Edvard II

Edvard II
	Englannin kuningas Edvard II. Kuvan alareunassa kuvaelma hänen kuolemastaan.
Englannin kuningas
Valtakausi	7. heinäkuuta 1307 – 13/21. tammikuuta 1327
Kruunajaiset	25. helmikuuta 1308
Edeltäjä	Edvard I
Seuraaja	Edvard III
Syntynyt	25. huhtikuuta 1284; Caernarfonin linna, Gwynedd, Wales
Kuollut	21. syyskuuta 1327 (43 vuotta); Berkeleyn linna, Gloucestershire
Hautapaikka	Gloucesterin tuomiokirkko, Englanti
Puoliso	Isabella de France (vih. 1308)
Lapset	Edvard III; John, Cornwallin jaarli; Eleanor, Gueldersin kreivitär; Joan, Skotlannin kuningatar; Adam FitzRoy (laiton);
Suku	Plantagenet/Anjou
Isä	Edvard I
Äiti	Eleonoora Kastilialainen

Edvard II (25. huhtikuuta 1284 Caernarfonin linna – 21. syyskuuta 1327?) oli Englannin kuningas vuosina 1307–1327. Hän oli kuningas Edvard I:n poika ja ensimmäinen Walesin prinssi. Koska hän ei piitannut aatelistosta vaan alempiarvoisista suosikeistaan, hänen valtakauttaan leimasivat sisäpoliittiset levottomuudet, jotka lopulta johtivat kuninkaan syrjäyttämiseen ja murhaan. Edvard II:n kuoleman jälkeen Englannin valtaistuimelle nousi hänen poikansa Edvard III.

Walesin prinssinä muokkaa

Edvard II oli kuningas Edvard I:n ja Eleonoora Kastilialaisen viimeinen, viidestoista lapsi. Kaikki Edvardia vanhemmat poikalapset kuolivat hyvin nuorina. Edvardin ainoa elossa ollut veli Alfonso kuoli muutama kuukausi Edvardin syntymän jälkeen, mikä teki nuorimmasta, Edvardista kruununperijän. Edvard II oli ensimmäinen englantilainen, joka sai Walesin prinssin arvonimen. Nimitys tapahtui 7. helmikuuta 1301.

Edvard I, joka tunnettiin sotilaallisista saavutuksistaan, halusi opettaa pojalleen sodankäynti- ja valtiomiestaitoja jo lapsuudesta lähtien, mutta nuorempi Edvard oli enemmän kiinnostunut veneilystä ja käsityötaidoista. Prinssi otti kyllä osaa useisiin isänsä Skotlannin-sotaretkiin. Kuninkaan mielestä ongelmat johtuivat Piers Gavestonista, gascognelaisesta ritarista, jonka on arveltu olleen prinssin rakastaja. Kuningas karkotti Gavestonin maanpakoon Ranskaan, mutta kun Edvard I kuoli 7. heinäkuuta 1307, Edvard II kutsui ensi töikseen Gavestonin takaisin. Gavestonin vihamiehet teloittivat hänet vuonna 1312.

Perhe muokkaa

Vaikka Edvard II oli fyysisesti yhtä vaikuttava kuin isänsä, nuoremmalta Edvardilta puuttui vallan- ja kunnianhimo. Hän oli kiinnostuneempi viihteestä, urheilusta ja käsityötaitojen harjoittamisesta. Edvard II:n lapsuutta ja nuoruutta hallitsi dominoiva isä, joka jätti nuorelle Edvardille hyvin vähän itseluottamusta.

Valtakauden alussa Gaveston toimi Englannin sijaishallitsijana, kun Edvard matkusti Ranskaan, jossa hän nai 25. tammikuuta 1308 kuningas Filip IV:n tyttären Isabellan. Isabella oli kolmen Ranskan kuninkaan sisko. Avioliitto oli tuomittu epäonnistumaan alusta alkaen. Edvard laiminlöi vaimoaan viettämällä suuren osan ajastaan hyvien ystäviensä kanssa yrittäen vahvistaa valtaansa. Avioliitosta syntyi kaikesta huolimatta kaksi poikaa: Edvard (1312–1377), josta oli tuleva seuraava kuningas Edvard III, ja Juhana Elthamilainen (1316–1336), Cornwallin jaarli. Heille syntyi myös kaksi tytärtä, Eleanoora Woodstockilainen (1318–1355) ja Johanna Towerilainen (tunnettu nimellä Johanna Englantilainen, 1321–1362). Edvardilla oli myös ainakin yksi avioton poika, Adam FitzRoy, joka oli isänsä mukana Skotlannin sotaretkillä vuonna 1312.

Taistelu Skotlannista muokkaa

Skotlannin Robert Bruce valloitti vääjäämättä Edvardilta takaisin Edvard I:n valtaamia alueita. Kesäkuussa 1314 Edvard johti suuren armeijan Skotlantiin pelastamaan Stirlingin linnaa, jota Robert Bruce miehineen piiritti. Bruce kuitenkin löi Edvardin kurittomat ja huonosti johdetut joukot täysin Bannockburnin taistelussa 24. kesäkuuta. Tästä eteenpäin Bruce oli varma asemastaan skottien kuninkaana ja kosti Edvard I:n teot tuhoamalla Englannin pohjoiset kreivikunnat. Tämä varmisti, että Englannin ja Skotlannin välinen sota jatkui vielä seuraavat 300 vuotta.^[1]

Valtataistelu muokkaa

Edvard II:n häpeällinen tappio teki hänet aiempaa riippuvaisemmaksi paroneistaan. Lancasterin jaarlilla Thomasilla oli nyt mahdollisuus pelastaa Englanti kuninkaan kyvyttömyyden seurauksilta. Hän oli osoittanut tiettyä taitoa oppositiojohtajana, mutta häneltä puuttui edellisten paronijohtajien, kuten Simon de Montfortin, luovuus ja johtajan ominaisuudet. Thomas oli de facto johtaja, koska hän oli vaurain paroneista, ei kyvykkyytensä vuoksi. Hän halusi pitää Edvardin heikkona ja epäiltiin jopa Thomaksen tehneen salaisen liiton Brucen kanssa.

Kuten keskiajan paronien kapinoissa usein tapahtui, oppositio jakautui keskenään kilpaileviin ryhmiin. Pembroken jaarlin Aymer de Valencen johtama ryhmä vihasi Lancasterin jaarlia niin paljon, että kannatti kuningasta. He eivät halunneet paluuta hallintojärjestelmään, joka vallitsi Montfortin kaapattua Henrik III:n. Nämä ongelmat yhdessä johtivat siihen, että vuonna 1318 Edvardille palautettiin osa hänen käskyvallastaan. Kaikesta huolimatta kuningas kuitenkin vihasi Aymeria lähes yhtä paljon kuin Thomasia ja löysi tilalle nyt kelvollisen neuvonantajan Winchesterin jaarlista Hugh le Despenserista, paronista, jolla oli paljon kokemusta.

Hugh le Despenserin pojasta Hugh le Despenser nuoremmasta tuli kuninkaan henkilökohtainen ystävä ja suojatti, murhatun Gavestonin tilalle. Paronien raivo Despenseriä kohtaan oli yhtä kiivasta kuin aiempaa suosikkiakin vastaan. Paronit olivat närkästyneitä isän ja pojan saamista etuuksista, erityisesti kun nuorempi Despenser sai vaimonsa Eleanor de Claren mukana Gloucesterin kreivikunnan, Glamorganin ja muita alueita.

Vuonna 1321 paronien tapaamisessa päätettiin Lancasterin jaarlin johdolla karkottaa Hugh le Despenser poikineen. Tämä sai Edvardin toimimaan. Vuonna 1322 hän kutsui Despenserit maanpaosta ja käynnisti heidän puolestaan sodan paroneja vastaan. Thomas, Lancasterin jaarli, lyötiin Boroughbridgen taistelussa ja teloitettiin sen jälkeen Pontefractissa hyvin samaan tapaan kuin Gaveston aiemmin. Despenserit hallitsivat Englantia seuraavat viisi vuotta. Despensereiden johdolla hallintoa kehitettiin, mutta samalla perheestä tuli hyvin korruptoitunut. Se alkoi aiheuttaa laajaa ärtymystä, ja erityisesti heihin oli närkästynyt kateellinen kuningatar Isabella.

Kuninkaan viraltapano muokkaa

Englannin ja Ranskan välille syntyi kiista, kun kuningatar Isabellan veli Kaarle IV alkoi rakentaa linnoitusta englantilaisten alueelle Akvitaniaan. Silloin Despenserit takavarikoivat kuningattaren laajat tilukset, karkottivat hänen uskolliset ranskalaiset palvelijansa ja ottivat hänen kolme lastaan huostaansa. Eleanor de Clare määrättiin Isabellan "taloudenhoitajaksi" valvomaan tämän toimia. Kuningatar pysytteli aloillaan aina vuoteen 1325 asti, jolloin hän matkusti Ranskaan neuvottelemaan ratkaisua kiistaan. Hänen vanhin poikansa Edvard Windsorilainen (myöhempi Edvard III) seurasi myöhemmin vannomaan uskollisuutta Kaarlelle, kun sovinto oli saavutettu. Isabellan kohtelias käytös lievitti Despensereiden ja hänen aviomiehensä kaunaisuutta, ja Isabellaa pidettiin lojaalina.

Isabella päätti olla palaamatta aviomiehensä luo ennen niin kauan kuin Despenserit pysyivät hänen suosikkeinaan. Pariisissa hän liittoutui Marchin jaarlin Roger Mortimerin kanssa. Mortimer oli ollut maanpaossa vuodesta 1323, jolloin hän oli noussut kapinaan Despensereiden vallattua hänen maansa. 24. syyskuuta 1326 Isabella nousi maihin Essexissä Mortimerin, tämän pojan ja suuren sotajoukon kanssa. Isabella ilmoitti tulleensa kostamaan Lancasterin jaarlin murhan ja karkottamaan Despenserit. Edvardin kannattajat hylkäsivät kuninkaan ja tämä lähti pakoon nuoremman Despenserin tilalle Glamorganiin. Isabellan saapuessa Lontooseen hänen kannattajansa aloittivat väkivaltaisen kansannousun. Seurasi viikkoja kestänyt anarkia. Tämän jälkeen käynnistyi ajojahti Edvardin kiinniottamiseksi. Edvard ja kourallinen kannattajia vangittiin 16. marraskuuta ja vietiin Monmouthin linnaan, josta hänet myöhemmin siirrettiin Kenilworthin linnaan. Kuningas taivuteltiin luopumaan virastaan; tämä tapahtui 20. tammikuuta. On kiistelty, miten erottaminen tarkalleen ottaen tapahtui. Tiedetään ainoastaan, että valtiopäivät kokoontui tammikuussa 1327 Westminsterissä ja valitsi Edvardin pojan Edvard III:n uudeksi kuninkaaksi. Molemmat Despenserit tuotiin oikeuden eteen ja teloitettiin.

Elämä vankeudessa ja kuolema muokkaa

Edvard II:n hauta Gloucesterin tuomiokirkossa.

Isabellan ja Mortimerin asema oli siinä määrin epävarma, etteivät he uskaltaneet jättää syrjäytettyä kuningasta poliittisten vihollistensa käsiin. 3. huhtikuuta Edvard siirrettiin Kenilworthista Berkeleyn linnaan Gloucestershireen kahden Mortimerin alaisen huostaan. Geoffrey le Bakerin poleemisesta kronikasta poiketen todistusaineisto osoittaa, että Edvardia kohdeltiin vankeudessa hyvin.

Myöhemmin huhuttiin, että Edvard oli murhattu työntämällä kuparisauva hänen peräaukkoonsa (myöhemmin mainittiin tulikuuma rautatanko, niin kuin legendan mukaan Edmund Rautakylki murhattiin) – tätä pidettiin homoseksuaalille sopivana kuolemana. Tarinoiden mukaan murha tehtiin näin, jotta kuolema olisi näyttänyt luonnolliselta: työntämällä peräsuoleen ensin metalliputki voitiin tulikuumalla rautatangolla kärventää sisälmykset jättämättä palojälkiä peräaukkoon. Tästä huhusta kertoi yksityiskohtaisesti paljon myöhemmin historioitsija Thomas More.

Kuninkaan kuoleman jälkeen Isabellan ja Mortimerin valtakausi ei kestänyt kauan. He tekivät rauhan skottien kanssa Northamptonin rauhassa keväällä 1328. Sopimus oli epäsuosittu. Edvardin veli Edmund Woodstockilainen teloitettiin 19. maaliskuuta 1330 hänen juoniteltuaan Edvardin palauttamiseksi valtaan. Joidenkin mukaan Mortimer oli syöttänyt Edmundille väärää tietoa Edvardin elossaolosta saadakseen hänet ansaan. Heti tultuaan täysi-ikäiseksi vuonna 1330 Edvard III teloitutti Roger Mortimerin syytettynä valtiopetoksesta ja Edvard II:n murhasta. Edvard III säästi Isabellan ja myönsi tälle runsaskätisen määrärahan määräten kuitenkin, että Isabellan on vetäydyttävä julkisuudesta. Isabella kuoli Hertfordissa 23. elokuuta 1358.

Fieschi-kirje muokkaa

Genovalainen pappi Manuele de Fieschi kirjoitti kirjeen Edvard III:lle noin vuonna 1337; kirjeen kopio löydettiin Montpellier’sta vuonna 1878. Sen mukaan Edvard ei kuollut vaan hän pakeni. Kirjeessä kerrotaan kuinka kuningas vaihtoi vaatteita palvelijan kanssa ja tappoi portinvartijan. Sen jälkeen Edvard meni Corfen linnaan, jossa hän asui 18 kuukautta. Sen jälkeen hänen sanotaan olleen Irlannissa yhdeksän kuukautta, kulkeneen läpi Alankomaiden ja matkustaneen Italiaan sekä tavanneen matkalla paavin Avignonissa.

Kirjeen kertomuksen todenmukaisuus on ollut kiistelyiden kohteena. Kannattajien mukaan kuningas tiesi, että hänellä ei ole kannatusta kotona ja eikä koskaan yrittänyt paluuta valtaan erityisesti sen jälkeen kun hänen poikansa Edvard III oli kukistanut Mortimerin. Italialaisessa Ceciman kaupungissa (75 kilometriä Milanosta) elää perimätieto, jonka mukaan Englannin kuningas on haudattuna sinne. Kaupungissa on tyhjä keskiaikainen hautaholvi, jossa kuninkaan ruumiin sanotaan olleen ennen kuin kuninkaan poika kotiutti sen Englantiin.

Kirjeen vastustajien mukaan takana oli Maguelonen piispa, joka oli lähetetty Saksaan häiritsemään anglo-saksalaista liittoumaa. Kirje voisi näin ollen olla kiristysyritys, jolla yritettiin heikentää Edvard III:n asemaa Saksan hovissa. Fieschi oli eri kirkonviroissa Englannissa vuodesta 1319 lähtien ja on myös yrittänyt parantaa asemaansa kuninkaallisessa suojeluksessa.

Edvard II fiktiossa muokkaa

Tunnetuin fiktiivinen kertomus Edvard II:n valtakaudesta on Christopher Marlowen näytelmä Edvard II noin vuodelta 1592 (suomennettu 2003). Derek Jarman ohjasi näytelmästä elokuvan vuonna 1991 (levitettiin Suomessa nimellä Edward II).

Kuningatar Isabellasta on kirjoitettu useita kirjoja.

Mel Gibsonin elokuva Braveheart – taipumaton kuvaa Edvard II:n erittäin naismaiseksi. Kuvaus on virheellinen, sillä Edvard II:n ulkomuoto oli samankaltainen kuin hänen isänsä, aina roikkuvaa oikeaa silmäluonta myöten. Dramaattinen kohtaus, jossa Edvard I paiskaa poikansa oletetun rakastajan Phillipin ulos ikkunasta, on silkkaa sepitettä. Elokuvan mukaan William Wallacella on suhde Edvardin yksinäisen vaimon Isabellan kanssa ja hän oli Edvard III:n oikea isä. Todellisuudessa Wallace teloitettiin vuonna 1305 ja Edvard III syntyi 1312.

Edward II, kuningatar Isabella ja Edward III esiintyvät myös Ken Follettin romaanissa Maailma vailla loppua ja sen pohjalta tehdyssä tv-sarjassa.