Eino Prykä (1919–1953) oli yksi vankikapinan johtajista Neuvostoliitossa Vorkutan työleirillä vuonna 1953.

Prykä syntyi Isossakyrössä 1919. Hän oli vanhempineen kahdesti siirtolaisena Yhdysvalloissa, ennen kuin perhe muutti 1930-luvun alussa rakentamaan Neuvosto-Karjalaa. Prykä valmistui Petroskoissa näyttelijäksi. Suomalaisväestöön kohdistuneissa Stalinin vainoissa Prykä vangittiin 1930-luvun loppupuolella. Vapauduttuaan hän toimi talvisodan aikana Kuusisen kansanarmeijan rintamateatterissa. Ennen jatkosotaa Prykä lähetettiin vakoilutehtäviin (desantiksi) Suomeen, jossa joutui vangiksi. Suomen kansalaisuudesta huolimatta hänet palautettiin Neuvostoliittoon syksyllä 1944.[1]

Neuvostoliiton puolella Prykä joutui työleirille. Lyhyen vapausajan jälkeen vuonna 1951 hänet vangittiin uudelleen ja tuomittiin vihollisen auttamisesta 25 vuodeksi pakkotyöhön ja viideksi vuodeksi karkotukseen. Syksyllä 1951 hän saapui Vorkutan pakkotyöleirille, jossa vangit louhivat hiiltä ankarissa oloissa. Vankeja oli lähes 100 000, joista monet olivat Ukrainan, Liettuan, Latvian ja Viron "nationalisteja".[1]

Heinä-elokuussa 1953 leirillä syntyi vankien lakko. Sen aloittivat Kazakstanista siirretyt vangit. Vankilan johto yritti aluksi ratkaista tilanteen neuvottelemalla ja lupaamalla pieniä parannuksia vankien oloihin. Vangit vaativat tuomioidensa uudelleenkäsittelyä ja vankeustuomioiden kumoamista. Tätä eivät paikalliset virkamiehet voineet luvata. Useimmilla leiriosastoilla työt saatiin käyntiin lupailemalla, uhkailemalla ja väkivallalla.[1]

Leiri numero 10 eli 29. kaivoksen leiri ei antanut periksi, vaikka Moskovasta kävi korkea-arvoinen valtuuskunta asiaa sovittelemassa. lakkojohtajana oli puolalainen Edward Buc. Prykä oli luultavasti leirin ainoa suomalainen. Paikalliset vartijat korvattiin ulkopuolelta tulleilla, ja lakkolaiset piiritettiin 1. elokuuta 1953. Leirin johtaja Andrei Derevjanko vaati lakkolaisia antautumaan ja uhkasi voimakeinoilla. Vangit eivät suostuneet. Piirittäjät aloittivat ampumisen, jossa parissa minuutissa kuoli kymmeniä vankeja ja toistasataa haavoittui. Virallinen raportti ilmoitti 53 kuolleen, mutta uusi tutkimus arvioi kuolleiden määräksi 64, joista ainakin kuusi oli ulkomaalaisia, joukossa myös Eino Prykä. (Baltteja ja ukrainalaisia ei laskettu ulkomaalaisiksi.)[1]

Pyrkä haavoittui tulituksessa kuolettavasti. Hän kuoli haavoihinsa leirisairaalassa kaksi kuukautta myöhemmin ja hänet on haudattu alueelle nimettömään hautaan.[1]

Lähteet muokkaa

  1. a b c d e Jukka Rislakki: Siperian vangit haastoivat gulagin. Historia-lehti, 2013, nro 9, s. 14-22. Somero: Storia. ISSN 1795-4215.