Eino Karhu (27. marraskuuta 1923 Hietamäki, Inkeri15. huhtikuuta 2008 Petroskoi, Venäjä) oli inkeriläinen kirjallisuudentutkija, kriitikko ja kääntäjä.[1]

Eino Karhu

Karhu syntyi inkerinsuomalaiseen talonpoikaisperheeseen vuonna 1923. Perhe pakkosiirrettiin kulakkeina Kuolan niemimaalle Hiipinän kaivoskaupunkiin vuosiksi 19311940 ja keskikoulun Eino kävi Poventsassa. Hänet kutsuttiin armeijaan vuonna 1941, josta hän kotiutui vuonna 1945. Hän opiskeli Petroskoin yliopistossa vuosina 19461950, minkä jälkeen suomalaisen kulttuurin tutkimus joutui vastatuuleen. Kesällä 1952 Karhu siirtyi Suomen puolelle vakoilutehtävissä, mutta ilmoittautui Suomessa heti viranomaisille. Brittitiedustelu järjesti Karhulle opiskelupaikan Oxfordiin, mistä hän kuitenkin palasi takaisin Neuvostoliittoon vuonna 1955. Karhu opiskeli tutkijankoulutuslaitoksessa Suomen kirjallisuuden historian alalla. Hän väitteli kandidaatiksi 1956 ja tohtoriksi 1965. Vuosina 19562004 hän teki tutkimustyötä Karjalan tiedekeskuksen Kielen, kirjallisuuden ja historian tutkimuslaitoksessa ja vuosina 1960–1988 johti tutkimuslaitoksen kirjallisuusosastoa. Akateemikon arvo hänelle myönnettiin 1996.[2][3]

Opiskeluaikoinaan hän käänsi muun muassa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Maiju Lassilan ja Helvi Hämäläisen tuotantoa.[2]

Karhu oli Karjalan tasavallan kunniakansalainen. Työstään ja merkittävästä panoksestaan kansojen ystävyyden ja yhteistyön hyväksi hänelle on myönnetty Ystävyyden kunniamerkki.[4] Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu yli 300 teosta, joista kuusi on suomennettu. Omien tutkimustensa lisäksi hän käänsi suomalaisia teoksia venäjäksi.

Teoksia

muokkaa

Suomessa julkaistuja Eino Karhun teoksia:

  • Suomen 1900-luvun alun kirjallisuus (1973)
  • Dostojevski ja Suomen kirjallisuus (1977)
  • Suomen kirjallisuus runonlaulajista 1800-luvun loppuun (kaksiosainen) (1978)
  • Isien sanoma: Tutkielma karjalaisesta ja inkeriläisestä kansanrunoudesta. (Suomentaja: Robert Kolomainen. Juminkeon julkaisuja n:o 18) Kuhmo: Juminkeko, 2002. ISBN 952-5385-02-7. [5]
  • Kansakuntaa luomassa : Elias Lönnrotin elämä ja merkitys (2002)

Lähteet

muokkaa
  1. J - K Inkeri. Arkistoitu 16.2.2020. Viitattu 8.2.2020.
  2. a b Helsingin Sanomat 6.5.2008 Artikkelin verkkoversio[vanhentunut linkki]
  3. Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958, s. 209-214. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9.
  4. Raisa Remsujeva: Eino Karhu 75 vuotta
  5. Tuulikki Kurki: Kansanomaisuus, kirjallisuus ja merkityskytkennät Neuvosto-Karjalassa, Elore 2/2004

Aiheesta muualla

muokkaa