Eerik Maununpoika (kuningas)
Eerik Maununpoika, tunnettu myös nimellä Erik XII (ruots. Erik Magnusson) ; (1339 alkupuoli – 20. kesäkuuta 1359)[1] oli Ruotsin kruununprinssi ja Skånen herttua vuosina 1344–1359. Hän oli Ruotsin kuningas isänsä kanssahallitsijana vuosina 1356–1559.[2]
| Eerik Maununpoika | |
|---|---|
_seal_1905.jpg) Eerik Maununpojan sinetti | |
| Ruotsin kuningas | |
| Valtakausi |
17. lokakuuta 1356 – 20. kesäkuuta 1359 (vastahallitsijana Maunu IV Eerikinpoika) |
| Edeltäjä | Maunu Eerikinpoika |
| Seuraaja | Maunu Eerikinpoika |
| Syntynyt | 1339 alkupuoli |
| Kuollut | 20. kesäkuuta 1359 |
| Puoliso | Beatrix Baijerilainen |
| Suku | Bjälbo |
| Isä | Maunu Eerikinpoika |
| Äiti | Blanka Namurilainen |
| Uskonto | katolilaisuus |
Suku
muokkaaHänen vanhempansa olivat Norjan ja Ruotsin, johon Suomikin kuului, kuningas Maunu Eerikinpoika sekä kuningatar Blanka Namurilainen.[2] Hänellä oli kolme tai neljä sisarta, jotka kaikki kuolivat pienenä ja nuorempi veli, josta tuli Norjan kuningas Haakon VI Maununpoika.
Vuonna 1343 sovittiin kuningas Maunun ja kuningatar Blankan hallitsemien maiden perimysjärjestys. Vanhemmasta pojasta Eerikistä tulisi Ruotsin kuningas isänsä jälkeen ja nuoremmasta Haakonista Norjan kuningas. Poikien äidistä kuningatar Blankasta tulisi sijaishallitsija, mikäli jompikumpi perisi valtaistuimen alaikäisenä.
Perimysjärjestys vahvistettiin 6. joulukuuta 1344 Moran kivillä vaalilla ja Norjassa Bohusissa. Näin valtiot eriytyisivät eivätkä eriytyneet sukuhaarat voisi periä toisiaan. Kun Haakon saavutti täysi-ikäisyyden vuonna 1355, hänet julistettiin Norjan hallitsijaksi nimellä Haakon VI. Maunu ja hän jakoivat Norjan hallintotehtävät.[2] Kuusitoistavuotiaalla Eerikillä ei kuitenkaan näyttänyt olevan valtaa näköpiirissään Ruotsissa, sillä isä oli vasta 39-vuotias ja lähes parhaassa miehuusiässään.
Avioliitto
muokkaaVuonna 1342 Maunu Eerikinpojan lanko, tuolloinen herttua Albrekt Mecklenburgilainen lähestyi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Ludvig IV:tä ehdottaakseen liittoa Eerikin ja prinsessa Beatrix Baijerilaisen, Ludvig IV:n pojantyttären välille. Avioliitto oli kuningas Maunun strategisten etujen mukainen, sillä Beatrixin edustaman Wittelsbachin dynastian vaatimukset voisivat vahvistaa hänen asemaansa jatkuvissa konflikteissa Tanskan kuningas Valdemar Atterdagin kanssa. Äidinperintönään eli Kristofer II:n tyttärentyttäenä Beatrixilla oli vaatimus myös Skåneen. Lisäksi liitto voisi edistää Maunun vaatimuksia Virossa, jonka Valdemar oli nimellisesti vuonna 1340 luovuttanut markkreivi Ludvig V Brandenburgilaiselle korvauksena sisarensa prinsessa Margreten maksamattomista myötäjäisistä. Edellä mainitut olivat Beatrixin vanhemmat. Sekä keisari Ludvig IV:n että hänen poikansa Ludvig Brandenburgilainen oli kuitenkin julistettu kirkonkiroukseen, jälkimmäinen skandaalimaisesta toisesta avioliitostaan vuonna 1342 naimisissa olevan Tirolin kreivitär Margareta Maultaschin kanssa ja Maunun täytyi anoa paavi Klemens VI:ltä avioliitolle lupaa, kuten paavin kuninkaalle vuonna 1347 lähettämässä kirjeessä mainittiin.[2]
Häiden tarkkaa päivämäärää ei tiedetä. Beatrixin uskotaan olleen suunnilleen saman ikäinen kuin Eerik, ja yksi Pyhän Birgitan ilmestyksistä kertoo, että avioliitto solmittiin prinsessan ollessa vielä alaikäinen. Jotkut lähteet viittaavat siihen, että häät pidettiin jo vuonna 1346, mutta ainoa varma on, että ne pidettiin ennen 25. lokakuuta 1356.[2]
Kapina
muokkaa
1350-luvun puolivälissä Eerik joutui kosketuksiin isäänsä vastustavien ruotsalaisten aristokraattisten piirien kanssa ja esiintyi heidän kapinassaan vuonna 1356 kapinan näkyvänä johtajana. Todellisen johtajan on täytynyt itse asiassa olla Nils Turesson (Bielke). Tyytymättömyyttä oli lisännyt kuningas Maunu Eerikinpojan osoittama suosio herttua Bengt Algotssonille, joka nimitettiin noin vuonna 1353-1355 Hallannin ja Suomen herttuaksi. Tyytymättömyys kuninkaan politiikkaan puhkesi kapinassa, jonka Eerik aloitti yhdessä monien valtakunnan valtaherrojen kanssa vuonna 1356. Häntä tukivat lukuisat kuningas Maunun vanhat vastustajat, tyytymättömät skånelaiset ja muutoin kelkkansa kääntäneet, joista vaikutusvaltaisin oli Maunun vanha liittolainen ja lanko, herttua Albrekt Mecklenburgilainen. Eerikiä tukivat myös Lundin arkkipiispa Jacob Nielsen sekä viisi Ruotsin piispaa kuudesta.[2]
Herttua Bengt joutui pakenemaan maasta ja Maunu Eerikipojan oli vuonna 1357 luovutettava suuri osa valtakunnasta pojalleen. Eerik otti kuninkaan tittelin itselleen samana vuonna ja pakotti isänsä Jönköpingin sopimuksella 28. huhtikuuta 1357 luovuttamaan itselleen Skånen,[2] eteläisen Hallandin, Blekingen sekä osan Smålandista, Itä-Götanmaasta ja Suomesta. Tuore kuningas pyrki vahvistamaan kannatustaan etenkin Suomessa, jonne hän saapui elokuussa 1357.[2]
Syksyllä 1358 tilanne tiukkeni, oltiin avoimesti kahdessa vastakkaisessa liittoutumassa: Eerik, herttua Albrekt Mecklenburgilainen ja rahalla ostetut Holsteinin kreivit Henrik, Claus ja Adolf, ja toisaalla kuningas Maunu ja kuningatar Blanka, Norjan kuningas Haakon, Tanskan kuningas Valdemar Atterdag sekä Lundin arkkipiispa Jacob, joka oli taas vaihtanut puolta. Maunun haltuunsa saaman Helsingborgin linnan luona joukot olivat vastakkain.[2]
Uuden sopimuksen myötä hän sai samana vuonna myös Sveanmaan ja Norrlannin. Valtansa menettänyt isä haki nyt tukea Valdemar Atterdagilta poikaansa vastaan, ja vuonna 1359 hän hyökkäsi Skåneen. Eerik siirtyi joukkoineen Skåneen, mutta Valdemar oli lähtenyt maasta.[2]
Eerik ja hänen taloudellista etua tavoittelevat tukijoukkonsa eivät kuitenkaan pystyneet hankkimaan varauksetonta laajaa kannatusta ja niin 18-vuotiaan saksalaismielisen kuninkaan asema heikkeni. Samalla yhteinen saksalaisvastainen intressi lähensi kuningas Maunun ja Tanskan kuningas Valdemarin välisiä suhteita, mikä ei ollut hyvä asia Eerikin kannalta.[2]
Vuoden 1359 tammikuun aikana kuningas Maunu, kuningatar Blanka ja Norjan kuningas Haakon matkustivat Kööpenhaminaan, jossa vahvistettiin "kolmen kuninkaan allianssi", kihlattiin kuningas Valdemar Atterdagin nuorin tytär, 6-vuotias Margrete Haakonille ja vaihdettiin kalliita lahjoja. Neuvottelut Eerikin kanssa jatkuivat koko kevään tuloksetta, kunnes tilanne ratkesi yllättävällä tavalla.[2]
Kuolema
muokkaaEerik kuoli kesäkuussa 1359 äkillisesti, mahdollisesti ruttoon, jota oli jälleen liikkeellä. Kuolinvuoteellaan 20-vuotias Eerik syytti äitiään myrkyttämisestä. Joulukuun lopulla tai kesällä kuoli myös hänen viimeisillään raskaana ollut puolisonsa Beatrix Baijerilainen, eikä lasta pelastanut tehty keisarinleikkauskaan.[2]
Lähteet
muokkaa- Jorma Uimonen/Vantaan kaupunginmuseo [1][vanhentunut linkki]
Viitteet
muokkaa