Concertina
Concertina tai konzertina on vapaalehdykkäsoitin. Sukulaissoittimensa harmonikan lailla se koostuu palkeesta ja kahdesta sormiosta. Concertinassa näppäimet ovat kuitenkin soittimen sivuilla ja liikkuvat painettaessa palkeiden suuntaisesti.
| Concertina | |
|---|---|
 |
|
| Soitinryhmä | vapaalehdykkäsoitin, kosketinsoitin |
| Alkuperämaa / ‑alue | Englanti, 1829, Saksa, 1834 |
| Liittyvä musiikin tyylilaji | taidemusiikki, kansanmusiikki |
| Samankaltaisia soittimia | bandoneon, harmonikka, huuliharppu |
Historia
muokkaaConcertinaa kehitettiin suurin piirtein samanaikaisesti Englannissa ja Saksassa 1800-luvulla.
Englannissa 6-kulmaisen soittimen patentoi 1829 Charles Wheatstone (1802–1875). Hän kokeili soittimeensa useita eri kielimateriaaleja, kuten kultaa ja hopeaa, mutta päätyi lopulta teräskieliin. Soittimessa ei ollut säestysnäppäimiä, vaan molemmat sormiot olivat melodian soittamista varten. Se olikin eräänlainen melodiabassoharmonikan esiaste.[1]
Saksassa klarinetisti ja soitinrakentaja Carl Friedrich Uhlig (1789–1872) oli tutustunut vuonna 1829 Wienissä patentoituun ensimmäiseen harmonikan esiasteeseen nimeltä accordion. Tämän pohjalta hän rakensi ensimmäisen nelikulmaisen konzertinan 1834. Englantilaisen keksinnön tapaan molemmat sormiot olivat melodian soittamiseen, molemmilla puolilla viisi näppäintä, joissa jokaisessa kaksi ääntä. Vuonna 1840 Uhlig valmisti 56-äänisen soittimen. Hänen concertina-tuotantonsa palkittiin 1854 Münchenin teollisuusnäyttelyssä.[2]
Chemnitzissä ja muuallakin Saksissa muutkin soitinvalmistajat ryhtyivät valmistamaan konzertinoja. Carl Zimmermann alkoi valmistaa ns. Carlsfeldin konzertinaa, jossa näppäimien järjestys poikkesi Uhligin versiosta. Hän esitteli soittimensa Pariisin teollisuusmessuilla 1849.[2]
Erityisesti saksalaisen Chemnitzer-konzertinan pohjalta kehittyi edelleen bandoneon, joka saavutti merkittävän rooli argentiinalaisessa tangossa ja sen pohjalta kehittyneessä taidemusiikissa 1900-luvulla.[3]
Vanhin suomalaisomistuksessa tiettävästi oleva concertina on Uhligin 1860-luvulta peräisin oleva instrumetti, joka on Ikaalisten harmonikkamuseon hallussa, tamperelaisen Pauli Viitasen lahjoittamana.[2]
Musiikki
muokkaaConcertinalle alettiin säveltää myös erityisesti sille tarkoitettua musiikkia. Reininmaalainen musiikinopettaja Heinrich Band otti soittimen mukaan Krefeldin kaupunginorkesteriin 1840 ja julkaisi instrumentille nuotteja ja oppimateriaaleja. Hän alkoi myös rakentaa 88-äänisiä soittimia, joiden ”reiniläinen” näppäinjärjestys poikkesi aiemmista. Nämä saivat nimekseen bandoneon, josta kehittyi sittemmin argentiinalaisen tangon omaleimainen soitin.[2]
1860-luvun taitteessa useammatkin säveltäjät tekivät salonkimusiikkia soittimelle. Muun muassa E. Silas sävelsi kaksi sonaattia concertinalle ja pianolle. Edistyneimpänä concertina-musiikkina pidettiin saksalaisen Bernhard Moliquen (1802–1869) kuutta karakteristista kappaletta concertinalle ja pianolle, jotka Hohner Verlag julkaisi noihin aikoihin.[1]
Instrumentin saama vastaanotto oli kuitenkin ristiriitainen. Frederic Chopin kirjoitti concertinasta vuonna 1843: ”Kun olin soittanut... esiteltiin eräänlainen harmonikka (niin sanottu consertina). Yksi skottilainen rouva esitti sillä mitä kamalimpia kappaleita... Vaikuttaa siltä, että jokainen niistä naisista oli täysin hullu. Mitä kummallista väkeä? Jumala auttakoon heitä!” Hector Berlioz oli puolestaan myönteisempi pitäen instrumentin ääntä muun muassa harppuun ja pianoon hyvin sulautuvana. Kuitenkin concertinan suosio haihtui hienostopiireissä pianon kehittyessä instrumenttina vuosisadan loppua kohden. Kansanomaisempi harmonikka, accordeon, jossa vasen puoli oli melodian sijaan suunniteltu säestävään osaan perus- ja sointubassoineen alkoi puolestaan saavuttaa kansan keskuudessa suositumman soittimen asemaa vuosisadan loppua kohden.[1]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c Velli Mõtt: Harmonikka - kansanviihdyttäjästä konserttiharmonikaksi (pdf) (Opinnäytetyö) toukokuu 2007. Helsinki: Stadia, Helsingin ammattikorkeakoulu. Viitattu 28. helmikuuta 2008.[vanhentunut linkki]
- ↑ a b c d Kimmo Mattila ja Minna Plihtari: Vanhan hanurin tarina. Hanuri-lehti, 2008, 36. vsk, nro 1, s. 17. Suomen harmonikkaliitto.
- ↑ Henry Doktorski: The Classical Bandoneon Ksanti.net. 1998. Viitattu 21.3.2008. (englanniksi)
