Chongqingin pommitukset

Chongqingin pommitukset olivat yli viisi vuotta kestänyt Japanin terroripommitusoperaatio kiinalaista Chongqingin kaupunkia vastaan. Pommitukset alkoivat 18. helmikuuta 1938 ja kestivät 23. elokuuta 1943 saakka. Ne olivat osa vuosina 1937–1945 käytyä Kiinan ja Japanin välistä sotaa.

Chongqingin pommitukset
Japanilainen pommikone Chongqingin yllä.
Paikka	Chongqing, Kiina
Ajankohta	18. helmikuuta 1938 – 23. elokuuta 1943
Iskutyyppi	terroripommitus, osa Kiinan ja Japanin sotaa 1937–1945.
Kuolleita	23 600
Haavoittuneita	37 700
Infobox OK

Chongqing toimi Kiinan tasavallan väliaikaisena pääkaupunkina Kiinan ja Japanin välisen sodan aikana. Japani aloitti kaupungin pommittamisen helmikuussa 1938. Vaikka Chongqingia pommitettiin, kaupunkiin muutti sodan aikana jatkuvasti uusia asukkaita, kuten esimerkiksi Japanin valtaamilta alueilta paenneita. Vaikka kaupunkiin rakennettiin jatkuvasti uusia pommisuojia, niistä ei ollut turvaamaan kaikkia asukkaita. Lisäksi joistakin julkisista suojista muodostui kuolemanloukkuja pommitusten aikana, sillä ne olivat riittämättömästi varusteltuja niihin ahtautuneita suuria ihmisjoukkoja ja pitkiä pommituksia silmällä pitäen. Pommituksissa kuoli tai vammautui arvioista riippuen noin 30 000–60 000 ihmistä. Pommituksen vaikutusta kaupungin eri sosiaalisiin ryhmiin ja väestönosiin on tutkittu sodan jälkeen.

Taustaa

Asuinalue Chongqingissa, kuva vuodelta 1945.

Japanin armeijan eteneminen Hubein maakunnassa pysähtyi Wuhanin taistelun jälkeen. Japanilaiset saivat vallattua Wuhanin lokakuussa 1937, mutta vuoristoinen ja vaikeakulkuinen alue teki etenemisen syvemmälle Kiinaan vaikeaksi. Wuhanin lentoasemasta tuli tukikohta, josta käsin Japanin ilmavoimat saattoi pommittaa Chongqingia pitkän kantaman keskiraskaiden pommikoneiden avulla.

Marraskuussa 1937 japanilaiset joukot olivat edenneet Kiinan tasavallan pääkaupungin Nanjingin lähelle ja lähes vallanneet toisen tärkeän kaupungin, Shanghain. Kiinan tasavallan johtaja Tšiang Kai-šek oli toivonut länsiliittoutuneiden osallistuvan puolustukseen sodan alusta lähtien, mutta Shanghain menettäminen nosti esiin kysymyksen pääkaupungin kohtalosta. Niinpä hallitus teki Chongqingista väliaikaisen pääkaupunkinsa sodan ajaksi. Koska kaupungista tuli poliittinen, taloudellinen, sotilaallinen ja kulttuurillinen keskus, se näyttäytyi japanilaisille tärkeänä sotilastoimien kohteena. Kaupungissa oli tuolloin noin 500 000 asukasta, mutta sekä sodan että uuden roolinsa vuoksi sinne muutti paljon uusia asukkaita lyhyessä ajassa. Vuonna 1942 kaupungissa asui jo 760 000–1 000 000 henkeä.

Chongqing oli kehittyvä kaupunki, mutta se ei ollut valmistautunut uuteen rooliinsa pääkaupunkina. Pommituksen alkamisen aikaan Chongqingin ydinkeskusta oli ajankohtaan nähden nykyaikainen, mutta suurin osa väestöstä asui keskustan lähialueilla ahtautuneina vierekkäin rakennettuihin bambu- ja puutaloihin ja majoihin. Monet ottivat asuntoihinsa pakolaisia alivuokralaisiksi, mutta suuren muuttoliikkeen vuoksi kaupungin alueelle nousi lisäksi nopeasti rakennettuja taloja ja majoja. Suurten asutuskeskusten puiset asumukset olivat otollinen kohde erityisesti palopommeille. Pakolaisten ohella kaupunkiin siirtyi lukuisia tehtaita, kouluja, yliopistoja ja virastoja japanilaisten valtaamilta alueilta.

Ilmasuojelu

Pommitusta seuranneen tulipalon torjuntaa vuonna 1941.

Varsinaista aktiivista ilmapuolustusta, kuten ilmatorjuntatykistöä tai torjuntahävittäjiä ei kaupungissa juuri ollut. Kiinan tasavalta oli menettänyt suurimman osan ilmatorjuntaan liittyvästä kalustostaan sodan alun taistelujen ja valtausten yhteydessä ja Japanilla oli käytännössä ilmaherruus koko Kiinan alueella. Passiivinen ilmasuojelu toimi osittain paremmin. Kiinalaiset perustivat kolmivaiheisen tarkkailu- ja varoitusjärjestelmän, jonka ansiosta Chongqingin ja muiden japanilaisten pommittamien kaupunkien asukkaille jäi yleensä aikaa hakeutua suojaan. Ensimmäisessä vaiheessa japanilaisten lentokenttien lähellä olleet tarkkailijat lähettivät tietoa koneiden noustessa ilmaan. Toisessa vaiheessa eri puolilla Kiinaa olleet tarkkailuasemat tekivät havaintoja pommituslaivueiden reitistä. Kolmas vaihe koostui kaupunkien sisäisistä varoitus- ja hälytysjärjestelmistä. Chongqingissa asukkaita varoitettiin näkyville paikoille rakennetuilla signaalitorneilla, joihin nostetut merkit välittivät asukkaille tietoa pommikonelaivueen lähestymisestä. Ensimmäinen merkki kertoi koneiden nousemisesta ilmaan, toinen niiden lähestymisestä ja kolmas oli jo ilmahälytys, johon yhdistyivät väestöhälyttimistä soitetut äänimerkit.

Vuonna 1937 Chongqingin pommisuojissa oli tilaa 7 200 asukkaalle, eli 1,2 prosentille koko kaupungin väestöstä. Niitä rakennettiin lisää, mutta ei riittävästi. Vuonna 1938 pommisuojat riittivät yhä vain 5,4 prosentille asukkaista. Tilanne oli parhaimmillaan 1940, jolloin pommisuojat pystyivät majoittamaan 65,1 prosenttia väkiluvusta, mutta kaupunkiin muuttaneiden pakolaisten kasvavan määrän vuoksi pommisuojien kattavuusaste kääntyi laskuun. Pommitusten päättyessä 1943 suojia riitti 48,2 prosentille väkiluvusta.

Keväällä 1941 toistaiseksi neutraalissa Yhdysvalloissa muodostettiin vapaaehtoisista koottu yksikkö AVG (American Volunteer Group), jonka tarkoituksena oli auttaa Kiinaa ilmasodassa Japania vastaan. AVG oli lähinnä Tšiang Kai-šekin yhdysvaltalaisen sotilasneuvonantajan Claire Chennaultin luoma organisaatio. Joulukuussa 1941 Japani pommitti Yhdysvaltojen laivastotukikohtaa Pearl Harboria Havaijilla, minkä seurauksena Yhdysvallat liittyi mukaan toiseen maailmansotaan. Vielä saman kuukauden aikana AVG:n kuulunut ilmataisteluyksikkö Flying Tigers (suom. "Lentävät tiikerit") sai jo ensimmäiset ilmavoittonsa japanilaisista puolustaessaan Kunmingia. Flying Tigers sai toimintansa aikana 299 ilmavoittoa ja sen toiminta Kiinan alueella teki japanilaisten pommituslennoista huomattavasti aikaisempaa turvattomampia. Vapaaehtoisosastolla oli myös merkittävä psykologinen vaikutus kiinalaisten taistelutahtoon.

Pommitukset

Tyypin 96 Mitsubishi G3M-pommikone.

Yhdysvaltalainen sodan ajan uutisfilmi Chongqingin pommituksista.

Chongqingilaiset osoittavat suosiota lähtöparaatissaan marssivalle nuorten vapaaehtoisarmeijalle.

Pommituksen toteutti Japanin ilmavoimien yhdistetty lennosto, jota johti kenraalimajuri Takajiro Onishi, joka oli myöhemmin mukana kehittämässä kamikaze-itsemurhalentäjistä strategista asetta. Operatiivisesta suunnittelusta vastasi laivaston lennoston esikuntapäällikkö kenraaliluutnantti Narumi Inoue, joka kannusti upseereitaan ja sotilaitaan vertaamalla Chongqingin pommitusta Japaninmeren taisteluihin Venäjän–Japanin sodan aikana. Japanin ilmavoimat käyttivät pommituksessa lähinnä keskiraskasta Tyyppi 96 Mitsubishi G3M -pommittajaa. Konetyyppiin ei mahtunut suurta pommilastia, mutta sillä oli 4 400 kilometrin toimintasäde, joka kattoi hyvin Wuhanin ja Chongqingin välisen matkan. Pommituslennot Chongqingiin eivät juuri tarjonneet haasteita Japanin ilmavoimien lentäjille. Wuhan ja Chongqing ovat molemmat Jangtsen varrella, joten lentäjät saattoivat suunnistaa kohteeseensa vain seuraamalla jokea, eikä vastarintaa ilmatorjunnan muodossa juuri esiintynyt.

Chongqing oli sotilashallinnollinen keskus, mutta se oli kaukana rintamasta, eikä se ollut tukikohta eikä siellä ollut suuria sotilasosastoja. Japanilaiset eivät pommittaneet sitä taktisena kohteena, kuten esimerkiksi linnaketta ennen maajoukkojen valtausyritystä voidaan pommittaa, vaan strategisena ja terroriluonteisena kohteena. Pommitusten tarkoitus oli toisaalta haitata Kiinan hallintoa ja toisaalta laskea sen taistelutahtoa pommittamalla siviilejä. Palopommien käyttö siviilikohteita vastaan oli tavallista ja japanilaisten kohteet olivat usein asutuskeskuksia, liikekeskuksia, kouluja, sairaaloita ja muita ei-sotilaallisia kohteita.

Yksi pommituksesta kirjoitetuista raporteista kuvasi iskua seuraavasti: ”28. kesäkuuta iltapäivällä yhteensä 120 japanilaista pommikonetta hyökkäsi Chongqingiin ja pudotti 1 000 palopommia. Kuivan sään ja korkean lämpötilan vuoksi pommien aikaansaamat tulipalot levisivät nopeasti yli kaupungin. Yritykset taistella tulta vastaan olivat turhia, sillä valtoimenaan raivoava tuli valtasi keskustan nielaisten sen kokonaan haltuunsa. Monet Jangtsen ja Jialingin džonkeista paloivat ja upposivat, ja lukemattomien ruumiiden nähtiin valuvan alavirtaan.”

Japanilaiset koneet tekivät 268 ilmaiskun aikana noin 9 000 pommituslentoa Chongqingiin. Kaupunkiin pudotettiin 20 000 pommia, yhteensä yli 3 000 tonnia räjähteitä, joista suurin osa oli palopommeja.

Pommitukset surmasivat ja vammauttivat lähes 30 000 ihmistä. Niissä tuhoutui yli 20 000 rakennusta ja mittaamaton määrä muuta omaisuutta. Joidenkin kiinalaisten tutkimusten mukaan kuolonuhreja oli 23 600 ja vammautuneita 37 700.

Chongqingia pommitettiin Kiinan kaupungeista selvästi eniten, mutta japanilaiset pommittivat lähes jokaista kaupunkia jossain vaiheessa sodan aikana. Yleensä näiden pommitusten joko pääasiallisena tai osittaisena tavoitteena oli levittää kauhua siviiliväestön keskuuteen kiinalaisten taistelutahdon murtamiseksi. Tässä tavoitteessa niiden onnistuminen oli kyseenalainen. Chongqingissa ensimmäiset pommitukset aiheuttivat kyllä kauhua kaupungin asukkaissa. Hälytysten soidessa ihmiset ryntäsivät pommisuojiin ja muodostivat mennessään ruuhkia, joissa hitaimmat saattoivat talloutua jalkoihin. Pommisuojissa räjähdykset saattoivat alkuun aiheuttaa paniikkia ja joukkoliikehdintää, joka oli erityisen vaarallinen pienille lapsille. Pommitusten jatkuessa chongqingilaiset kuitenkin tottuivat niihin ja järjestäytyivät. Suojiin ruvettiin menemään suhteellisen hyvässä järjestyksessä ja myös hitaampia autettiin. Selviytyminen pommitusten koettelemassa kaupungissa näytti vain vahvistaneen sen asukkaiden taistelutahtoa.

Vaikutukset

Pommituksen aiheuttaman joukkopaniikin uhreja Chongqingissa 5. kesäkuuta 1941.

Chongqingilaisia naisia ruotsalaisen ekumeenisen lähetystökirkon raunioissa vuonna 1940.

Chongqingin pommituksen vaikutusta kaupungin eri sosiaalisiin ryhmiin ja väestönosiin on tutkittu sodan jälkeen. Pommituksista kärsivät eniten kaupungin vähävarainen työläisväestö ja erityisesti siihen kuuluvat naiset. Jotkin teollisuusyritykset varasivat työntekijöilleen omat suhteellisen laadukkaat pommisuojansa, mutta yleensä työväestö ja etenkin köyhälistö joutuivat turvaamaan suuriin ja heikosti varusteltuihin julkisiin pommisuojiin. Tunteja kestävien pommitusten aikana näissä saattoi olla hyvin kuuma ja huono ilmanvaihto, joka muodosti oman riskinsä esimerkiksi vanhuksille ja raskaana oleville naisille. Yleensä lapsistaan huolehtivat perheenäidit ja raskaana olevat naiset ehtivät suojiin viimeisinä.

Tapahtuma-aikaan 19-vuotias chongqingilaisnainen Wang Shufen kuvaili sodan jälkeen yhtä pommisuojassa sattunutta joukkokuolemaa:

”	Kesällä 1939 tuhansia ihmisiä tukehtui kuoliaaksi Shihuishi-markkinapaikan lähellä olleessa luolassa. Kaupungin viranomaiset määräsivät ohikulkijoita hakemaan ruumiit ulos luolasta. Tapahtuman jälkeisenä päivänä minä ja ystäväni olimme kävelemässä alueella kunnes poliisi pysäytti meidät. Protestoimme, mutta poliisi vain pakotti jokaisen lähelle osuneen työhön. Näin kuolleiden lojuvan joka puolella kulkuaukkojen läheisyydessä, mukaan lukien useiden lasten ruumiiden, joista osa oli luultavasti vain muutaman kuukauden ikäinen. Jotkut kuolleista olivat Sinkiang-rouvia, joiden mekot olivat kauniit kuten nukeilla. Olin todella peloissani ja järkyttynyt näkymän vuoksi. Pyörryin heti kun olin päässyt sisälle luolaan ja nähnyt päällekkäin pinotut ruumiit. Sen sijaan, että olisin vetänyt ruumiita luolasta ulos, minut vedettiin sieltä ulos muiden mukana.	”
– Wang Shufen teoksessa Echoes of Chongqing: Women in Wartime China. s.89

Alemman tason virkamiehet ja palkansaajat puolestaan saattoivat suojautua toimistorakennustensa alle rakennettuihin pieniin ja suhteellisen hyvin varusteltuihin kellareihin ja suojiin. Vähiten pommituksista kärsivät vauraimmat asukkaat, kuten korkeassa asemassa olevat virkamiehet ja yksityisen sektorin johtajat, jotka suosivat asuinpaikkoinaan keskustasta etäämpänä olevia huvilalähiöitä. Osa heistä rakensi itselleen yksityisiä pommisuojia, joihin ei päästetty muita.

Pommitukset vaaransivat myös tiettyihin ammattiryhmiin kuuluvia. Kaupungissa esiintyi jonkin verran varkautta ja murtovarkauksia pommitusten aikana. Tämän vuoksi esimerkiksi keskustan alueella työskennelleet poliisit ja sotilaspoliisit eivät saaneet mennä suojiin, vaan määräysten mukaan heidän tuli valvoa ja ohjata kaupunkilaisia myös niiden aikana. Toinen ryhmä oli rikšakuskit, jotka eivät uskaltaneet jättää rikšaansa vartioimatta edes pommitusten ajaksi. Chongqingin rikšatyöläisten liitto teki syyskuussa 1939 jäsenkunnastaan tutkimuksen, joka paljasti, että 6 000 jäsenestä pommituksissa oli kuollut 300 ja haavoittunut jopa 800.

Vaikka kaupunki oli tuhoisten pommitusten kohteena, sen väkiluku nousi sodan aikana. Väkilukua kasvatti erityisesti pakolaisväestö, joka muutti pääkaupunkiin japanilaisten valtaamilta alueilta tai rintaman läheisyydestä. Sodan jälkeen vuonna 1946 kaupungissa asui 1 240 000 ihmistä.

Nykyaika

Vaikka Chongqingin pommitusta voisi pitää sotarikoksena Geneven ja Haagin kansainvälisten sopimusten nojalla, niin pommituksia ei ole käsitelty sotarikosoikeudenkäynneissä, eikä niistä vastuussa olleita upseereita koskaan tuomittu sotarikollisina Chongqingin pommitusten vuoksi. Tähän osaltaan on vaikuttanut sodanjälkeisen Japanin hallinnon omaksuma linja, ettei se yksinkertaisesti myönnä Japanin sotavoimien toimineen väärin sodan aikana. Merkittävin syy sille, ettei terroripommituksia ja usein niiden kaltaisia strategisia pommituksia tuomittu sotarikosoikeusistuimissa on jääviys, sillä myös monet toisen maailmansodan voittajavaltioiden ilmavoimista pommittivat vastustajiensa kaupunkeja.

Kolmen rotkon museossa on pommituksille omistettu pysyvä näyttely.

Vuonna 2006 188 Chongqingin sodanaikaista asukasta nosti syytteen Japanin hallitusta vastaan sodanajan pommituksista. Kantajat, jotka olivat iältään 70–80-vuotiaita, vaativat taloudellista hyvitystä ja virallista anteeksipyyntöä. Kanteen julkistamalla he halusivat tuoda nykyajan japanilaisille tietoa siitä, miten Japanin sotavoimat toimivat toisen maailmansodan aikana. Pitkän oikeusprosessin ja noin kolmenkymmenen istunnon jälkeen Tokion piirioikeus kuitenkin tuomitsi kantajia vastaan helmikuussa 2015. Oikeusistuimen perustelun mukaan pommitusten aikana voimassa olleet kansainväliset sopimukset tai lait eivät myönnä yksittäisille kansalaisille oikeutta vaatia korvauksia suoraan hallituksilta. Vaikka päätös oli kielteinen, kantajat kertoivat etteivät he luovu hyvityksen ja anteeksipyynnön etsimisestä niin kauan kuin he ovat elossa.

Chongqingilaisten kanne sai tukea myös joiltakin yksityisiltä japanilaisilta. Muun muassa historioitsija Yuki Tanaka ja sotilasasioiden kommentaattori Tetsuo Maeda ovat esittäneet, että Japanin tulisi tunnustaa Chongqingin pommitus sotarikoksena. Heidän mukaansa tämä voisi johtaa strategisten pommitusten laajempaan tuomitsemiseen, mikä puolestaan voisi johtaa sotien siviiliuhrien kärsimyksen vähenemiseen käynnissä olevissa ja tulevissa sodissa.

Chongqingissa sijaitsevassa Kolmen rotkon museossa on Chongqingin pommituksille omistettu näyttely. Se sisältää muun muassa sodanaikaisen pommisuojan rekonstruktion, jonka seinillä on suojautuneita ihmisiä esittäviä veistoshahmoja. Lisäksi kaupungissa on herännyt hanke erillisen museon rakentamisesta. Vuonna 2014 poliittinen neuvonantaja Li Guo sanoi, että erillinen museo tulisi perustaa niin pian kuin mahdollista. Hänen mukaansa Chongqingin pommitus on verrattavissa Lontoon pommitusten ja Nanjingin verilöylyn kaltaisiin historiallisiin julmuuksiin, mutta siitä huolimatta se on nuoremmille sukupolville lähes tuntematon.

Lähteet

• Flath, James; Smith, Norman (toim.): ”Bombs don't discriminate? Class, gender and ethnicity in the Air-raid Shelter Experiences of the Wartime Chongqing Population (kirj. Chang Jui-te)”, Beyond Suffering: Recounting War in Modern China. UBC Press, 2011. ISBN 0774819588
• Tanaka, Yuki; Young, Marilyn B.: ”Strategic Bombing of Japan”, Bombing Civilians: A Twentieth-Century History. The New Press, 2013. ISBN 1595586318
• Lary, Diana: The Chinese People at War - Human Suffering and Social Transformation, 1937–1945. Cambridge University Press, 2010. ISBN 978-0-521-14410-0
• Li, Danke: Echoes of Chongqing: Women in Wartime China. University of Illinois Press, 2010. ISBN 0252034899
• Pike, Francis: Hirohito's War: The Pacific War, 1941-1945. Bloomsbury Publishing, 2015. ISBN 1472596722
• Zhewen Luo: China's Museums. Cambridge University Press, 2011. ISBN 0521186900

Aiheesta muualla

• Kolmen rotkon museo (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi) (kiinaksi)