Avaa päävalikko
Italialainen cembalo (Vito Trasuntino, Venetsia 1560)
Flaamilainen cembalo (Joannes Ruckers, Antwerpen 1627)
Saksalainen cembalo (Christian Zell, Hampuri 1741)
Englantilainen cembalo (Jacob Kirkman, Lontoo 1758)
Ranskalainen cembalo (Pascal Taskin, Pariisi; 1700-luvun jälkipuoli)
Pianosta vaikutteita saanut, moderni cembalo (Sperrhake 1980)

Cembalo [tšembalo] on psalttarista 1400-luvulla kehitetty, pianon edeltäjiin kuuluva kosketinsoitin, joka pianon tultua yleiseen käyttöön hävisi joksikin aikaa kokonaan.[1]

Cembalon kielet ovat kohtisuorassa koskettimistoon nähden. Ääni resonoi kaikukopassa, joka on rakennettu ohutseinäisestä puusta. Sormioita on tavallisesti yksi tai kaksi ja äänikertoja 1–4.

ToimintaperiaateMuokkaa

Cembalon ääni muistuttaa muiden näppäilysoitinten, kuten luutun, ääntä. Tämä johtuu cembalon toimintaperiaatteesta.

Toisin kuin pianossa, jossa kieliä vasaroidaan, cembalon kieliä näppäillään. Koskettimen näkyvän osan painaminen kohottaa sen toista päätä soittimen sisällä. Tämä edelleen kohottaa pystysuunnassa liikkuvaa luistia, jonka sivulla on pieni, nykyään usein muovista tehty kynsi, plektra. Kynsi näppää kieltä noustessaan kielen ohi ja luiskahtaa koskettimen jälleen vapautuessa takaisin kielen alapuolelle. Koskettimen painaminen tuottaa suurin piirtein yhtä voimakkaan äänen riippumatta siitä, kuinka kovaa kosketinta painetaan [1] Sen vuoksi crescendot tai diminuendot tuotetaan ensisijaisesti lisäämällä tai vähentämällä samanaikaisesti soitettavien äänten määrää. Dynamiikka onkin osittain sisäänkirjoitettu cembalolle tehtyihin sävellyksiin. 1500-luvun lopulla soittimeen lisättiin toinen sormio, mikä lisäsi edelleen vaihtelumahdollisuuksia.

HistoriaMuokkaa

Cembalo oli yleisimmin käytössä 1500–1700-luvuilla,[1] ensin continuo-soittimena, myöhemmin myös soolosoittimena. Muita samaan aikaan käytössä olleita kosketinsoittimia ovat esimerkiksi klavikordi sekä cembalon sukulaiset spinetti ja virginaali.

Barokin aikana cembaloa käytettin yleisestisoitinyhtyeissä, oopperassa resitatiiveissa ja kamarimusiikissa[2]. Italialaiset olivat 1500-luvulla maineikkaimpia cembaloiden valmistajia, ja heiltä hankkivat taitonsa 1600-luvun kuuluisat alankomaalaiset soittimenrakentajat. 1900-luvulla cembalon rakennetta pyrittiin modernisoimaan muokkaamalla sitä raskasrakenteisemmaksi ja enemmän pianoa muistuttavaksi. Nämä kokeilut eivät kuitenkaan olleet soinnillisesti onnistuneita, ja 1900-luvun loppupuolella alettiin uudelleen noudattaa 1600- ja 1700-luvun soitinten rakennusperiaatteita.

VirittäminenMuokkaa

Cembalo täytyy virittää säännöllisesti (viikoittain). Cembalistit opettelevatkin virittämään soittimensa itse. Harjaantunut virittäjä selviytyy urakasta pelkän ääniraudan ja viritysavaimen avulla, mutta hyvästä virityskoneesta on apua ns. jaon tekemisessä.

Cembaloa ei yleensä viritetä tasavireiseksi, sillä tasavireisessä virityksessä suurin osa intervalleista jää epäpuhtaiksi, eikä soitin resonoi kauniisti. Yleisiä viritysjärjestelmiä ovat "keskisävelinen" sekä ns. "hyvävireiset" ("Well Tempered", "Wohltemperierte"): esimerkiksi Valotti, Werckmeister ja Kirnberger, jotka on nimetty kehittäjiensä mukaan.

Yksinkertaistettuna virittäminen tapahtuu seuraavasti: viritetään ääniraudasta a1 (joko 440 Hz tai 415 Hz {myös 392 Hz jne.}) ja sen mukaan pieni a. Tämän jälkeen "tehdään jako" eli viritetään pieni oktaavi (eli keski-c:n alapuolinen oktaaviala) halutun viritysjärjestelmän mukaisesti, ts. jaetaan oktaavi 12:een halutun kokoiseen sävelaskeleeseen.

Jaon tekeminen onnistuu korvakuulolta mutta vaatii kärsivällisyyttä ja harjoitusta. Epäpuhtaita intervalleja korvakuulolta viritettäessä apuna voi käyttää myös metronomia, jolloin intervallin sävelten synnyttämä huojuntataajuus voidaan säätää tavoitellun viritysjärjestelmän mukaiseksi. Jaon voi tehdä myös virityskoneen avulla, jos virityskone tuntee muitakin kuin tasavireisen järjestelmän.

Kun jako on valmis, viritetään muut oktaavialat puhtaiden oktaavien avulla. Jos soittimessa on enemmän kuin yksi kieli kutakin sävelkorkeutta kohden, kytketään ensimmäisen kielistön virityksen jälkeen toinen kielistö käyttöön ja viritetään puhtaita priimejä.

Cembalisteja, säveltäjiä, rakentajiaMuokkaa

Suomalaisia cembalotaiteilijoita ovat muun muassa Aapo Häkkinen, Kati Hämäläinen, Assi Karttunen, Ilpo Laspas, Pilvi Listo, Anssi Mattila, Elina Mustonen, Annamari Pölhö ja Matias Häkkinen. Tunnettuja ulkomaalaisia nimiä ovat puolalainen Wanda Landowska (1879-1959), jonka voidaan katsoneen nostaneen soittimen unohduksesta ja jonka kannustuksen ansiosta myös säveltäjät löysivät sen uudelleen 1900-luvulla, sekä alankomaalaiset Ton Koopman (s. 1944), Gustav Leonhardt (1928-2012) sekä Bob van Asperen (s. 1947).

Cembalolle ovat säveltäneet muiden muassa Jean-Henri D'Anglebert, Johann Sebastian Bach, William Byrd, Jacques Champion de Chambonnières, François Couperin, Louis Couperin, Girolamo Frescobaldi, Johann Jakob Froberger, Orlando Gibbons, Georg Friedrich Händel, Louis Marchand, Domenico Scarlatti ja Jean-Philippe Rameau.

Cembalolle ovat säveltäneet monet nykysäveltäjätkin.[2] 1900-luvun merkittäviä teoksia ovat muun muassa Francis Poulencin ja Manuel de Fallan konsertot. Modernia musiikkia cembalolle ovat säveltäneet Joonas Kokkonen ja Jukka Tiensuu.

Suomessa cembaloita rakentavat muun muassa Arno Pelto, Jonte Knif ja Hendrik van Schevikhoven.

Monet cembalistit ovat myös urkureita ja päinvastoin, kuten edellä mainittu Gustav Leonhardt.

Suomen kulttuurirahaston Pirkanmaan rahasto hankki vuonna 2019 lainakäyttöön cembalon. Se on Mietke-mallin kaksisormioinen cembalo, jonka on rakentanut Toscanassa soitinrakentaja Bruce Kennedy.[3]

LähteetMuokkaa

  1. a b c Cembalo, Lahden musiikkiopisto, viitattu 21.7.2019
  2. a b Cembalo, Kuopion konservatorio, viitattu 21.7.2019
  3. Cembalo soi säveliä vuosisatojen takaa, Skr.fi 7.2.2019

Aiheesta muuallaMuokkaa