Bonapartistit

Bonapartistit (ransk. bonapartistes) olivat keisari Napoleon I:n ja Napoleon III:n sekä heidän politiikkansa kannattajia. Bonapartistien puolue edisti Bonaparten suvun vaatimuksia Ranskan kruunuun, ja uskoi autokraattiseen hallintoon. Liike ei jaetuista tavoitteistaan huolimatta ollut milloinkaan täysin yhtenäinen.[1] Bonapartistit olivat yksi 1800-luvun Ranskan rojalistisista liikkeistä legitimistien ja orleanistien ohella.

Napoleon III. Alexandre Cabanelin maalaama muotokuva noin vuodelta 1865.

Napoleon I:n luovuttua kruunusta vuonna 1814 monet Napoleonin kannattajista siirtyivät tukemaan hänen seuraajakseen nimitettyä poikaansa Napoleon II:ta. Kun Napoleon I karkotettiin vuonna 1815 Saint Helenan saarelle, jossa hän lopulta kuoli vuonna 1821, bonapartistit yrittivät epätoivoisesti ryhmittyä Napoleon II:n ympärille. Napoleon II oli kuitenkin käytännössä Habsburgien vankina, ja hän kuoli 1832. Napoleon I:n ympärille muodostui hänen kuolemansa jälkeen kultti. Muutamassa vuodessa hänet kohotettiin tavallisen kansan pelastajaksi ja poliittiseksi neroksi. Napoleon I:n tyrannimainen hallinto painui unholaan. Bonapartistit korostivat sen sijaan nostalgisesti hänen ”loistokkuuttaan”, joka poikkesi silmiinpistävästi Ludvig Filipin porvarillisen monarkian arkisuudesta ja tylsyydestä.[1]

Napoleonin veljenpoika Louis-Napoléon käytti etevänä propagandistina hyväkseen Bonaparte-nostalgiaa ja käytti kaiken tarmonsa noustakseen Ranskan valtaistuimelle. Ludvig Filipiä kannattaneet orleanistit ja toisen tasavallan tasavaltalaiset eivät kyenneet täyttämään ranskalaisten toiveita, ja joulukuussa 1848 bonapartistit olivat keränneet tarpeeksi ääniä valitakseen Louis-Napoléonin presidentiksi. Kolmen vuoden kuluessa hän pystyi hajottamaan parlamentin, pidättämään vihollisensa ja saamaan itselleen itsevaltiaan oikeudet. Marraskuussa 1852 hänet kruunattiin Ranskan keisariksi, Napoleon III:ksi.[1]

Napoleon III:n aikana bonapartismi sai uuden luonteen. Napoleon III pyrki luomaan vapaamielisen keisarikunnan ja välttämään sotia, joskin hänen ollessaan valtionpäämiehenä Ranska sotkeentui useisiin kansainvälisiin selkkauksiin, jotka lopulta koituivat Napoleon III:n kohtaloksi. Napoleon III:n valtakaudella bonapartistit jakaantuivat kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä koostui keisaria ympäröivistä konservatiiveista, jotka tukivat katolisen kirkon vaikutusvallan kasvua ja suhtautuivat välinpitämättömästi talouselämään. He kannattivat vahvaa keskushallintoa, joka hyväksyy kansanäänestykset ja sallii näennäisesti itsenäisen paikallishallintojärjestelmän. Toinen ryhmä koostui radikaaleista, ja siihen lukeutuivat kaikki antiklerikaalit, jotka pitivät kiinni tasavaltalaisen yleisen äänioikeuden ihanteesta, jossa todellista valtaa käytettäisiin Bonaparten suvun johdolla.[1]

Napoleon III:n syrjäyttäminen ja hänen kuolemansa vuonna 1873 sekä hänen poikansa Napoléon Eugène Louis Bonaparten varhainen kuolema johtivat bonapartistien puolueen hajaannuksen tilaan, kun konservatiivit ja radikaalit kamppailivat puolueen hallinnasta. Bonapartistit saivat vielä joitakin edustajia parlamenttiin, mutta puolueen suosio hiipui, ja tilalle nousi uusia Ranskan kolmannen tasavallan puolueita. Napoléon-Jérôme Bonaparten kuoltua vuonna 1891 bonapartistien puolue lakkasi käytännössä toimimasta.[1]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e The Editors of Encyclopaedia Britannica: Bonapartist Encyclopædia Britannica. Viitattu 28.12.2020. (englanniksi)