La Violencia
La Violencia (”väkivalta”) oli Kolumbian konservatiivipuolueen ja Kolumbian liberaalipuolueen kannattajien välinen sisällissota Kolumbiassa vuosina 1948–1957. Kolumbian puolueiden konservatiivien ja liberaalien välit olivat aina olleet huonot, ja he olivat sotineet monta kertaa keskenään 1800-luvulla. Kun suosittu presidentiksi pyrkinyt liberaalipoliitikko Jorge Gaitán murhattiin 1949, liberaalit aloittivat väkivaltaisen mellakoinnin ja pyrkivät kaatamaan konservatiivihallituksen. Rajussa mellakassa paloi melkein koko Bogotán keskusta, ja jopa 5 000 kuoli. Tuhoisa mellakka laajeni pian sisällissodaksi.
| La Violencia | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
Alfonso López Pumarejo | |||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
yli 200 000 kuollutta | |||||||||
Sotaa käytiin eniten tiheästi asutulla maaseudulla ja siihen liittyi maariitoja. Liberaalien ja kommunistien sissit taistelivat keskenään ja varsinkin konservatiivihallituksen armeijaa vastaan. Vastauksena liberaalien sissiryhmille Kolumbian presidentiksi vuonna 1950 valittu kovan linjan konservatiivi Laureano Gómez perusti kuolemanpartioita. Monesti väkivaltaan liittyi ryöstelyä ja toisen omaisuuden anastaminen saattoi usein ollakin tappamisen motiivi. Miljoonat pakenivat maaseudun väkivaltaa pakoon suurkaupunkeihin, jotka olivat yleensä rauhallisempia.
Vuonna 1953 vallan kaappasi kenraali Gustavo Rojas Pinilla, joka sai sodan joksikin aikaa rauhoittumaan armahduspolitiikallaan. Koska Rojas yritti asettua yksinvaltiaaksi Argentiinan Juan Perónin tapaan, liberaalit ja konservatiivit kaatoivat Rojasin muun muassa yleislakolla. Yli 200 000 ihmisen kuoleman aiheuttanut erittäin väkivaltainen sota päättyi vuonna 1958, vaikka jäljelle jäikin kommunistisissiryhmiä ja maantierosvoja. Niinpä La Violencia asettui vuoteen 1966 mennessä vielä 2000-luvulla jatkuneeseen kommunistisissien ja hallituksen käymäksi sisällissodaksi.
Edeltävää kehitystä muokkaa
Kolumbian konservatiivien ja liberaalien välinen vastakkainasettelu on ollut voimakas. Molempiin puolueisiin kuului sekä köyhiä, keskituloisia että rikkaita. Puolueiden välistä jännitettä lisäsi se, etteivät ne olleet sopineet vallanjaosta. Oppositioon joutuneessa puolueessa herätti katkeruutta se, että kumpi puolueista olikaan vallassa nimitti yleensä aluevirkamiehet mielensä mukaan.
Kuuluminen liberaaliseen tai konservatiiviseen puolueeseen ei ollut henkilökohtainen valinta, sillä se periytyi suvussa isältä jälkeläisille. Puoluetoverin sanominen toisen puolueen kannattajaksi oli suuri loukkaus.[1]
Konservatiivit edustivat rikkaita suurmaanomistajia, papistoa ja kirkkovaltiota ja halusivat säilyttää yhteiskunnalliset olot ennallaan. Liberaalit taas kannattivat maan teollistamista, tehokasta kapitalismia ja kirkon ja valtion pysymistä erillään.[2] Liberaalien ja konservatiivien välillä oli sisällissotakin 1800-luvun puolivälissä, kun sekä konservatiivit että myös radikaaliliberaalit kapinoivat hallitusta vastaan.[3] Vuosien 1899–1903 tuhannen päivän sodassa kaatui noin 14 000.[4]
Gaitán, Gomez ja Ospina muokkaa
1920-luvulla maassa nousi ensi kertaa myös aseellinen sosialistinen kapinointi ja lakkoilu. Samoihin aikoihin konservatiivien uudistukset tyrehtyivät heikkoon taloustilanteeseen. Vuonna 1930 lama iski Kolumbiaan ja kaupunkityöläisten, maatyöläisten ja maaseudun pienviljelijöiden olot huononivat, mikä lisäsi yhteiskunnan jännitettä. Maatyöläisten tekemät suurtilojen valtaukset yleistyivät. Moni suurtila oli laajentunut lain vastaisesti, kun niihin oli liitetty maata valtiolta tai intiaaneilta. Suurtilojen valtaukset kohdistuivatkin pian laittomiksi tiedettyihin tilojen osiin. Vuonna 1934 valtaan noussut liberaali Alfonso López Pumarejon hallitus päätti, että suurtiloille jäivät laittomat maat, mutta toisaalta jo vallattuja maita ei palautettu niille.[5]
Kolumbiassa vallassa vuosina 1930–1946 olleet liberaalit onnistuivat saamaan yleisen äänioikeuden miehille ja myös pitkään kesannolla olleen maan luovutuksen valtiolle. Vaikka liberaalien uudistukset jäivät puolitiehen, ne olivat silti niin suuria, että ärsyttivät konservatiiveja. Liberaalit muun muassa laajensivat äänioikeutettujen määrää, minkä konservatiivit saattoivat ajatella suosivan liberaaleja.
Viimeiset liberaalipresidentit pyrkivät hillitsemään uudistuksia konservatiivien pelossa. Vuonna 1942 valittu liberaalipresidentti Lopez Pumarejo riitaantui pahoin äärikonservatiivi Laureano Gómezin kanssa ulko- ja sisäpolitiikasta. Gómez teki muutamia henkilökohtaisia hyökkäyksiä Lópezia ja tämän perhettä kohtaan, ja hänet vangittiinkin tämän takia joksikin aikaa vuonna 1944.[6] Tämä laukaisi mielenosoituksia ja katutaisteluja Bogotássa, ja heinäkuussa 1944 muutamat Etelä-Kolumbian Paston kaupungista kotoisin olevat upseerit yrittivät kaappausta. He vangitsivat ministeritkin, mutta vapauttivat vangit, kun armeijan johtoporras kieltäytyi tukemasta vallankaappajia.[7] Kannatuksena menettänyt presidentti López erosi, ja presidentiksi nousi vähäksi aikaa liberaali Alberto Lleras Camargo. Camargo koetti yhdistää molemmat puolueet kansalliseksi rintamaksi, mutta Jorge Eliécer Gaitán hyökkäsi ajatusta vastaan.[6]
Kun liberaalit vuonna 1946 hävisivät presidentinvaalit, he olivat hyvin katkeria. Vaalit voitti melko maltillinen konservatiivi Mariano Ospina Pérez, joka koetti rakentaa sopua liberaalien ja konservatiivien välille. Hän otti hallitukseen puolet liberaaleja, puolet konservatiiveja, mikä ei kuitenkaan riittänyt tyrehdyttämään liberaalien katkeruutta.[8] Gaitánilla oli menossa köyhiä puolustava ”eteenpäin marssiva vallankumous”, joka muistutti Argentiinan johtajan Juan Perónin ohjelmaa. Gaitán halusi tasoittaa rikkaiden ja köyhien välisiä tuloeroja ottamalla rikkailta tuloja pois ja antamalla köyhille. Hän oli populistinen ”kansan mies”, joka lupasi kansalle työtä, palkankorotuksia ja elinolojen kohentamista. Gaitánin uutta populismia vastustivat monet perinteiset liberaalit ja varsinkin konservatiivit.[9]
Vuoden 1946 vallansiirto aiheutti väkivaltaisuuksia erityisesti maaseudulla.[10] La Violencian katsotaan yleensä alkaneen vuonna 1948, mutta väkivalta alkoi jo vuonna 1946. Gaitánin johtamat liberaalit vetäytyivät Ospinan koalitiohallituksesta. Maaseudulla monet paikalliset riidat puettiin poliittiseen asuun, kun konservatiivit hakivat ”hyvitystä” liberaalikauden menetyksistään. Liberaalit kostivat väkivallanteot, ja kierre oli valmis.[11] Väkivaltaa oli myös konservatiivihallitusta tukevan armeijan ja maatyöläisten välillä.[12] Vuonna 1947 Gaitán pyysi presidenttiä lopettamaan väkivallan ja vaati ihmisarvon kunnioitusta.[12] Pääkaupunki pysyi rauhallisena huhtikuuhun 1948 asti. Vuoden 1948 alussa esiintyi kommunistityöläisten lakkoja ja kapinallisten hyökkäyksiä infrastruktuuria vastaan.
Gaitánin murha, El Bogotazo muokkaa
- Pääartikkeli: El Bogotazo
Gaitán pyrki presidentiksi seuraavissa vaaleissa. Bogotássa oli 9. huhtikuuta 1949 koolla yhteisamerikkalainen konferenssi, jonka oli määrä perustaa amerikkalainen valtioiden välinen turvallisuusliitto OAS. Gaitán oli kutsunut pääkaupunkiin noin 100 000 mielensoittajaa, joiden piti protestoida kaupungissa Amerikan köyhien talonpoikien vaikeita elinoloja vastaan.[13]
Mielenterveysongelmainen nuori mies Juan Roa Sierra ampui Gaitánin 9. huhtikuuta 1949 toimistonsa ovelle. Gaitánin puoluetta tukeva radioasema Últimas Noticias väitti Perezin konservatiivihallituksen murhauttaneen Gaitánin. Radio kehotti Gaitánin populistiliberaaleja hyökkäämään avoimesti hallitusta vastaan kaikin käsiinsä saatavin asein. Ensimmäisessä lähetyksessä kehotettiin myös murtautumaan tavarataloihin aseiden hankkimiseksi ja toisessa lähetyksessä luettiin polttopullon teko-ohje. Väkijoukko hakkasi ja puukotti muodottomaksi massaksi käsiinsä saamansa Gaitánin murhaajan.
Muun muassa kiviä, tiiliä ja polttopulloja heittelevät raivostuneet mellakoitsijat polttivat lähes kaikki Bogotán keskustan julkiset rakennukset. He murtautuivat sisään presidentin palatsiin ja polttivat monia kirkkoja. Liberaalien yritykset hillitä vihastuneita kannattajiaan oli turha. Mellakoitsijoiden joukossa oli paljon poliiseja, ja osa poliiseista toimi passiivisesti. Alkuiltapäivästä alkanut riehunta rauhoittui vasta illalla ja yöllä armeijan väliintulon, mellakoijien juopumuksen ja väsymyksen takia.[14] Armeija tappoi muun muassa tavarataloissa varastelevia mellakoitsijoita. Mellakassa kuoli ehkä 3 000–5 000. Tieto Gaitánin murhasta oli sillä välin levinnyt moniin muihin kaupunkeihin.[12]
Maan johto ja panamerikkalainen kongressi pelastuivat mellakalta. Väkivalta pääkaupungissa jatkui kahdeksan päivää. OAS:n perustamiskokouksessa mukana ollut amerikkalainen George Marshall kauhistui mellakkaa, jossa uskoi kommunistien olevan mukana. Mellakan on väitetty vaikuttaneen Marshallin asennoitumiseen kommunisteja kohtaan.[13]
La Violencia muokkaa
El Bogotazo laukaisi verisen konfliktin, joka tunnetaan nimellä La Violencia, ”väkivalta”.[15] Liberaalit ja konservatiivit yrittivät molemmat hyötyä mellakasta: konservatiivit yrittivät murskata työväenluokkaan tukeutuvan opposition ja liberaalit käynnistää vallankumouksen. Liberaalit pelkäsivät heihin kohdistuvaa joukkomurhaa ja kommunistien tavoin perustivat maaseudulle itsepuolustuskeskuksia. Kommunistit toimivat väkivaltaisesti Bogotán seudulla ja hyökkäsivät muun muassa infrastruktuuria vastaan huhtikuussa.[16] Sodassa oli monia muita ulottuvuuksia kuin liberaalien ja konservatiivien riidat. Esimerkiksi katolisten kannattajat vainosivat protestantteja. He samaistivat protestantit liberaaleihin, vaikka kaikki liberaalit eivät protestanttejakaan hyväksyneet.[17]Katoliset papit yllyttivät kirkkonsa jäseniä hyökkäämään protestanttien kimppuun, mitä tehtiinkin. Luterilaisten lapsia erotettiin maaseudulla koulusta, piiskattiin ja rangaistiin, mikä ajoi luterilaisia kaupunkeihin ja vuorille.[18]
Vapautetut vangit liittyivät maaseudun taisteluryhmiin muodostaen aseistettujen sissipartioiden, cuadrillasien ytimen.[1] Cuadrillalla oli valvonnassaan melko pieni alue, joka saattoi käsittää vain pari tilaa.
Vuonna 1949 Ospina kielsi ensin julkiset kokoontumiset, sitten erotti liberaalit kuvernöörit ja lopulta marraskuussa 1949 sulki armeijan voimin kongressin[7].
Gomez ja kuolemanpartiot muokkaa
Väkivalta näytti hiipuvan nopeasti, mutta kiihtyi uudestaan vaalivuonna 1949.[11] Näihin aikoihin kommunistit alkoivat järjestäytyä sissiryhmiksi maaseudulla. Liberaalit voittivat vuoden 1949 parlamenttivaalit molemmissa kamareissa.[19]
Konservatiivit värväsivät maaseuduilla tuhansia maanviljelijöitä erikoispoliiseiksi tappamaan ja kiduttamaan vastustajiaan. Liberaaleja peloteltiin,[19] eivätkä he uskaltaneetkaan asettaa ehdokastaan, jolloin jyrkkä konservatiivi Laureano Gómez voitti vaalit. Gomez oli Francon ihailija ja siksi hänen vastustajansa pitivät häntä fasistina. Kolumbian talous oli sodan kestäessä nousussa. Yhdysvalloissa vainottiin samaan aikaan kommunisteja, mikä näkyi Kolumbiassakin. Gómez piti liberaaleja kommunistien tukijoina[20].
Gómez hallitsi poikkeusvaltuuksin, jotka olivat peräisin edellisen konservatiivipresidentti Ospinan ajalta. Gómezin tapa hallita maata vieraannutti monet konservatiivitkin. Hän kielsi työväestöltä lakot, kongressi valittiin ilman oppositiota, lehdistöä sensuroitiin, hallitus ohjaili tuomareita ja väkijoukot hyökkäilivät protestanttisiin kirkkoihin.[7] Konservatiivit tekivät kuitenkin myönnytyksiä ja lupasivat maareformin, jota eivät kuitenkaan toteuttaneet. Maatyöläiset hyökkäsivät suurtiloille. Suurmaanomistajine vastaus tähän olivat kuolemanpartiot, jotka valtasivat maatyöläisten pienet pellot, jotka liitettiin suurtiloihin. Monet pienmaanomistajat myivät maansa ja lähtivät kaupunkeihin slummeihin. Monet saattoivat rikastua maanvaltauksista.[20]
Liberaalien sissit hyökkäsivät hallitusta ja paikallisia konservatiiveja vastaan. Hallituksen salaa tukemat kuolemanpartiot pyrkivät tuhoamaan sissejä ja sissit toisiaan. Monilla seuduilla väkivalta liittyi maariitoihin, joissa liberaalit ja konservatiivit riitelivät maasta. Nuoret violentosit murhasivat vain ryöstämisen vuoksi ja levittivät väkivaltaa huomattavasti.[1] Katoliset konservatiivit puhuivat heitä vastaan suunnatusta juutalaisten ja vapaamuurarien salaliitosta, ja katoliset hyökkäsivät protestantteja vastaan. Liberaalinen työläisten ja suurtilallisten yhteinen vallankumousarmeija hajosi, kun vallankumousarmeija alkoi kerätä karjaa ja hevosia verona käyttöönsä. Nyt monet liberaalien suurtilalliset kääntyivätkin liberaalien sissejä vastaan.[21]
Sota oli huipussaan 1952, jolloin hallitusta vastaan taisteli 26 000 liberaalia.[1] Väkivallan riehuessa pahimmillaan siinä kuoli yli 1 000 ihmistä kuukaudessa.[7] Väkivalta oli levinnyt maan joka alueelle vuonna 1953.[22] Armeija ei kyennyt käyttämään sodassa tehokkaasti raskasta aseistusta vuoristoisen maan takia. Niinpä armeija liikkui violentosien tavoin pääosin hevosin ja aasein sekä käytti kevyitä kivääreitä aseinaan.[1]
Murhat ja kidutukset muokkaa
Vuoteen 1957 kestäneessä sisällissodassa kuoli 250 000–300 000. Sotaan liittyi muun muassa kidutusta ja elävien ja kuolleiden ihmisten silpomista.[23] Väkivalta kohdistui miesten lisäksi myös naisiin ja lapsiin.[24]
Sekä liberaalit että konservatiivit tappoivat vastustajiaan julmasti.[24]Väkivaltaan syyllistyivät tyypillisesti kohtuullisen hyvin menestyvät pientilalliset. Monesti väkivallan käyttäjä pyrki ajamaan jollain tavoin omaa etuaan, kuten vallatakseen toisen maata, anastaakseen omaisuutta, kukistaakseen niskuroijan tai uhkaavan vihollisen.[25] Näin väkivalta johtui usein yksittäisistä ihmisistä, ei puolueista, uskonnosta tai valtiosta.[1] Konservatiivihallinto salli väkivallan, koska se auttoi sitä tuhoamaan kommunismia[26] Liberaalien sissijoukona cuadrillan johdossa oli tyypillisesti hyvin nuori violento, joka tappoi henkilökohtaisesti vastustajansa yleensä melko julmasti. Tappamista käytettiin myös liberaalien sisäisessä kurinpidossa.[1]
Presidentiksi nousseen Gómezin aikana väkivalta levisi koko maahan ja hallituksen tukijat alkoivat kiduttaa vastustajiaan. Ensin kidutti yksin poliisi, sitten mukaan tuli armeija ja vielä myöhemmin tavallinen kansa.[19] Surmattavalle saatettiin näyttää ennen kidutuskuolemaa omaisten ja ystävien silvotut ruumiit.[20] Sadistisesta kidutuksesta tuli huvi ja ryöstämisestä keino hankkia omaisuutta.[19] Väkivaltaan liittyi monesti seksuaalisia ja nekrofiilisia piirteitä ja myös lapset kiduttivat. Erityisen tunnetuksi surmaamistavaksi tuli ”kolumbialainen solmio”, jossa kieli vedettiin ulos auki viilletystä kurkusta.[23] Libereaalien kuolleita ruumiita häväistiin ja silvottiin. Liberaalien kannattajiksi ajateltuja saatettiin sulkea joukoittain taloon ja polttaa elävältä.[27]Katoliset papit kiihottivat kansaa ristiretkelle liberaaleja, evankelisia ja luterilaisia vastaan.[18]
Väkivaltaa oli lähinnä maaseudulla, vaikka kaupungeissa ajoittain mellakoitiinkin.[26] Eniten surmattiin ihmisiä Andeilla ja llanoksella eli tasangoilla.[1][28] Nämä alueet olivat maatalousvaltaisen Kolumbian vaureuden ydinaluetta.[1]
Vastoin yleistä luuloa maaseudun väkivalta ei ollut pahinta köyhillä alueilla vaan melko vaurailla. Vaikka vuoden 1948 väkivalta levisi miltei koko Kolumbiaan, melko pian se jäi Andeille Toliman, Caldasn, Vallen ja Cundinamarcan provinssien osiin. Vientituotteiden tuotantoalueilla esiintyi pahaa väkivaltaa. Esimerkiksi Tolima oli Kolumbian kahvintuotannon keskus ja Antioquia tekstiilintuotannon ja teollisuuden keskus.[1]
Rojas muokkaa
Gómez sai marraskuussa 1951 sydänkohtauksen, ja maata johti seuraavien parin vuoden ajan käytännössä Roberto Urdaneta Arbeláez, joka seurasi kuitenkin Gómezin linjaa. Maltilliset konservatiivit ottivat tukensa pois Gomezilta, koska näkivät tämän rajoittavan demokratiaa. Gómez hyökkäsi heitäkin vastaan.[7]Maltillisilla konservatiiveilla oli hyvät välit maan armeijaan, ja Gómez epäilikin häntä vastaan suunnattuja juonia. Niinpä Gómez yritti erottaa kenraali Gustavo Rojas Pinillan, mutta Urdaneta ei suostunut tähän. Kun Gomez yritti palata toimistoonsa kesäkuussa 1953, Rojas kappasi vallan.[7] Sekä konservatiivit että liberaalit tukivat kaappausta, jolloin pahin väkivalta laantui pariksi vuodeksi.[26] Rojas tarjosi rauhaa sisseille, joita kutsuttiin pilkkanimellä bandoleros. Kommunistisisseillä oli hallussaan vuoden 1953 tienoilla kokonaisia maakuntia ja tuhansia miehiä aseissa. Rojas antoi armahduksen kaikille väkivaltaisille ryhmille.[29]
Kun suuri osa sissijohtajista oli antautunut, jäljelle jäi vain radikaaliliberaalien ja kommunistien ryhmiä. Ne asemiesten ryhmät, jotka eivät antautuneet, käyttivät olojen rauhoittumista valmistautuakseen sodan alkamiseen uudelleen. Rojas pysyi neutraalina ja koetti pysäyttää taistelut maaseudulla erottamalla taistelevat osapuolet toisistaan.[1] Armeija hyökkäsi täydellä teholla ja pyrki hävittämään loput sissit. Se ei onnistunut, ja sota näytti jatkuvan loputtomiin. Rojasin hallitsessa maata kaupunkien talous sujui, kun maaseudulla taisteltiin. Rojas rakennutti muun muassa lentokenttiä, halpatavarataloja ja maahan ilmestyi hänen kaudellaan televisio ja halvat radiovastaanottimet.[29] Slummeihin alettiin vetää sähköjä ja vesijohtoja.[30]
Sodan lähetessä loppuaan ilmestyi entistä näkymämpiä aseistettuja ryhmiä, jotka esiintyivät poliittisina sisseinä ja vaativat veroa tai suojelurahaa. Nämä olivat kuitenkin yleensä poliittisia sissiryhmiä pienempiä ja elinkelvottomampia, koska niillä ei ollut niitä huoltavia tukijoita. Toisaalta niitä oli pienen koon takia vaikeampi paikallistaa soluttamalla.[1]
Maaseudun väkivalta alkoi nousta uudestaan vuoden 1953 lopussa.[31]Sota jatkui muun muassa sen takia, että tavallinen maaseudun kansa halusi yhä tappaa ja ryöstää vastustajiaan.[32] Hallitus ei halunnut reformeja, vaan luotti painostukseen sensuroiden sekä liberaalien että konservatiivien lehtiä. Hallituksen joukot vangitsivat ja tappoivat siviilejä pienestäkin syystä.
Sota heikkeni hetkeksi, mutta vielä vuonna 1955 Rojas aloitti massiivisen hyökkäyksen maaseudulla, missä sissien valta oli taas kasvanut. Hallituksen joukkojen keinot olivat muuttuneet raaemmiksi ja he käyttivät poltetun maan taktiikkaa.[31] Liberaalit ja konservatiivit pelkäsivät Rojasin johtaman armeijan luovan Argentiinan peronistisen tyylisen diktatuurin.[15]
Rojas suosi muutamia suurliikemiehiä, mikä ärsytti toisia liikemiehiä. Rojas myös kannatti perinteistä suurmaataloutta teollisuuden ja kaupan kustannuksella. Rojas aikoi myös ottaa tiedotusvälineet valvontaansa ja perustaa oman puolueen.[33] Kaiken lisäksi hän halusi itselleen työläisten ääniä näitä suosivalla politiikalla. Niinpä porvarilliset liberaalit ja konservatiivit liittoutuivat keskenään Rojasia vastaan. Häntä syytettiin myös valtion varojen kavalluksesta.[30]
Sodan loppu muokkaa
Pian Rojas sanoi armeijan nimittäneen hänet vielä neljäksi vuodeksi presidentiksi. Tällöin kirkko, porvarit, älymystö ja myös mukaan otetut työläiset julistivat maahan yleislakon ja painostivat Rojasin eroamaan.[33] Rojasin asetoverit suosittivat hänelle maanpakoa, ja Rojas pakenikin maasta. Maata hallitsi väliaikaisesti vielä viiden kenraalin juntta, joka ajoi siirtymistä siviilihallintoon. Liberaalit ja konservatiivit jakoivat vallan, ja esimerkiksi valtion virkoihin pantiin yhtä paljon liberaaleja ja konservatiiveja. Sovittiin liberaali- ja konservatiivipresidentin vuorottelusta seuraavat neljä kautta vuoteen 1974.[34] Valtaan nousi liberaalipresidentti Lleras Camargo. Sota päättyi vuonna 1958, mutta aseelliset yhteenotot jatkuivat. Niinpä La Violencian lopettamisvuodeksi mainitaan eri lähteissä vuosia väliltä 1958–1966. Maaseudulla liberaalien ja konservatiivien sodan rippeetkin heikkenivät pois muutamassa vuodessa, ja jäljelle jäi vain maantierosvoja ja muutamia kommunistiryhmiä. Sota oli edistänyt rikollisuuden kasvua.[33] Armeija kukisti sissit ja rosvojoukot, koska onnistui ajamaan ne pois vuoristosta itäisille tasangoille.[1]
Armeija tappoi viimeiset La Violenciaan liittyvät bandolerojen johtajat. Jacinto Cruz Usma, eli Sangrenegra ("Mustaveri") kuoli huhtikuussa 1964 ja Efraín Gonzáles kesäkuussa 1965. Mutta toisaalta kommunistississiryhmä MOEC nousi 1959 ja sissiliike FARC alkoi toimia vuonna 1964. Kuuban vallankumous innoitti kommunistisissejä Kolumbiassakin. Näin La Violencia liukui myöhemmäksi Kolumbian sisällissodaksi. Helmikuussa 1966 uudessa sissisodassa kuoli nuori kommunistisissien riveihin kesäkuussa 1965 liittynyt pappi Camillo Torres, josta tuli vallankumouksellisille sankari.[34]
Lähteet muokkaa
- Grimberg Carl: Kansojen historia. Kolmas uudistettu laitos, Erling Bjöl. WSOY, 1985. ISBN 951-0-09752-7.
- Kuoppala Maija, Kuoppala Ossi & Ihamäki Kirsti: Konkistadori ei itke: kiertomatka Kolumbiassa. Herättäjä-yhdistys / Suomen Lähetysseura, 1992. ISBN 9518780390.
- Rossi, Matti: Väkivallan vuosi; matka Latinalaiseen Amerikkaan maaliskuu 1969 – toukokuu 1970, Huutomerkki-sarja. Tammi, 1970.
- Virtanen, Rauli: Latinalainen Amerikka huomisen varjossa, Kirjayhtymä, 1979 ISBN 9512617285.
- Valtonen, Pekka: Latinalaisen Amerikan historia, Gaudeamus, 2001 ISBN 951-662-843-5.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g h i j k l m La violencia in Columbia: an Anatomy of terrorism James L. Zackirson
- ↑ Rossi 1970, s. 149.
- ↑ Valtonen 2001, s. 351–352.
- ↑ Colombia timeline BBC News , 11 August 2010
- ↑ Valtonen 2001, s. 359.
- ↑ a b THE REFORMIST PERIOD, 1930–45 Colombia: A Country Study. GPO for the Library of Congress, 1988.
- ↑ a b c d e f The Legacy of La Violencia Colombia Data as of December 1988
- ↑ Valtonen 2001, s. 361
- ↑ Kuoppala 1992, s. 86–87
- ↑ COLLAPSE OF THE DEMOCRATIC SYSTEM, 1946–58
- ↑ a b Valtonen 2001, s. 362.
- ↑ a b c Kuoppala 1992, s. 89
- ↑ a b Grimberg 1985, s. 500.
- ↑ Kuoppala 1992, s. 88
- ↑ a b Virtanen 1979, s. 195.
- ↑ The Bogotazo: April 9, 1948 (Arkistoitu – Internet Archive) By Christopher Minster, About.com Guide
- ↑ Kuoppala 1992, s. 192
- ↑ a b Kuoppala 1992, s. 179
- ↑ a b c d Rossi 1970, s. 152.
- ↑ a b c Kuoppala 1992, s. 89–90
- ↑ Rossi 1970, s. 153.
- ↑ Kuoppala 1002, s. 192
- ↑ a b Rossi 1970, s. 154.
- ↑ a b Kuoppala, s. 90, 193
- ↑ Kuoppala 1992, s. 90, s. 91
- ↑ a b c Rossi 1970, s. 155
- ↑ Kuoppala 1992, s. 193
- ↑ When is Democracy an Equilibrium?: Theory and Evidence from Colombia’s La Violencia Mario Chacón, James A. Robinson, Ragnar Torvik, August 3 2009
- ↑ a b Kuoppala 1992, s. 91
- ↑ a b Kuoppala 1992, s. 92
- ↑ a b The Rojas Pinilla Dictatorship Source: U.S. Library of Congress
- ↑ Rossi 1970, s. 156.
- ↑ a b c Rossi 1970, s. 157.
- ↑ a b Grimberg 1985, s. 502.