Billie Holiday

yhdysvaltalainen laulaja

Billie Holiday (ristimänimi Eleanora Fagan; 7. huhtikuuta 1915 Philadelphia, Pennsylvania, Yhdysvallat17. heinäkuuta 1959 New York, New York, Yhdysvallat), joka tunnetaan myös saksofonisti Lester Youngin hänelle antamalla nimellä Lady Day, oli yhdysvaltalainen laulaja, jota edelleen pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista jazzsolisteista.[1]

Billie Holiday
Billie Holiday esiintymässä Downbeat-jazzklubilla New Yorkissa vuonna 1947.
Billie Holiday esiintymässä Downbeat-jazzklubilla New Yorkissa vuonna 1947.
Henkilötiedot
Koko nimi Eleanora Fagan
Syntynyt7. huhtikuuta 1915
Philadelphia, Pennsylvania, Yhdysvallat
Kuollut17. heinäkuuta 1959 (44 vuotta)
New York, New York, Yhdysvallat
Ammatti laulaja
Muusikko
Taiteilijanimi Billie Holiday, Lady Day
Laulukielet englanti
Aktiivisena 1933–1959
Tyylilajit jazz, swing, blues
Levy-yhtiöt Brunswick, Vocalion, Okeh, Bluebird, Commodore, Capitol, Decca, Aladdin, Verve, Columbia, MGM
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Kotisivut

Varhainen elämäMuokkaa

Holiday syntyi Baltimoressa teini-ikäisille vanhemmille, ja vietti ison osan nuoruuttaan sukulaisten hoivissa. Hän muutti äitinsä kanssa vuonna 1927 ensin New Jerseyhyn ja sitten New Yorkin Brooklyniin.[1] Hänen nuoruutensa vaiheista ei ole varmuutta, sillä hänen omaelämäkerrassaan vuodelta 1956 kertomat tarinat on myöhempien tutkimusten valossa todettu väritellyiksi. Eräiden tarinoiden mukaan hän ajautui New Yorkissa työskentelemään prostituoituna.

UraMuokkaa

Holiday alkoi vuonna 1930 laulaa Harlemin klubeissa yhdessä laulaja Laurence Jacksonin kanssa. Pian levytuottaja John Hammond otti hänet suojiinsa. 27. marraskuuta 1933 Hammond tuotti hänen ensimmäisen äänitteensä, nimeltään ”Your Mother’s Son-in-Law”, jolla häntä säesti muiden mukana nuori Benny Goodman.[1]

Hammondin järjestämät pienyhtyelevytykset Columbia Records -levy-yhtiölle vuosina 1935–1941 ovat Holidayn myöhemmän maineen perusta. Näissä pikaisesti kootuissa sessioissa Holidayn kanssa soittivat ajan merkittävimmät jazzmuusikot kuten Lester Young, Roy Eldridge, Buck Clayton, Ben Webster ja Bunny Berigan. Yhtyeitä johti yleensä pianisti Teddy Wilson. Holiday lauloi näissä levytyksissä usein 1930-luvun keskeisten viihdesäveltäjien lauluja, jotka muuttuivat improvisoiduksi jazziksi.

Monista jazzlaulajista poiketen Holidayn ääniala oli vain hieman yli oktaavin, mutta se ei muodostunut esteeksi – hänen vakuuttavan tunteikasta tulkintaansa pidetään nykyään poikkeuksellisen vahvana. Holidayn tyylin tunnusomaisin piirre oli laulumelodian laahaaminen hieman säestyksen jäljessä.lähde? Samaa tekniikkaa käytti myöhemmin esimerkiksi Frank Sinatra. Hän oli myös ensimmäisiä mustia jazzmuusikoita, jotka rikkoivat ”värimuurin” esiintymällä levytysstudioiden ulkopuolella valkoisten muusikoiden kanssa. Holiday lauloi lyhyen aikaa 1930-luvun lopulla jopa Artie Shaw’n orkesterin solistina.

Jazzvaikutteet vähenivät Holidayn levytyksistä 1940-luvun alussa. Usein tämän syynä on pidetty hänen vuonna 1939 levyttämäänsä ”Strange Fruit” -laulua. Tämä etelävaltioiden lynkkauksista kertova kappale teki Holidaysta erityisen tunnetun myös jazzpiirien ulkopuolella. Useat radiokanavat kieltäytyivät soittamasta kappaletta, mutta kasvava jukebox-ala teki kappaleesta suuren ja keskustelua herättävän.[1] Hänen levytyksensä ensin Commodore-merkille ja 1940-luvun puolivälissä Deccalle kertovat nopeasta muutoksesta. Holiday levytti ensin vielä pikkuyhtyeiden kanssa, tosin huolellisesti sovitettua materiaalia. 1940-luvun puolivälistä alkaen hän alkoi käyttää yhä enemmän isoja jousiorkestereja levyillään. Tältä ajalta on olemassa myös live-taltiointeja, joissa Holiday esiintyy jazzyhtyeiden solistina ennen kaikkea Jazz at the Philharmonic -kiertueilla.

Myöhemmät vaiheetMuokkaa

Holidayn elämä oli varsin myrskyisää. Hänen lukuisat miessuhteensa päättyivät onnettomasti ja Holidayn nousujohteinen ura hiipui hänen päihderiippuvuutensa vuoksi. Marihuanasta ja alkoholista alkanut päihdeongelma paheni 1940-luvun vaihteessa hänen aloittaessaan oopiumin käytön ensimmäisen aviomiehensä Johnnie Monroen kanssa ja lopulta heroiinin käytön toisen aviomiehensä Joe Guyn kanssa. 1940-luvun loppupuolella Holidayn äidin kuolema vaikutti häneen syvästi, ja vuonna 1947 hänet tuomittiin kahdeksan kuukauden vankeustuomioon heroiinin hallussapidosta. Päihteet vaikuttivat vähitellen hänen ääneensä.

Holidayn 1950-luvun levytykset Norman Granzin Verve-levy-yhtiölle merkitsivät hänen paluutaan jazziin. Holiday levytti pikkuyhtyeiden kanssa klassista Broadway-materiaalia vuodesta 1952 alkaen. Holiday esiintyi myös legendaarisessa Sound of Jazz -televisio-ohjelmassa, joka äänitettiin joulukuussa 1957.[1]

Holidayn jäätyä kiinni heroiinin käytöstä häneltä evättiin mahdollisuus esiintyä New Yorkissa. Vuonna 1959 hän joutui sairaalahoitoon sydän- ja maksasairauksiensa takia. Viimeiset elinpäivänsä hän vietti sairaalassa poliisin määräämässä arestissa. Hän kuoli maksakirroosiin 17. heinäkuuta 1959, vain 44-vuotiaana.[1]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f Bush, John: Billie Holiday Biography AllMusic. Viitattu 7.7.2022. (englanniksi)

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Blackburn, Julia: Billie Holiday – muistoja jazzin kuningattaresta. Like, 2007. ISBN 978-952-471-945-2.
  • Kirjadokumentti: Dufty, William: Lady laulaa bluesin - Lady sings the blues. Suomentanut Seppo Loponen. WSOY Juva, 1956. Tunniste ISBN 951-0-12071-5.

Aiheesta muuallaMuokkaa