Berezil

Berezil eli Marš oli ukrainalainen teatteri, jonka Berezilin taideyhdistys perusti 1922 Kiovaan kokeelliseksi studioksi. Sen taiteelliseksi johtajaksi tuli Les Kurbas. Sen toiminta päättyi 1933.

Berezilin näyttelijöitä.

Berezil-teatterin mainosjuliste Ukrainan teatterin, musiikin ja elokuvan museosta.

Teatteri oli Neuvosto-Ukrainan kansallisteatteri. Se sijaitsi vuoteen 1926 Kiovassa ja sen jälkeen silloisessa pääkaupungissa Harkovassa. Huippuaikoina sillä oli kuusi harjoitusnäyttämöä, joista kolme Kiovassa ja kolme muualla Ukrainassa. Näyttelijöitä ja henkilökuntaa oli lähes 400. Teatterilla oli "psyko-tekninen" komitea, joka pyrki soveltavan psykologian avulla kehittämään näyttelijöille ja ohjaajille uusia menetelmiä. Teatterilla oli oma julkaisu Barykady teatru ('Teatteribarrikadit').

Kurbas oli ollut kaksi vuotta toimineen Molodyi Teatrin johtaja, mutta hän hylkäsi sen estetismin ja halusi Berezilistä vasemmistohenkisen teatterin, joka omistautuisi proletariaatin vallankumoukselle. Hän ei kuitenkaan sitoutunut ideologioihin eikä ohjelmiin, sillä Berezil "ei ole oppi vaan suuntaus", uuden taiteellisen ilmaisun jatkuvaa vallankumouksellista etsintää. Kurbasin ensimmäiset tuotannot Berezilissä, Žovten (1922, 'Lokakuu') ja Rur (1923, 'Ruhr'), olivat erityisesti puna-armeijan joukoille tehtyjä agitprop-esityksiä. Ne olivat kuitenkin taiteellisesti merkittäviä saavutuksia, ja etenkin joukkokohtausten koreografioissa niissä tehtiin tärkeitä muodon kokeiluja.

Les Kurbas käytti näyttelijöiden opetuksessa teknistä ja älyllistä koulutusohjelmaa, joka tähdensi rytmiä ja keskittyi "miimidraamoihin", joissa oli varhaisen abstraktin avantgardistisen tanssin piirteitä. Vasta kun oppilailla oli hallinnassa miimidraaman ja rekvisiitan käyttö, he pääsivät käsiksi kieleen. Berezilin tuotannoissa pyrittiin yhdistämään kaikki osatekijät yhdeksi rytmiksi, puhtaaksi draaman kieleksi, joka perustuu ajatukseen, että teatteri pikemminkin muovaa kuin heijastaa elämää. Kurbasin mukaan prosessilla haluttiin synnyttää myös uudentyyppinen teatteriyleisö ja yhteiskunta ylipäänsä: "uusi, ei passiivinen, ihminen".

Huolimatta Berezilin ja ekspressionistisen teatterin peruseroista Berezilissä käytettiin ekspressionismin välineitä monissa tuotannoissa. Kurbasin ohjaus Georg Kaiserin näytelmästä Kaasu (1923) oli teatterin ensimmäinen suuri menestys, ja sen ajateltiin olevan alkua "koko teatterialan uudelle kaudelle". Vielä menestyksekkäämpi oli vuonna 1923 tehty sovitus Upton Sinclairin romaanista Jimmie Higgins, jossa pyrittiin filmin avulla luomaan uudenlaista teatteria. Berezilissä esitettiin klassikkojen kokeellisia versioita, joita luonnehdittiin "skandaalimaisiksi", mutta kokeellisia versioita tehtiin myös ukrainalaisista näytelmistä.

Berezilin loppu

Merkittävimpiä tuotantoja olivat Kurbasin yhteistyökumppanin ja aikansa merkittävimmän näytelmäkirjailijan Mykola Kulišin näytelmät. Viranomaisilta heltisi kuitenkin esityslupa vain muutamille, ja luvan saaneitakin sittemmin kiellettiin, kuten viiden esityksen jälkeen Maklena Grasa (1933), jonka pukuharjoituksia seurasi aseistettu poliisi..

1930-luvun vaihteen molemmin puolin Kurbas ja Berezil joutuivat yhä useammin virallisten kriitikkojen ja puoluevirkailijoiden tuomion kohteeksi. Berezilistä tuli 1920-luvun loppupuolen ukrainalaisen "kirjallisen keskustelun" yhden osan, "teatterikiistan", keskipiste. Kurbasia syytettiin Berezilin väärästä asenteesta, ja hänet itsensä leimattiin demokratian vastaiseksi ja viimein "porvarilliseksi nationalistiksi" ja vastavallankumoukselliseksi. Hänet erotettiin 1933 teatterin johdosta, NKVD pidätti hänet, ja hänet teloitettiin Sandarmohissa 1937, kuten myös Kuliš. Berezil puhdistettiin, ja Stalinin vainoilta säästyneet näyttelijät liittyivät Harkovan ukrainalaiseen draamateatteriin, jossa he Marian Krušelnytskyi johtajanaan esittivät sosialistisen realismin hengen mukaisia näytelmiä.

Bereziliin kuului paljon merkittäviä ukrainalaisia näyttelijöitä, ja kokonainen nuorten näyttelijöiden ja ohjaajien sukupolvi sai siellä oppinsa. Tärkein lavastaja oli taidemaalari Vadym Meller. Teatteri sai arvostusta ulkomaillakin, ja sen tuotantoja kehuivat niin Vsevolod Meyerhold Moskovassa kuin Sandro Akhmeteli Tbilisissä.