Sinfonia nro 9 (Beethoven)

Ludwig van Beethovenin sinfonia
(Ohjattu sivulta Beethovenin 9. sinfonia)

Ludwig van Beethovenin sinfonia nro 9 d-molli op. 125 valmistui vuonna 1824. Se on säveltäjän viimeinen sinfonia, ja se tunnetaan varsinkin viimeisestä osastaan, jossa kuullaan Friedrich Schillerin Oodi ilolle kuoron laulamana. Beethovenin 9. sinfonia on romanttinen teos, mutta kuoron käyttö sinfoniassa oli tuohon aikaan äärimmäisen harvinaista. Yhdeksäs sinfonia on ensimmäinen huomattavan säveltäjän sinfonia, jossa käytetään kuoroa ja solisteja tasavertaisesti instrumenttien kanssa. Kuoroa ja solisteja käytetään ainoastaan viimeisessä osassa. Beethoven oli jo 1790-luvun lopusta alken kärsinyt etenevästä kuulon menetyksestä, ja yhdeksännen sinfoniansa valmistuessa hän oli jo täysin kuuro. Euroopan hymnin melodia on peräisin teoksen finaalista.

Sivu sinfonian alkuperäisestä käsikirjoituksesta.
"Gegenliebe", liedi noin vuosilta 1794–1795.
Kuorofantasian nuotit vuodelta 1808.
Oodi ilolle -runon nuotit Yhdeksännen sinfonian neljännestä osasta vuodelta 1824.
Ferdinand Georg Waldmüller, Ludwig van Beethovenin muotokuva, 1823. Beethovenin kronikoitsijan Schindlerin mielestä muotokuva ei vastannut lainkaan todellisuutta. Waldmüller oli kuitenkin Beethovenin ikuistaneista maalareista merkittävin taiteilija. Eräs toinen kirjoittaja oli sitä mieltä, että muotokuva vähintäänkin paljasti Beethovenin tuiman ja tyytymättömän katseen ja sopi hyvin yhteen hänestä muuten saadun traagisen sankarikuvan kanssa.
Musiikkinäyte
Beethovenin Oodi ilolle. MIDI-tiedostosta nauhoitettu Ogg-tiedosto.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Historia

muokkaa

Beethovenin mielessä oli ollut vuodesta 1793 asti säveltää Schillerin ”Oodi ilolle” -runo.[1] Vuodelta 1798 peräisin olevassa luonnosvihossa siihen viitataan, ja vuonna 1808 Beethoven sävelsi fantasian kuorolle ja orkesterille (Kuorofantasia), jossa hän yritti ensimmäisen kerran aloittaa hymnin säveltämisen. Kahdeksannesta sinfoniasta löytyy melodia joka oli tarkoitettu hymnin aloitukseksi.

Ensimmäiset luonnokset yhdeksänteen sinfoniaan ovat vuodelta 1816, mutta työ oli keskeytettävä moneen kertaan Missa solemniksen ja viimeisten pianosonaattien säveltämistä varten.[2] Sinfonia valmistui helmikuussa 1824.

Kantaesitys

muokkaa

Wieniläiset olivat nyt ihastuneita Gioacchino Rossinin musiikkiin, ja niinpä Beethoven, saatuaan vihdoin valmiiksi yhdeksännen sinfonian, uhkasi että se kantaesitettäisiin Berliinissä. Silloin wieniläiset saivat kootuksi vetoomuksen kotikaupunkinsa puolesta. Beethoven mietti, pitääkö konsertti Theater an der Wienissä vai Kärntnertorissa. Lopulta hän valitsi viimeksi mainitun, koska hänen ystävänsä olivat sen kannalla. Harjoituksissa ilmapiiri oli myrskyisä. Laulajat valittivat, että heiltä vaadittiin liikaa ponnistusta ja soittajat vastustivat täysin uutta roolia.

Toukokuun 7. päivänä ongelmat oli jo ratkaistu. Esitys sovittiin alkavaksi 7. toukokuuta kello 7. Teatteri oli täynnä ja vain poissa Wienistä oleva arkkiherttua Rudolph puuttui. Beethoven oli luvannut itse johtaa esityksen, mutta lopulta hän johti esityksen Michael Umlaufin kanssa. Soolo-osuuksissa lauloivat 18-vuotias Henrietta Sontag (sopraano), 21-vuotias Caroline Unger (altto), Anton Haitzinger (tenori) ja Joseph Seipelt (baritoni). Toinen osa jouduttiin keskeyttämään hetkeksi yleisön suosionosoitusten vuoksi. Esityksen loputtua oli hetken hiljaista. Sitten yleisö puhkesi suosionosoituksiin. Beethoven itse havaitsi tämän vasta, kun Caroline Unger juoksi näyttämölle, tarttui häntä kädestä ja käänsi yleisöön päin. Kun yleisö puhkesi suosionosoituksiin viidettä kertaa, poliisipäällikkö huusi: ”Hiljaa!”

Yhdeksäs sinfonia on neliosainen:

  1. Allegro ma non troppo e un poco maestoso – d-molli
  2. Scherzo: Molto vivace – Presto – d-molli
  3. Adagio molto e cantabile – Andante cantabile – B-duuri
  4. Finaali: Presto – Allegro assai – Allegro assai vivace (alla Marcia) – Andante maestoso – Adagio ma non troppo ma divoto – Allegro energico e sempre ben marcato – Allegro ma non tanto – Presto – Maestoso – Prestissimo – d-molli/D-duuri

Beethoven ehti luonnostella kymmenettä sinfoniaansa varten, mutta ei koskaan saanut sitä lähimainkaan valmiiksi. Hän kuoli 1827, kolme vuotta yhdeksännen sinfoniansa kantaesityksen jälkeen.[3]

Teksti

muokkaa

O Freunde, nicht diese Töne!
Sondern laßt uns angenehmere
anstimmen und freudenvollere.
Freude! Freude!

Freude, schöner Götterfunken,
Tochter aus Elysium,
Wir betreten feuertrunken,
Himmlische, dein Heiligthum!
Deine Zauber binden wieder
Was die Mode streng geteilt;
Alle Menschen werden Brüder,
Wo dein sanfter Flügel weilt.


Wem der große Wurf gelungen,
Eines Freundes Freund zu sein;
Wer ein holdes Weib errungen,
Mische seinen Jubel ein!

Ja, wer auch nur eine Seele
Sein nennt auf dem Erdenrund!
Und wer's nie gekonnt, der stehle
Weinend sich aus diesem Bund!

Freude trinken alle Wesen
An den Brüsten der Natur;
Alle Guten, alle Bösen
Folgen ihrer Rosenspur.

Küsse gab sie uns und Reben,
Einen Freund, geprüft im Tod;
Wollust ward dem Wurm gegeben,
Und der Cherub steht vor Gott.

Froh, wie seine Sonnen fliegen
Durch des Himmels prächt'gen Plan,
Laufet, Brüder, eure Bahn,
Freudig, wie ein Held zum Siegen.

Seid umschlungen, Millionen!
Diesen Kuß der ganzen Welt!
Brüder, überm Sternenzelt
Muß ein lieber Vater wohnen.
Ihr stürzt nieder, Millionen?
Ahnest du den Schöpfer, Welt?
Such' ihn überm Sternenzelt!
Über Sternen muß er wohnen.

Seid umschlungen, Millionen!
Diesen Kuß der ganzen Welt!
Brüder, überm Sternenzelt
Muß ein lieber Vater wohnen.
Seid umschlungen,
Diesen Kuß der ganzen Welt!
Freude, schöner Götterfunken
Tochter aus Elysium,
Freude, schöner Götterfunken, Götterfunken.

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  1. Marianne Basile: Beethoven.
  2. Pam Brown: Ludwig van Beethoven.
  3. Joseph Gelinekin jännitysromaani Kymmenes sinfonia (2007) käsittelee Beethovenin 10. sinfonian arvoitusta.

Aiheesta muualla

muokkaa