Bariumnitriitti
Bariumnitriitti (Ba(NO2)2) on barium- ja nitriitti-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä voidaan käyttää pyrotekniikassa, orgaanisissa synteeseissä ja korroosionestoaineena.
| Bariumnitriitti | |
|---|---|
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | Ba(NO2)2 |
| Moolimassa | 229,35 |
| Ulkomuoto | Väritön kiteinen aine[1] |
| Sulamispiste | 217 °C (hajoaa)[1] |
| Tiheys | 3,23 g/cm3[1] |
| Liukoisuus veteen | 675 g/l (20 °C)[1] |
Ominaisuudet muokkaa
Huoneenlämpötilassa bariumnitriitti on väritöntä kiteistä ainetta ja sen alkeiskoppi on heksagonaalinen. Yhdiste liukenee erittäin hyvin veteen. Kidevedettömän muodon lisäksi tunnetaan myös väriltään kellertävä kidevedellinen monohydraatti (Ba(NO2)2·H2O. Kidevesi poistuu kuumennettaessa yhdistettä 116 °C:n lämpötilaan. Välivaiheena muodostuu muun muassa hemihydraattia. Bariumnitriitin monohydraatti on pyroelektristä. Kuumennettaessa bariumnitriittiä voimakkaasti se hajoaa bariumoksidiksi, typpimonoksidiksi ja typeksi.[1][2][3]
Valmistus ja käyttö muokkaa
Bariumnitriittiä valmistetaan bariumkloridin ja natriumnitriitin välisellä reaktiolla. Seoksesta haihdutetaan vettä matalassa lämpötilassa, jolloin bariumnitriitti kiteytyy. Yhdistettä voidaan myös valmistaa johtamalla bariumhydroksidin tai -karbonaatin liuokseen ammoniakin hapetuksesta saatavaa typpioksidia sisältävää kaasua tai kuumentamalla bariumnitraattia typpimonoksidi-ilmakehässä.[2][3]
- BaCl2 + 2 NaNO2 → Ba(NO2)2 + 2 NaCl
Bariumnitriittiä voidaan käyttää pyrotekniikassa vihreän valon aikaansaamiseksi.[1] Yhdistettä voidaan käyttää orgaanisen kemian synteeseissä valmistettaessa diatsoniumsuoloja ja teräksen korroosionestoaineena.[2][4]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f Karamäki, E. M.: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 332. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
- ↑ a b c Patrick M. Dibello, James L. Manganaro, Elizabeth R. Aguinaldo, Tariq Mahmood & Charles B. Lindahl: Barium Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2003. Viitattu 14.1.2017
- ↑ a b Richard C. Ropp: Encyclopedia of the Alkaline Earth Compounds, s. 213–214. Newnes, 2012. ISBN 9780444595539. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 14.1.2017). (englanniksi)
- ↑ George W. A. Milne: Gardner's commercially important chemicals, s. 52–53. John Wiley and Sons, 2005. ISBN 978-0-471-73518-2. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 14.1.2017). (englanniksi)