Anna Ingman
Anna Ingman, kriitikkona A. Ingman, (1851–1930) oli suomalainen pianisti, musiikkikriitikko ja -journalisti. Hän loi uran Saksassa Dresdenissä.[1]
Yksityiselämä
muokkaaIngmanin vanhemmat olivat Eva (s. Perander) ja Erik Alexander Ingman ja sisar taidemaalari Eva Ingman. Tyttäret jäivät orvoiksi, kun ensin kuoli äiti 1853 synnytykseen ja muutaman vuoden kuluttua isä sairauteen. Tyttärien viralliseksi holhoojaksi määrättiin Elias Lönnrot, mutta käytännön kasvatuksesta vastasivat Karjalohjan Pellissä äidin sisaret Amalia ja Sophie Louise Perander. Amalia Perander vastasi arjen sujumisesta, ja Sophie Louise Perander oli kotiopettaja.[1]
Anna Ingman kävi koulua Helsingissä Svenska Fruntimmerskolan i Helsingfors -tyttökoulussa. Opiskeltuaan Saksassa vuoden verran Ingman asettui lyhyen välivaiheen jälkeen sisarensa kanssa pysyvästi Dresdeniin, jonne Amalia Perander muutti heidän kanssaan. Sekä Amalia Perander että Eva Ingman kuolivat 1910-luvun alkupuolella, ja pian syttynyt maailmansota lisäsi Ingmanin kokemaa tragediaa. Lisäksi hän sairastui sodan syttymisvuonna vakavasti. Hän toimi musiikinopettajana, ja kielitaitoisena hän toimi arvostettuna kriitikkona. Viimeiset vuodet hän vietti yksinäisyydessä, kun Suomesta ja muualtakaan ei enää matkustettu yhtä ahkerasti levottomaan Saksaan.[1]
Opinnot ja ura
muokkaaEnnen Saksaan muuttoa Ingman sai yksityisopetusta merkittäviltä muusikoilta ja pedagogeilta, kuten Philip Jacobssonilta, Fritz Svärdsjöltä, Johan Lindbergiltä ja Alie Lindbergiltä, sillä Helsingin musiikkiopisto perustettiin myöhemmin, 1882. Saksassa hän opiskeli pianistien Johann Georg Leitertin ja Adolf Blassmannin johdolla ja musiikkikriitikkona ja säveltäjänä tunnetun Ludwig Hartmannin oppilaana. Hän ei todennäköisesti saanut sävellysopetusta, eikä häneltä jäänyt sävellyskäsikirjoituksia. Hän oli kuitenkin syvällisesti perehtynyt musiikin teoriaan. Hän ei myöskään esiintynyt konserttipianistina vaan toimi kriitikontyön ohella musiikinopettajana, mikä siihen aikaan oli säätyläisnaiselle hyväksytty tapa ansaita elantonsa. Musiikkikriitikon työ oli kuitenkin aikakaudella poikkeuksellinen valinta, ja hän julkaisikin kirjoituksensa nimimerkillä A. Ingman hälventääkseen ennakkoluuloja. Hänen kirjoituksiaan julkaistiin pääasiassa yhdysvaltalaislehdissä mutta myös Saksassa, Ruotsissa ja Britanniassa sekä Suomessa etenkin Hufvudstadsbladetissa, Finsk Tidskriftissä sekä Tidning för Musik- ja Finsk Musikrevy -julkaisuissa.[1]
Ingman oli wagneriaani, ja oopperalla oli hänen arvioissaan keskeinen sija. Maailmansodan jälkeinen modernismi ei koskettanut häntä. Arnold Schönbergin hän toivoi palaavan tonaalisuuteen, ja hän uskoi, että musiikillinen "futurismi" jäisi lyhytaikaiseksi vaiheeksi. Vaikka Ingmanilla oli laajat suhteet naisverkostoihin ja hän nosti esiin erityisesti naistaiteilijoita – muusikkoja ja näyttelijöitäkin – hän saattoi kritiikeissä arvostella heitä pistävästi huomauttamalla, etteivät naisen kyvyt riitä tulkintaan, tai hän arvosteli naislaulajan ulkonäköä, ellei se hänen mielestään soveltunut rooliin. Hän saattoi toistaa kulttuurisia stereotyyppejä luonnehtimalla pianistin ”etelämaalaista temperamenttia”.[1]