Altaani (ital. altana < lat. altus, korkea) on pilarien, pylväiden tai holvikaaren kannattama rakennuksen ulkopuolinen oleskelutasanne, joka yleensä on seinätön ja katoton, mutta aina putoamiselta estävän kaiteen suojaama. Altaanin lattia on aina maanpinnan yläpuolella, tavallisesti rakennuksen toisen kerroksen korkeudella, siten että kulku takana oleviin huonetiloihin on helppoa. Ulkoportaita ei altaaniin yleensä liity, vaan kulku tapahtuu rakennuksen sisätilojen kautta. Altaani on tarkoitettu lepopaikaksi tai näköalatasanteeksi.[1] Altaani ei tukeudu rakennuksen runkoon parvekkeen tavoin, vaan se on oman tukirakenteensa varassa.[2] Altaani sijaitsee usein rakennuksen ulko-oven yhteydessä, jolloin kulku sisätiloihin tapahtuu altaanin tason alitse ja taso toimii oveneteiskatoksena.

Altaani Unkarin suurlähetystörakennuksessa Tukholman suurlähetystöalueella.

Altaani on luotu Venetsiassa, jossa sitä käytettiin pyykin kuivatuspaikkana. Rooman yksityistalojen arkkitehtuurissa altaanit yleistyivät 1500- ja 1600-luvuilla.[3] Ruotsissa altaani-nimitys on ollut käytössä 1600-luvulta lähtien,[4] mutta runsaammin niitä rakennettiin empiren aikana 1800-luvun alussa. Suomessa altaaneita alettiin rakentaa empiretyylisten säätyläisrakennusten myötä. Esimerkiksi 1816–1818 rakennetussa Charles Bassin suunnittelemassa Fiskarsin ruukin päärakennuksessa on altaani. Niitä rakennuttivat myös turkulaiset porvarit 1800-luvun loppupuolella myöhäisempireä edustaviin huviloihinsa Ruissaloon. Talonpoikaisrakennuksissa ei vielä tähän aikaan juurikaan jäljitelty kartanoiden altaaneja, vaan ne tulivat muotiin vasta 1920-luvulta alkaen, kun alettiin suosia puolitoistakerroksisia asuinrakennuksia.[5]

Lähteet muokkaa

  1. Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966
  2. Rakel Kallio et al.: Taiteen pikkujättiläinen, WSOY 1991, ISBN 951-0-16447-X
  3. John Fleming et al.: Penguin dictionary of architecture, Penguin books 1991, ISBN 0-14-051241-1
  4. Nationalencyklopedin, Bokförlaget Bra Böcker 1989
  5. Teppo Korhonen: Kuisti. Kansatieteellinen tutkimus, Suomen muinaismuistoyhdistys 1991, ISBN 951-9057-02-1, sivu 84