Wikipedia

Mika Waltari

suomalainen kirjailija
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 17. kesäkuuta 2010 kello 14.23 käyttäjän Gopase+f (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Tämä artikkeli käsittelee kirjailijaa. Waltari-nimisestä musiikkiyhtyeestä kertoo artikkeli Waltari (yhtye)

Mika Toimi Waltari (19. syyskuuta 1908 Helsinki – 26. elokuuta 1979 Helsinki) oli suomalainen kirjailija. Tavattoman tuotteliaana tunnetun Waltarin julkaisuluettelo käsittää niin romaaneja, runoja, novelleja, satuja, näytelmiä, kuunnelmia, propagandamateriaalia, arvosteluja, elokuvakäsikirjoituksia, matkakertomuksia kuin sarjakuvariimejäkin.[1] Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat kansainvälisille bestseller-listoille noussut Sinuhe egyptiläinen (1945), sekä hänen käsikirjoituksensa elokuvaan Kulkurin valssi joka oli Suomen katsotuin elokuva ennen Tuntematonta sotilasta.

Mika Waltari
Mika Waltari vuonna 1935.
Mika Waltari vuonna 1935.
Henkilötiedot
Syntynyt19. syyskuuta 1908
Helsinki
Kuollut26. elokuuta 1979 (70 vuotta)
Helsinki
Kansalaisuus  Suomi
Ammatti kirjailija, kääntäjä, akateemikko
Kirjailija
SalanimiKristian Korppi, Leo Rainio (yhdessä Armas J. Pullan kanssa), Leo Arne, Nauticus
Kirjallinen suuntausTulenkantajat
Esikoisteos Jumalaa paossa (1925)
luettelo teoksista
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Elämänvaiheet

Nuoruusvuodet

 
Mika Waltari koulupoikana.

Waltarin pappisisä Toimi Waltari kuoli Mika Waltarin ollessa viisivuotias, jolloin kasvatusvastuu jäi äidille. Mikan isä Toimi ja setä Toivo Waltari olivat molemmat teologeja ja julkaisivat lukuisia uskonnollisia kirjoja. Kirjat julkaisi useimmiten Suomen merimieslähetys. Päästyään ylioppilaaksi Helsingin suomalaisen normaalilyseon (jossa oli Norssin pilalehti Pillerin toimittaja) klassiselta linjalta 1926 Waltari aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa mutta siirtyi elämänkatsomuksellisen kriisin jälkeen pian filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1929. Hänen käytännöllisen filosofian pro gradu -tutkielmansa Taivaallinen ja maallinen rakkaus käsitteli uskonnon ja erotiikan välistä suhdetta.

Kirjallisen uransa Waltari aloitti 17-vuotiaana Merimieslähetyksen tilaamalla uskonnollisella kertomuksella Jumalaa paossa.[2] Waltari oli mukana myös Tulenkantajien piirissä ja ehti ennen läpimurtoteostaan Suuri illusioni (1928) kirjoittaa runoja ja salanimellä Kristian Korppi kauhunovelleja. Hän oli aluksi vakuuttunut siitä, että on nimenomaan runoilija.[3] Runoilijaryhmänä aloittanut Tulenkantajat ei ollut ohjelmallisesti yhtenäinen ryhmä, ja se oli varsin lyhytaikainen. Yhteistä siihen kuuluneille oli vain iloinen, vapautunut perusmieliala, usko ihmisyyteen ja nuoren tasavallan sekä suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen, kiinnostus uusiin ilmiöihin niin kirjallisuudessa kuin tekniikankin alalla. Runosta proosaan siirtyneen Waltarin Suuri illusioni ilmensi näitä tunnelmia, ja teoksesta tuli 1920-luvun kulttiromaani.[4] Waltari oli tulenkantajista ainoa, joka pystyi nopeasti sopeutumaan osaksi ”enemmistökirjallisuutta”, tekemään sekä viihdettä että taidetta.[3]

Tammikuussa 1930 Mika Waltari matkusti Rivieralle, jossa oleskeli Nizzassa, Mentonissa ja Monte Carlossa. Helmikuun alussa hän jatkoi matkaansa Pariisiin, ja viipyi siellä maaliskuun loppupuolelle asti. Matka auttoi Waltarin eroon kiusallisesta tuttavuudesta Minna Craucheriin. 1932 murhattu Craucher oli esikuvana Suuren illusionin madame Spindelille.[1]

Armeija-aika

Waltari aloitti varusmiespalveluksensa 1930 Uudenmaan rykmentissä Santahaminassa, jonne tuolloin kuljettiin meritietä.[1] Jo palvelukseen astuessaan filosofian kandidaatti Waltari oli kuuluisuus.[1] Hänet määrättiin aliupseerikoulutukseen Parolaan.[1] Reserviupseerikoulussa hän tunsi tiettyä "aateluuden tuntoa" vastuun lisääntymisen myötä.[5] Upseerikoulutuksessa hän myös joutui auto-onnettomuuteen. RUK:n kuljetusauton suistuessa tieltä hän loukkasi päänsä, ja hänet vapautettiin kesken palveluksen. Toinen syy vapautukseen oli hänen sairastamansa kuiva keuhkopussitulehdus.[6] On myös väitetty, että hänet olisi erotettu reserviupseerikoulusta pasifististen näkemystensä takia.[7]

Waltari kuitenkin kirjoitti asevelvollisuusajastaan armeijamyönteisen omaelämäkerrallisen teoksen Siellä missä miehiä tehdään (1931) vielä Tilkassa toipuessaan.[5] Toisaalta isänsä ystävälle Jalo Sihtolalle lähettämässään kirjeessä Waltari tekee selväksi, ettei viihdy armeijassa.[8] Waltari-tutkija Panu Rajala on arvellut, että Waltarin yksi motiivi armeijamyönteisen teoksen tekemiseen oli, että hänen morsiamensa Marjatta Luukkosen isä oli kenraali ja Waltari halusi miellyttää tulevaa appeaan.

Toimittaja ja ammattikirjailija

Waltari meni 1931 naimisiin Marjatta Luukkosen kanssa. Perheeseen syntyi 1932 tytär Satu. Elättääkseen perheensä työllään Waltari omaksui ammattikirjoittajan työmoraalin. Hänellä oli vakinainen työ Suomen Kuvalehden toimittajana vuoteen 1938 saakka, jolloin hän jäi vapaaksi kirjailijaksi. 1930-luvulla hän kirjoitti romaaneja, novelleja, satuja, runoja sekä kaiken kaikkiaan 26 näytelmää. Vuosikymmen olikin hänen uutterimpia kirjoittajarupeamiaan, minkä osaltaan mahdollisti opintojen loppuun vieminen jo aiemmin.[1]

Waltari suomensi natsien kulttiteoksen, Hanns Heinz Ewersin kirjoittaman Horst Wesselin elämäkerran Horst Wessel, eräs saksalainen kohtalo (WSOY, 1933).[1]

Sotien aikana Waltari työskenteli Valtion tiedoituslaitoksessa. Hän osallistui sotapropagandan tekoon muun muassa kirjoittamalla tietokirjat Neuvostovakoilun varjossa (1942, näköispainos 1994), Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (1941, salanimellä Nauticus) sekä pienoisromaanit Antero ei enää palaa (1940) ja "Rakkaus vainoaikaan" (1943). Hän kirjoitti paljon lehtiartikkeleita, isänmaallisia reportaaseja rintamalta sekä sanomalehtien pääkirjoituksia.

Waltari osallistui lokakuussa 1942 suomalaisten kirjailijoiden vierailuun Weimarin kirjailijakokoukseen, joka pidettiin Goebbelsin suojeluksessa.

Kansainvälinen läpimurto

Sodan jälkeen ilmestyi muinaiseen Egyptiin sijoittunut romaani Sinuhe egyptiläinen (1945), josta tuli kansainvälinen menestys ja Waltarin pääteos. Sinuhen jälkeen Waltari kirjoitti useita historiallisia romaaneja, kuten Mikael Karvajalka (1948), Mikael Hakim (1949) sekä kristinuskon varhaisvaiheista kertovat Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964). Myös nämä menestyivät hyvin ulkomailla.

Vuoden 1964 jälkeen Waltarin inspiraatio kuihtui. Hän yritteli vielä yhtä historiallista romaania aiheena Maltan ritarikunta, mutta se jäi valmistumatta. Loppuvuosinaan hän nautti arvostusta, jota aktiivivuosina ei aina herunut, sillä Waltaria pidettiin usein vain viihdekirjailijana.

Kirjailijauran jälkeen

Varsinaisen kirjailijanuran päätyttyä Waltari esiintyi vielä paljon julkisuudessa. Hän oli Suomen Akatemian jäsen, mikä velvoitti hänet auttamaan ja opastamaan nuoria kirjailijoita. Waltari oli aktiivisesti mukana suunnittelutyössä, kun hänen vanhoista töistään julkaistiin uusia painoksia ja lyhyempiä tekstejä koottiin kokoelmateoksiksi. Hän muun muassa kirjoitti esipuheita kirjojensa uusintapainoksiin.

Maaliskuussa 1972 Mika Waltari ja Väinö Linna osallistuivat näkyvästi WSOY:n yhtiökokoukseen, jota edelsi kuohunta kustantamon johdossa: hallintoneuvosto päätti tammikuussa erottaa pääjohtaja Hannu Tarmion äänin 5–3, minkä seurauksena kustannusliikkeen kirjailijat kärkiniminään juuri Waltari ja Linna asettuivat puolustamaan Tarmiota. Lopulta yhtiökokous kumosi erottamispäätöksen hyvin niukalla enemmistöllä.

Perhe ja suku

Waltarin tytär Satu Waltari, myöhemmin Satu Elstelä, on myös kirjailija. Satu Waltarin aviomies oli teatteriohjaaja Esko Elstelä ja heidän poikansa, Waltarin tyttärenpoika Joel Elstelä on julkaissut yhden romaanin ja yhden novellikokoelman.

Tuotanto

Mika Waltari oli erittäin tuottelias kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu yli 25 romaania, viitisentoista pienoisromaania, kolmisenkymmentä näytelmää ja lisäksi kuunnelmia, elokuvakäsikirjoituksia, runoja, matkakertomuksia, novelleja ja lukuisia muita tekstejä. Hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa oli Jumalaa paossa vuonna 1925, ja viimeiset tekstit hän saneli Ihmisen ääni-sarjassa ilmestyneeseen teokseen vuonna 1978. Hänen teoksistaan on otettu jatkuvasti lisäpainoksia ja niitä on julkaistu myös erilaisina kokoelmina; esimerkiksi hänen näytelmänsä julkaistiin yhtenä kokoelmana vasta 1999.

Romaanit

Waltarin läpimurtoteos oli Suuri illusioni, josta tuli 1920-luvun kulttiromaani.[9] Nuori lukijakunta otti omakseen Pariisissa Hotel de Sueden huoneessa parissa kuukaudessa syntyneen teoksen.[10] Teos on yhä käännetyin suomalainen esikoisromaani.[10] Seuraava romaani Appelsiininsiemen (1931) on kertomus aikansa nuorison elämästä.

Vuosina 1933-1935 Waltari kirjoitti kolme romaania - Mies ja haave (1933), Sielu ja liekki (1934) ja Palava nuoruus (1935) - jotka ilmestyivät myöhemmin hieman lyhennettyinä yhteisteoksena nimellä Isästä poikaan (1942). Kuva kolmen sukupolven Helsingistä piirtyy pitkälti Waltarin oman suvun vaiheiden kautta. Surun ja ilon kaupunki (1936) on yhdenpäivänromaani, joka esittää katkelmia 1930-luvun Helsingin asukkaiden elämästä. Markku Envall on arvioinut sen herätteiden tulleen niin F. E. Sillanpään Ihmiset suviyössä -maalaiskuvauksesta kuin Euroopassa tuohon aikaan tunnustetusta unanimismin aatteestakin[11] Sen vaikutuksesta Waltari tarkastelee kaupunkia eräänlaisena psyykkisenä kollektiivina, jossa ihmiskohtalot koskettavat toisiaan.[11]

Sotavuosina Waltari kirjoitti kaksi tendenssiromaania: talvisotaa kuvaavan Antero ei enää palaa (1940) ja välirauhan aikaan sijoittuvan Rakkaus vainoaikaan (1943). Lisäksi hän kirjoitti Ruotsin historiasta kertovan romaanin Kaarina Maununtytär ja 1800-luvun Suomeen sijoittuvan Tanssi yli hautojen.

Myös salapoliisiromaanit Kuka murhasi rouva Skrofin (1939) ja Komisario Palmun erehdys (1940) ilmestyivät sotavuosina, ja niitä seurasi yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Tähdet kertovat, komisario Palmu! (1962).

Waltari oli pitkään ollut kiinnostunut egyptologiasta, ja sodan jälkeen ilmestyi muinaiseen Egyptiin sijoittunut romaani Sinuhe egyptiläinen (1945), josta tuli kansainvälinen menestys ja Waltarin pääteos. Englanninkielinen käännös pääsi Yhdysvalloissa bestseller-listalle. Sinuhe on ilmestynyt 40 kielellä.

Sinuhen jälkeen Waltari kirjoitti historialliset romaanit Mikael Karvajalka (1948) ja Mikael Hakim (1949). "Hakimia" Markku Envall pitää länsimaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuisena käyntikorttina islamilaiseen maailmaan. Sen tapa kuvata muslimimaailmaa sisältä päin on hänestä ollut radikaali jo ilmestymisaikanaan Suomen kaltaisessa läpeensä luterilaisessa maassa, ja aivan uutta ajankohtaisuutta teos on Envallin mukaan saanut syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen.[12]

Myös Johannes Angelos (1952) kertoo kristityn ja islaminuskoisen maailman kohtaamisesta. Teos sijoittuu Konstantinopolin piirityksen aikoihin 1400-luvulle. Johannes Angeloksessa Waltari käytti myös osia vuotta aikaisemmin tekemästään käsikirjoituksesta, joka käsitteli Johanneksen nuoruusvuosia. Käsikirjoitus julkaistiin vasta Waltarin kuoleman jälkeen 1981 nimellä Nuori Johannes.

Manilianus-romaanit Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964) kertovat kristinuskon varhaisvaiheista. Historiallisten romaanien sarjaan kuuluu lisäksi Turms, kuolematon (1955) . Tekijä suuntasi historialliset teoksensa yleismaailmalliselle lukijakunnalle; ainoastaan Mikael Karvajalka tapahtuu osittain Suomessa.

Waltarin historiallisille romaaneille tyypillistä on suuri sivumäärä, yleensä noin 800-1000 sivua. Niissä esiintyy kuvitteellisten päähenkilöiden lisäksi usein runsaasti todellisia historian merkkihenkilöitä. Waltari tutustui etukäteen perusteellisesti aikakauteen, johon aikoi romaaninsa sijoittaa, joten niiden miljöö on yksityiskohtia myöten todenmukainen.

Neljä päivänlaskua (1949) on eräänlainen romaani romaanista. Se sijoittuu aikaan, jolloin Waltari kirjoitti ”kiusallista ja häiritsevää” Sinuhea. Kirjailijan omien sanojen mukaan teos on ”valepukuun verhottu, sentimentaalinen rakkauskertomus”.

Vuonna 1958 ilmestynyttä suppeaa aikalaisromaania Feliks onnellinen Markku Envall pitää parhaana suomalaisena uskonnollisena romaanina. Ilmestymisaikanaan ristiriitaisen vastaanoton saanut kirja pohtii kysymystä, kuinka voi olla kristitty nykyaikana. Envallin arvion mukaan romaani on parhaiten ymmärrettävissä tekijänsä teologisen tiedekunnan aikaisen kurssitoverin Erkki Niinivaaran omintakeista ajattelua vasten.[12]

Pienoisromaanit

Kirjallisesti merkittävimpinä pidetään usein Waltarin niin sanottuja pienoisromaaneja, joille on ominaista voimakas aistillisuus ja erotiikka. Pienoisromaaneja ilmestyi Waltarilta pääasiassa 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa. Osan niistä Waltari julkaisi 1940-luvulla ensin omakustanteina WSOY:n kieltäydyttyä julkaisemasta niitä. Näissä teoksissa kirjailija saattoi ilmaista itseään ilman menestyskirjailijan paineita, ja näin ihmismielen yöpuolen kartoittaminen sekä elämänfilosofinen ja eksistentiaalinen pohdiskelu kävivät mahdollisiksi.[11] Kaikkiaan Mika Waltari kelpuutti 13 teostaan yhteisniteeseen Pienoisromaanit.[11]

Tunnetuimpia pienoisromaaneja on Vieras mies tuli taloon, jolla Waltari voitti WSOY:n pienoisromaanikilpailun 1937.[11] Markku Envall pitää kirjaa osoittelevuudessaankin eräänlaisena suomalaisvastineena D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajalle.[11]

Fine van Brooklynissa (1941) kokematon tiedemies matkustaa Bretagneen ja joutuu siellä laskelmoivan naisen valtaan. Jokin ihmisessä sijoittuu päällisin puolin alamaailmaan ja lienee luettavissa kirjailijaa kiinnostaneen kalvinismin valossa. Ei koskaan huomispäivää on kolmiodraama rikoksesta ja sen tunnustamisesta. Samalla se on kuvaus levottomasta ajasta kahden maailmansodan välissä.[13] Toisen maailmansodan jälkeisiä tunnelmia kuvaa Sellaista ei tapahdu, jota Panu Rajala pitää Waltarin parhaana pienoisromaanina.

Näytelmät

Waltari kirjoitti uransa aikana myös kolmisenkymmentä näytelmää. Jotkut niistä toimivat suurten romaanien esitöinä, kuten Sinuhe Egyptiläisen kanssa samaan ajanjaksoon sijoittuva Akhnaton, auringosta syntynyt (1933) ja 1500-lukua kuvaava Paracelsus Baselissa (1943). Keveämmistä näytelmistä monet ovat tulleet tunnetuksi myös elokuvina, kuten Kuriton sukupolvi, Gabriel, tule takaisin, Noita palaa elämään ja Huhtikuu tulee. Näytelmistä on myöhemmin julkaistu kokoelma Mika Waltarin näytelmät (1999).

Elokuvakäsikirjoitukset

Waltari oli ahkera elokuvakäsikirjoittaja. Ehdottomasti tunnetuin hänen käsikirjoittamistaan elokuvista on T. J. Särkän ohjaama Kulkurin valssi (1941). Muita ovat esimerkiksi Helmikuun manifesti (1939) ja Oi, kallis Suomenmaa (1940). Suunnitellessaan elokuvaa Maailman kaunein tyttö (1953) Armi Kuuselan kunniaksi ohjaaja-tuottaja Veikko Itkonen antoi lehdille haastattelun, jossa hän sanoi, että elokuvan käsikirjoituksen tulee tekemään Mika Waltari. Waltari itse sai tietää tästä suunnitelmasta ensimmäistä kertaa lukiessaan Itkosen haastattelua lehdestä. Kilttinä miehenä hän kuitenkin suostui käsikirjoittajaksi.

Waltarin teosten pohjalta on tehty 33 elokuvaa. Suomalaisille tunnetuimpia lienevät Matti Kassilan ohjaamat Komisario Palmu -elokuvat ja näytelmien pohjalta tehdyt komediat, kuten Gabriel, tule takaisin. Pienoisromaanin Ei koskaan huomispäivää pohjalta on tehty elokuva Verta käsissämme. Vieras mies tuli taloon on filmattu kahdesti, ja sen nimi on alkanut elää omaa elämäänsä.[11]

Kansainväliselle yleisölle tunnetuin Waltarin romaanin pohjalta tehty elokuva on kuitenkin Michael Curtizin ohjaama Sinuhe, egyptiläinen (1954).

Runot

Waltari kirjoitti nuoruudessaan paljon runoja, ja hän pitikin itseään aluksi ennen kaikkea runoilijana. Hänen ensimmäiset runonsa ilmestyivät Nuoren Voiman Liiton antologiassa Nuoret runoilijat vuonna 1926 nimellä Kristian Korppi, ja noepassa tahdissa sen jälkeen ilmestyivät Sinun ristisi juureen (1927) ja Muukalaislegioona (1929) sekä Valtatiet (1928) yhdessä Olavi Laurin (Olavi Paavolainen) kanssa. Myöhemmin Waltarin runoja ilmestyi kokoelmissa Runoja 1925-1945 ja Pöytälaatikko. Muistoja ja muistiinpanoja 1945-1967.

Muu tuotanto

Waltari kirjoitti myös joitakin matkakertomuksia. Yksinäisen miehen juna, vuonna 1929 ilmestynyt saman vuoden kesään sijoittuva matkakertomus, kuvaa vastavalmistuneen ylioppilaan matkaa Konstantinopoliin. Matkakirjassa Lähdin Istanbuliin (1948), joka kuvaa sodanjälkeistä Eurooppaa, Waltari kirjoittaa matkasta, jonka hän teki Sinuhen ilmestyttyä löytääkseen aineistoa seuraavia historiallisia romaanejaan varten. Waltarin lehdissä ilmestyneitä matkakertomuksia on julkaistu Rudy de Casseresin ja Raimo Salomaan toimittamassa kokoelmassa vuonna 1989.

Asevelvollisuusajastaan Waltari kirjoitti armeijamyönteisen omaelämäkerrallisen teoksen Siellä missä miehiä tehdään 1931. Teosta on sanottu oikeiston ”tilaamaksi” vastineeksi Pentti Haanpään armeijakriittiselle Kentälle ja kasarmille. Markku Envall on luonnehtinut sitä 1984 Kirjailijoiden kentät ja kasarmit -teoksessa edelleen myönteisimmäksi varusmieselämän kuvaukseksi Suomen kirjallisuudessa.[14]

Waltarin välityönään pitämä aloitteville kirjailijoille tarkoitettu opas Aiotko kirjailijaksi? ilmestyi 1935. Muun muassa Kalle Päätalo on maininnut oppaan merkityksen oman kirjailijauransa alkuvaiheessa.[15]

Waltari ryhtyi vuonna 1934 kirjoittamaan runomuotoiset tekstit Asmo Alhon piirtämään sarjakuvaan Kieku ja Kaiku, joka ilmestyi Kotiliedessä vuoteen 1975. Näitä riimittelyjä on arvioitu Waltarin kotimaassa luetuimmiksi teksteiksi[16].

Waltarin alun perin eri lehtiin kirjoittamia novelleja on myöhemmin julkaistu kokoelmissa Novelleja ja Viisi ässää ja muita kertomuksia. Hän kirjoitti myös satuja, joita on julkaistu muun muassa kokoelmissa Dshinnistanin prinssi ja Kiinalainen kissa

Vuonna 1978 ilmestyi Ihmisen ääni -sarjassa Ritva Haavikon toimittama Waltarin tekstien retrospektiivinen valikoima. Kirjaan Ihmisen ääni. Nöyryys − intohimo koottiin Waltarin kirjoituksia eri vuosikymmeniltä tuotannon alusta lähtien ja näin pyrittiin luomaan yhtenäinen kuva Waltarin maailmankatsomuksesta.[17] Kirja sisältää muun muassa lyhennelmän hänen pro gradu -tutkielmastaan vuodelta 1928. Osan kirjoituksista Waltari laati erityisesti tätä kirjaa varten sen ilmestymisvuonna 1978, ja ne jäivät hänen viimeisiksi kirjallisiksi töikseen.

Vasta Waltarin kuoltua ilmestyivät teokset Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925−1978 (1979) ja Kirjailijan muistelmia (1980) Haavikon toimittamina. Haavikko haastatteli Waltaria hänen elämästään ja työstään 1970-luvulla. Haastattelut olivat pitkiä, ja niiden pohjalta Haavikko toimitti artikkelimuotoisen 370-sivuisen Waltarin elämäkerran Mika Waltari − mielikuvituksen jättiläinen, joka valmistui 1982.[18]

Kirjailijakuva

Ammattikirjoittajana Waltari otti huomioon toiveet, joita asiakkaat, kuten näytelmien tilaajat, hänelle esittivät. Esimerkiksi sittemmin suurille näyttämöille menestyksekkäästi siirtynyt Gabriel, tule takaisin -komedia sai alkunsa, kun Helge Ranin pyysi kirjailijalta nelinäytöksistä hauskaa kiertuenäytelmää, joka tapahtuu yhdessä lavastuksessa ja jossa on kolme naista ja suuri miesrooli.[19]

Waltari oli kirjoittajana monipuolinen, hän hallitsi niin kevyet komediat kuin vakavat ja pohdiskelevat teokset. Hänet muistetaan myös ahkeruudestaan: vain harva suomalainen kirjailija on pystynyt samanlaiseen kirjoitusnopeuteen ja julkaisutiheyteen. Kriitikoitaan hämätäkseen – ja ehkä nolatakseenkin – Waltari osallistui kirjoituskilpailuihin usein salanimillä.

Viihteellisimpiä kirjojaan ja novellejaan Waltari julkaisi myös salanimillä, ehkä siksi ettei itsekään arvostanut niitä kovin paljon tai sitten vain kätkeäkseen tuotteliaisuuttaan.

Mika Waltari tarvitsi täyden työrauhan: sähkömittarinlukijan käynti tai lattioiden narina uhkasivat sekoittaa päivärytmin.[10]

Henkilökuva

Mika Waltaria kuvaillaan usein rauhalliseksi ja ystävälliseksi luonteeksi ja lämpimäksi ihmiseksi. Waltarin elämään kuului kuitenkin myös dipsomania-tyyppinen alkoholismi sekä vaikeita unettomuus- ja masennuskausia, jotka pakottivat hänet monesti sairaalahoitoon. Kaava meni seuraavaan tapaan: työn loppuun saattaminen, masennus, viinan juonti, kaupungilla "pörräämistä", mahdollisesti suhde, oivallus uudesta työstä ja paluu työhön.[10]

Waltari kertoi julkisesti mielisairaalakokemuksistaan lehtihaastattelussa 1970-luvulla. Tekoa pidettiin melko rohkeana, sillä tuolloin psyyken sairauksia pidettiin usein häpeällisenä ja salailtavana asiana. Vanhalla iällä hänen voimiaan verotti myös keuhkosyöpä.

Suhde uskontoon

Ankaran jumalkäsityksen kotoaan perinyt Waltari kamppaili ikänsä kristinuskon kanssa. Teologian opintonsa keskeyttänyt kirjailija osallistui ahkerasti kurssinsa vuosijuhliin. Nuoruuden usko kärsi synnintuskista "paheellisessa" Pariisissa. Turms kuolematon -romaanissa Waltarille jäi tilaa luonnostella omaa uskonkuvaansa; etruskien uskonnosta kun ei paljoa tiedetä. Reijo Vahtokari on nähnyt "Turmsissa" suorastaan new age -piirteitä, josta mielikuvituksen leikistä kirjailija kuitenkin palasi kotoiseen Helsinkiin ja kristinuskoon kirjassa Feliks onnellinen.[10]

Panu Rajala arvioi Waltarin tunteneen mystiikan teologian omakseen. Kirjailijan suhde uskontoon vaihteli epäuskosta ekstaasiin, jolloin suhde jumalaan, Unio Mystica, väläyksinä syntyi.[10]

Kiinnostus kuvataiteeseen

Mika Waltarin tekstit olivat hyvin visuaalisia, ja kuvataide vaikutti hänen kirjoittamiseensa. Waltari on kertonut ympäröineensä itsensä kuvataiteella. Taulut olivat hänelle ystäviä ja seuralaisia. Hän oli myös ahkera taidenäyttelyissä ja museoissa kävijä. Kirjailijan mukaan:

Luovina vuosinani, vaikeina vuosina, masennuksen aikoina kuvaamataide antoi minulle tavattoman paljon, se täytti oman tyhjyyteni ja teki taas elämän elämisen arvoiseksi ehkä juuri siksi, että taiteen ilmaisukeinot ovat kokonaan toiset kuin kirjallisuuden.

Ateneumin taidemuseossa syksyllä 2008 esitettyyn näyttelyyn koottiin Mika Waltarille tärkeiden Eemu Myntin, Yrjö Saarisen, Otto Mäkilän, Mauno Markkulan ja Aimo Kanervan teoksia. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin muun muassa kirja, johon on koottu kaikki Waltarin kirjoitukset näyttelyn viidestä taiteilijasta. Kirjan muut artikkelit kertovat Waltarin suhteesta kuvataiteeseen.[20]

Huomionosoituksia

Waltari palkittiin vuonna 1952 Pro Finlandia -mitalilla.

Helsingin Etu-Töölössä on lähellä Waltarin kotia Waltarille omistettu veistos. Se ei ole näköispatsas, vaan Veikko Hirvimäen veistos Kuningasajatus on saanut ideansa Turms kuolemattomaan sisältyvästä lauseesta "Ihmisessä itsessään ovat pisimmät matkat."[21] Aikoinaan käytiin kiivasta keskustelua, millainen sen tulisi olla. Monet olisivat halunneet nimenomaan näköispatsaan. Waltari itse lausui julki toivomuksen, että kun hänestä aika jättää, hänen muistokseen rakennettaisiin Helsingin keskustaan julkinen pisoaari.

Kirjailijan muistoa vaalii Mika Waltari -seura. Sen puheenjohtaja on Anssi Arohonka.

Helsingin Töölön kirjaston neljännen kerroksen monitoimitila avattiin Mika Waltari -saliksi nimettynä kirjailijan syntymän 99-vuotispäivänä 19. syyskuuta 2007.

Kirjailijalle omistettuja nimikkotaivaankappaleita ovat asteroidi n:o 4266 (Mika Waltari) ja asteroidi n:o 4512 (Sinuhe).

Vuosi 2008 oli Waltarin syntymän satavuotisjuhlavuosi, ja Waltaria muistettiin monissa tilaisuuksissa, lehtiartikkeleissa sekä radio- ja televisio-ohjelmissa. Rahapaja julkaisi Waltarin kunniaksi nimellisarvoltaan 10€:n hopeisen juhlarahan. Sinuhe egyptiläinen äänestettiin tuolloin suomalaisten rakkaimmaksi kirjaksi.[22] Syksyllä WSOY julkaisi Panu Rajalan kirjoittaman 850-sivuisen Waltarin elämäkerran Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset sekä Marketa Hejkalovan kirjoittaman englanninkielisen Mika Waltari the Finn, joka on käännös tšekin kielestä.[23] Suomalainen sarjakuvapiirtäjä Kari Korhonen julkaisi Aku Ankka -lehdessä Waltarille 11 sivuisen juhlasarjakuvan, jossa oli myös itse Waltari sekä "vanhentuneet" Kieku ja Kaiku.[24]

Kirjallisuutta

  • Envall, Markku: Suuri illusionisti: Mika Waltarin romaanit. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19650-9.
  • Haavikko, Ritva: Mika Waltari, sananvalloittaja. WSOY, 2008.
  • Haavikko, Ritva (toim.): Kirjailijan muistelmia. Toimittanut Ritva Haavikko. WSOY, 1980.
  • Haavikko, Ritva (toim.): Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen. WSOY, 1982.
  • Lindstedt, Risto & Vahtokari, Reijo: Mika Waltari: Muukalainen maailmassa. WSOY, 2007.
  • Nummelin, Juri: Unohdettu Waltari. Helsinki: BTJ, 2008. ISBN 978-951-692-712-4.
  • Rajala, Panu: Noita palaa näyttämölle. Mika Waltari parrasvaloissa (WSOY, 1998)
  • Rajala, Panu: Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-31137-0.
  • Marketa Hejkalova: Mika Waltari the Finn, WSOY, 2008. (englanniksi)

Lähteet

  1. ↑ a b c d e f g Kari Saviniemi: Mika Waltari ja sakea 30-luku. KirjaIN, 2008, nro 2, s. 49.
  2. ↑ Jumalaa paossa kertomus Jumalan johdatuksesta – Akateeminen Kirjakauppa
  3. ↑ a b Markku Soikkeli: Oppikirja Waltarista on kapea ja korea agricola.utu.fi. 2007. Viitattu 24.10.2008.
  4. ↑ Tulenkantajat ja 1920-luvun vapaat rytmit
  5. ↑ a b Kari Saviniemi: Mika Waltari ja sakea 30-luku. KirjaIN, 2008, nro 2, s. 50.
  6. ↑ Risto Lindstedt & Reijo Vahtokari: Mika Waltari: Muukalainen maailmassa, WSOY, 2007
  7. ↑ Lasse Lehtinen: Sodankäyntiä sanoin ja kuvin, WSOY, 2006
  8. ↑ Kirjailijan muistelmia, toim. Ritva Haavikko
  9. ↑ Tulenkantajat ja 1920-luvun vapaat rytmit
  10. ↑ a b c d e f Susanna Saxell: Mika Waltari kuolematon?. Helsingin Kirjamessut 2008 Messulehti, 2008, s. 16.
  11. ↑ a b c d e f g Markku Envall: Kahdeksan syytä lukea Mika Waltaria. KirjaIN, 2008, nro 2, s. 44.
  12. ↑ a b Markku Envall: Kahdeksan syytä lukea Mika Waltaria. KirjaIN, 2008, nro 2, s. 47.
  13. ↑ Markku Envall: Kahdeksan syytä lukea Mika Waltaria. KirjaIN, 2008, nro 2, s. 45.
  14. ↑ Kari Saviniemi: Mika Waltari ja sakea 30-luku. KirjaIN, 2008, nro 2, s. 51.
  15. ↑ Kari Saviniemi: Mika Waltari ja sakea 30-luku. KirjaIN, 2008, nro 2, s. 52.
  16. ↑ Matti Komulainen: Waltari oli kirjallisuuden moniottelija. Turun Sanomat, 2009, nro 19.1., s. 11.
  17. ↑ Mika Waltari: "Esipuhe". Ihmisen ääni. Nöyryys − intohimo / 10 Waltaria. Toinen painos. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1985. S. 831−833.
  18. ↑ Marjo Kytöharju: Mies, joka eli tuhansia vuosia 22.1.2008. Kirkko ja Kaupunki.
  19. ↑ Waltarin draamallinen puoli, Ylioppilaslehti
  20. ↑ Mika Waltari ja taiteilijaystävät, Ateneumin taidemuseo 19.9.2008–18.1.2009. Viitattu 25.10-2008.
  21. ↑ Julkiset veistokset Helsingin kaupungin taidemuseo. Viitattu 24.10.2008.
  22. ↑ STT: Sinuhe egyptiläinen on suomalaisten rakkain kirja Ilta-Sanomat. 30.04.2008. Viitattu 1.5.2008.
  23. ↑ STT: Waltarin elämänkerta ilmestyi englanniksi Kaleva. 21.9.2008. Viitattu 23.9.2008.
  24. ↑ Korhonen, Mika: Aku Ankka:Kaikkien aikojen kirja. Aku Ankka, 17.9.2008, 58. vsk, nro 38., s. 3-13. Sanoma Magazines Finland OY, lasten ja nuorten julkaisut. 0355-2101.

Katso myös

Aiheesta muualla

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mika Waltari.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mika_Waltari&oldid=8651483”