Wikipedia

Lapin sota

Suomen ja Saksan välillä vuosina 1944–1945 käyty sota
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 23. huhtikuuta 2009 kello 23.07 käyttäjän Riisipuuro (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.

Lapin sota käytiin toisen maailmansodan aikana Suomen ja Saksan välillä Suomen Lapissa 15. syyskuuta 1944 – 27. huhtikuuta 1945.

Tätä artikkelia on ehdotettu hyväksi artikkeliksi.
Hyvä artikkeli -merkinnän on tarkoitus kertoa, että yhteisön mielestä artikkeli on keskitasoa parempi. Artikkelin ehdokassivulla voit ottaa asiaan kantaa.
Lapin sota
Osa toista maailmansotaa
Suomalaisjoukkoja hiihtomarssilla Lapin sodassa.
Suomalaisjoukkoja hiihtomarssilla Lapin sodassa.
Päivämäärä:

28. syyskuuta 1944 – 25. huhtikuuta 1945

Paikka:

Lappi

Casus belli:

Moskovan välirauhan ehdot

Lopputulos:

Saksalaisjoukot vetäytyivät Suomen alueelta.

Osapuolet

Saksa

Suomi

Komentajat

kenraalieversti Lothar Rendulic

kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo

Vahvuudet

213 000 (alkuvaiheessa)

60 000 (alussa), 75 000 (suurimmillaan 31.10.1944), 12 000 (1.12.1944 jälkeen)[1]

Tappiot

arviolta 1 000 kaatunutta, yli 2 000 haavoittunutta, 1 300 vankia[2][3][4]

774 kaatunutta, 264 kadonnutta ja 2 904 haavoittunutta[5]

Lapin sodan taistelut
Syysmanööverit • Pudasjärvi • Olhava • Tornion maihinnousu • Tornionlaakso • Kemi • Ylimaa • Taipaleenkylä • Rovaniemi • Tankavaara • Muonio • Käsivarren asemasota

Jatkosodan 4. syyskuuta 1944 sovittuihin aselepoehtoihin kuului saksalaisten joukkojen karkottaminen Suomesta 15. syyskuuta 1944 mennessä.[6] Saksan ja Suomen välillä puhkesi Lapin sota. Saksalaiset katsoivat tärkeimmiksi tavoitteikseen Petsamon nikkelikaivosten tuotannon turvaamisen itselleen ja Pohjois-Norjassa olevien joukkojensa paluureitin varmistamisen.[7][8] Saksalaisjoukot uudelleenryhmittyivät ja ryhtyivät vetäytymiseen ennalta valmistellun operaatio Birken mukaisesti. Armeija vetäytyi taistellen suomalaisjoukkojen tieltä pohjoiseen, samalla turvautuen poltetun maan taktiikkaan. Talvella sota muuttui asemasodaksi Käsivarressa, kunnes viimeisetkin saksalaisjoukot huhtikuun lopussa 1945 vetäytyivät Norjan puolelle.[4]

Osapuolten tilanne ja joukot

Saksan 20. Vuoristoarmeijakunta

 
Suomalaisjoukkojen komentaja Hjalmar Siilasvuo (takana) saksalaiskenraali Falkenhorstin kanssa jatkosodan aikana.

Pohjois-Suomessa oli saksalaisia 20. Vuoristoarmeijan joukkoja noin 213 000 miestä.[9] Vastuualueenaan heillä oli 700 kilometriä pitkä rintamalinja Oulujoen korkeudelta Jäämerelle. Huomattava osa sotilaista kuului erilaisiin SS-muodostelmiin. Joukkojen komentajana toimi kesäkuussä 1944 kuolleen Eduard Dietlin jälkeen kenraalieversti Lothar Rendulic.[3][10][11]

Pohjoisimmalla Petsamon rintamalla oli vastuussa XIX Vuoristoarmeijakunta. Sen eteläpuolella Sallan-Alakurtin alueella taisteli XXXVI Armeijakunta. Eteläisin XVIII Vuoristoarmeijakunta oli vastuussa Kiestingin–Uhtuan rintamalinjasta.[3]

Miehistön lisäksi mukana oli esimerkiksi 32 000 hevosta tai muulia ja 17 500–26 000 moottoriajoneuvoa. Joukoilla oli varastoituna puolen vuoden tarve ammuksia, ruokaa, polttoainetta ja muita tarvikkeita, yhteensä noin 180 000 tonnia pääasiassa Oulussa ja Rovaniemellä. Varastoja oli kuitenkin myös esimerkiksi Uhtuassa tuhannen kilometrin päässä Norjan rajasta.[3]

Suomen armeijan päämajan tiedusteluosasto oli laatinut elokuussa 1944 raportin, jossa arvioitiin saksalaisjoukkojen vetäytymismahdollisuuksia. Raportin mukaan joukkojen evakuointi meriteitse kestäisi kaksi kuukautta, ja materiaalin laivaus vielä puoli vuotta lisää. Aikataulu arvioitiin kesäajaksi – talvella aikaa kuluisi huomattavasti enemmän.[12]

Suomen III Armeijakunta

Suomen pohjoisia joukkoja, III armeijakuntaa, johti kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo. Suomalaiset keskittivät Pohjois-Suomeen syyskuun lopulla armeijakunnan esikunnan ja sen johtoon neljä divisioonaa ja kaksi prikaatia. Vahvuus oli kuitenkin yhteensä vain noin 30 000 miestä. Lapin sotaa on kutsuttu myöhemmin "lasten ristiretkeksi", koska Moskovan välirauhan perusteella piti Suomen armeija saattaa rauhanajan kannalle. Sodan kestäessä vanhemmat ikäluokat jouduttiin kotiuttamaan ja loppuvaiheessa joukot muodostuivat varusmiehistä.[13]

Lapin armeijalta puuttui heti alusta lähtien ilmatuki ja tykistö. Tykistön kuljettaminen oli mahdotonta saksalaisten tuhottua sillat ja tiet. Merkille pantavaa kuitenkin oli, että joukot osoittivat lojaaliutensa aselevon tehneelle hallitukselle kääntäessään aseet sodan aikana läheisiksi koettuja aseveljiä vastaan.

Siviiliväestön evakuointi

 
Evakkokolonna Sodankylän ja Rovaniemen välillä syyskuussa 1944.

Läänin pohjoisemmista kunnista oli evakuoitu partisaanivaaran vuoksi 12 000 ihmistä jo ennen Lapin sotaa. Heti aselevon jälkeen 6. syyskuuta annettiin koko siviiliväestön evakuointikäsky koskien koko Lapin lääniä ja Oulun läänin itäisiä kuntia. Suurin osa väestöstä evakuoitiin Pohjanmaalle ja muualle Suomeen. Koska maassa oli myös 400 000 Karjalan evakkoa, pyydettiin Ruotsilta 7. lokakuuta voisiko maa ottaa vastaan 100 000 pakolaista Lapista. Myöntävä vastaus tuli jo muutaman tunnin kuluttua: lopulta Ruotsiin siirtyi 56 500 pakolaista pikaisesti perustetuille pakolaisleireille.[14] Yhteensä Lapin läänin väestöstä evakuoitiin 75 prosenttia, 168 000 henkeä. Ihmisten lisäksi oli turvaan kuljetettava myös kotieläimet ja karja, esimerkiksi nautoja evakuoitiin 22 000 päätä Ruotsiiin ja 8 000 eteläiseen Suomeen.[15][16] Sallan muutamasta kylästä karja jouduttiin sotatilanteen vuoksi kuljettamaan turvaan Neuvostoliiton alueen kautta kiertämällä.[17]

Siviiliväestö karjoineen pyrki turvaan länteen ja etelään. Väestön ja karjan kokoamispaikat olivat täynnä ja kuljetusvälineistä kova puute. Liikenneväylät olivat saksalaisten hallussa ja saksalaisten kolonnat täyttivät pohjoiseen vievät tiet. Saksalaiset eivät häirinneet siviilievakuointia, mutta sotilaskuljetukset olivat etusijalla.[17]

Joukkojen uudelleenryhmitys

Saksalaisjoukot

Pääartikkeli: Operaatio Birke

Saksalaisilla oli jo valmis suunnitelma, Operaatio Birke, joukkojen vetämisestä uusiin asemiin siltä varalta, että Suomi romahtaisi tai irrottautuisi sodasta. Joukot tuli vetää uudelle valmiiksi linnoitetulle linjalle Karesuvanto-Ivalo-Petsamo. Linja oli suunniteltu turvaamaan erityisesti Petsamon nikkelikaivosten tuotanto saksalaisille, mutta myös suojaamaan Norjan rannnikon Valtatie 50:ä siinä tapauksessa että Suomi romahtaisi. Suomalaisten katkaistua aseveljeyden saksalaiset käynnistivät Operaatio Birken 4. syyskuuta, ja siihen liittyen ryhmittivät nopeasti osan joukoistaan etelään suuntautuvalle rintamalle. Tarkoituksena oli muodostaa pääjoukkojen pohjoiseen siirtymistä turvaava linja. Oulujärven itäpuolelle muodostettiin taisteluosasto Ost, ja länsipuolelle Ouluun asti toimivana taisteluosasto West. Lisäksi Uhtualla asemissa ollut kenraaliluutnantti August Krakaun johtama 7. Vuoristodivisioona komennettiin suojaamaan Kainuuta, ja Kiestingissä asemissa ollut eversti Matthias Kräutlerin Divisioonaryhmä Kräutler komennettiiin vetäytymään Tornion ja Oulun väliselle rannikkoalueelle.[18][19]

Pääjoukkojen vetäytymistä suojaamaan perustetut taisteluosastot olivat vahvasti aseistettuja ja motorisoituja. Osasto Westiin kuului 6. moottoroitu SS-jalkaväkipataljoona, 6. moottoroitu SS-pataljoona, 776. tiedustelupataljoona, 520. moottoroitu kenttätykistöpataljoona, kaksi panssaritorjuntakomppaniaa, moottoroitu pioneerikomppania ja ilmatorjuntapatteristo.[20] Osasto Ostin ydin oli hiihtoprikaati: kolme motorisoitua konekivääripataljoonaa ja jalkaväkeä.[19] Räjäytystehtäviä varten West sai välittömästi 4 400 ja Ost 2 000 miinaa pioneerikomppanioilleen.[20]

Saksan sotateollisuuden todettua nikkelivarastoja olevan jo tarpeeksi kotimaahan laivattuna Hitler antoi 3. lokakuuta käskyn luopua Petsamon kaivosten hallinnasta ja vetää armeija rakennetun puolustuslinjan sijaan Norjaan asti. Operaation peitenimi oli Nordlicht.

Suomalaisjoukkojen ryhmittyminen

3. syyskuuta 1944 saksalaisjoukkojen komentoon alistetut neljä suomalaispataljoonaa saivat Päämajasta määräyksen irrottautua ja siirtyä muodostamaan poikittaista rintamaa kohti saksalaisjoukkoja: Erillisosasto Sau ja Erillinen Pataljoona 5 määrättiin Ouluun, Erilllinen Pataljoona 8 Kajaaniin. Vahvin yksikkö, Osasto Pennanen, sai määräyksen siirtyä turvaamaan Kemin tehtaita. Samana päivänä Mannerheim määräsi pohjoisen tulevan rintaman turvaksi muutkin joukkojensiirrot. 6. Divisioonan tuli siirtyä Antreasta Kajaaniin ja 15. Prikaatin Impilahdelta Liminkaan: joukot olivat paikoillaan 8–9. syyskuuta. Kenraalimajuri Laguksen panssaridivisioona määrättiin 18. ja 20. syyskuuta siirtymään Ouluun, mutta rautateiden heikon kapasiteetin vuoksi se oli perillä vasta 28. syyskuuta. Ouluun määrättiin myös 3. ja 11. Divisioona. Itään Kontiomäelle keskitettiin rajajääkäriprikaati.[21][19][14] Joukkojen komentajaksi nimitettiin talvisodassa kunnostautunut kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo, joka otti komennon käsiinsä 27. syyskuuta.

Ilmavoimat saivat 4. syyskuuta määräyksen perustaa erikoisosasto Pohjois-Suomeen. Komentajaksi määrättiin eversti O.J. Sarko. Erikoisosasto Sarko sai käyttöönsä Lentolaivue 14:n tukikohtanaan Paltamo. Esikunta sijoitettiin ensin Iisalmeen ja sieltä lokakuun alkupuolella Ouluun. Yhteensä Sarkolla oli käytössään yksi tiedustelu- ja kaksi hävittäjälentolaivuetta.[22]

Vetäytymissopimus

Pääartikkeli: Syysmanööverit

Suomen armeijan ja Saksan 20. Vuoristoarmeijan johdon välillä aloitettiin Rovaniemellä 11. syyskuuta 1944 neuvottelut saksalaisten rauhanomaisesta vetäytymisestä Suomesta. Neuvottelijana olivat Mannerheimin nimittämä everstiluutnantti Usko Sakari Haahti ja saksalaisten puolelta armeijakunnan komentajan kenraalieversti Lothar Rendulicin edustajana esikuntapäällikkö kenraaliluutnantti Herman Hölter.[20][3]

Haahti lensi Rovaniemelle 11. syyskuuta ja kaksipäiväisen neuvottelujen jälkeen laaditun sopimuksen mukaan suomalaiset antaisivat saksalaisten käyttöön 26 veturia ja 700 junavaunua evakuointia varten. Oulujoen sillat ja eteläpuoli jäisivät suoraan suomalaisille, ja taisteluosasto Westin tuli siirtyä joen pohjoispuolelle viimeistään 15. syyskuuta. Myös Toppilan satama jäisi suomalaisille, mikä oli saksalaisille hankala myönnytys, sillä satama oli tärkeä evakuoinnissa. Saksalaiset lupasivat myös jättää Oulu-Kajaani -radan ehjäksi, mutta räjäyttivät myöhemmin Kiehimän sillan.[20][3]

Saksalaisten tarvetta vetäytyä ilman taisteluita lisäsi lokakuussa 1944 Neuvostoliiton käynnistämä voimakas hyökkäys Petsamon rintamalla. Saksalaisia huolestutti pelko jäädä pohjoisen venäläisten ja etelän suomalaisten väliin. Materiaalin ja miehistön evakuointi aloitettiin nopeasti; saksalaisten suurimmassa varuskuntakaupungissa Oulussa Tuiran rautatieasema ja Toppilan satama toimivat yötä päivää. Satamasta rahdattiin nelinkertainen määrä lastia päivässä sataman tavanomaiseen lastauskykyyn verrattuna. Omien joukkojensa avuksi saksalaiset palkkasivat paikallista väestöä lastaajiksi, lisäksi sotavankeja määrättiin pakkotyöhön satamaan. Hävikki oli melkoinen paikallisväestön salaa upottaessa salmeen lastia, jota sitten yöaikaan naarattiin.[20]

Oulun paikallinen komendantti majuri Krenzer lupasi sopimuksen mukaisesti, ettei kaupunkia tuhottaisi.[23] Joukkojen vetäytyminen Oulusta tapahtui hyvässä järjestyksessä, joskin etenevät suomalaisjoukot ampuivat kaksi saksalaissotilasta joen eteläpuolella. Suomalaisjoukot saapuivat Ouluun 14. syyskuuta. Saksalaisilta jäi kaupunkiin muun muassa toista sataa hevosvaunua täynnä sotatarvikkeita. Toppilan satama oli täynnä tavaraa, josta siviilit ehtivät ottaa osansa.[20]

Suursaaren valtausyritys

Pääartikkeli: Operaatio Tanne Ost

Varhain aamuyöllä 15. syyskuuta saksalaiset laukaisivat operaatio Tanne Ostin, maihinnousuyrityksen Suursaaren valtaamiseksi. Hyökkäyksen ensimmäiseen aaltoon osallistui noin 1 400 Wehrmachtin ja Kriegsmarinen sotilasta, mutta saaren suomalaisjoukkojen ja Neuvostoliiton ilma- ja merivoimien vastarinnan ansiosta maihinnousu epäonnistui, eivätkä toisen aallon kokemattomat Kriegsmarinen yksiköt päässeet maihin asti. Ensimmäisen aallon 1 400 miehestä noin puolet jäi suomalaisten vangeiksi. Saksalaisille Suursaaren valtausyritys oli poliittinen virhe, suomalaiset saivat sen ansioista itselleen oivan propaganda-aseen.[24]

Siilasvuo komentoon valvontakomission painostaessa taisteluihin

Siilasvuo oli siirtynyt 26. syyskuuta Ouluun, jossa esikunta perustettiin Seurahuoneelle (nykyinen kaupungintalo). Päämaja oli perehdyttänyt hänet saksalaisten kanssa tehtyyn vetäytymissopimukseen ja sen aikatauluun. Siilasvuo näki kuitenkin taistelutoiminnan tarpeelliseksi. Otettuaan komennon 27. syyskuuta hän katkaisi heti kaiken yhteistoiminnan saksalaisten kanssa puhelinyhteyksiä myöten.[25] Pudasjärven yhteenoton aikana 28. syyskuuta saksalaisten joukkojen komentaja Rendulic toimitutti suomalaisten Mikkelin päämajaan kirjeen, jossa esitti, että solmitusta vetäytymissopimuksesta pidettäisiin kiinni. Mukana oli karttaliite aikatauluineen. Kirje ei aiheuttanut Päämajassa toimenpiteitä sillä sopimusta ei enää noudatettu.[25]

Neuvostoliittolaiset seurasivat syysmanööverisopimuksen perusteella tapahtunutta vetäytymistä tarkasti, ja huomasivat ennen pitkää todellisten taistelujen puutteen. Valvontakomissio vaati suomalaisilta tiukempia otteita. 29. syyskuuta valvontakomission edustajat saapuivat kenraalimajuri Sergei Tokarevin johdolla Päämajaan Mikkeliin. Vaadittuaan nähtäväkseen suomalaisten sotatoimisuunnitelmat Tokarev totesi ettei uskonut sotaa johdettavan niin suurpiirteisillä papereilla ja vaati tehtäväksi yksityiskohtaiset hyökkäyssuunnitelmat. Vastedes valvontakomissiolle oli päivittäin toimitettava tarkka operatiivinen tilanneilmoitus, josta ilmeni joukkojen ryhmitys pataljoonan tarkkuudella, taistelut sekä sotavankien ja sotasaaliin määrä. Seuraavana päivänä Suomen hallitus sai Valvontakomission varapuheenjohtaja kenraaliluutnantti Grigori Savonenkovin kirjelmän, jossa vaadittiin suomalaisia aloittamaan aktiiviset sotatoimet saksalaisia vastaan viimeistään seuraavana aamuna. Venäläisille oli toimitettava sotatoimisuunnitelma.[26] Mikäli ei ryhdyttäisi todellisiin taisteluihin saksalaisia vastaan Suomi uhattiin miehittää.[27]

Lapin sodan taistelut

 
Panssaritorjuntamiehiä etenemässä Torniosta kohti Kemiä. Aseena saksalaisvalmisteinen panssarikauhu PzB-54/1.

Ensimmäiset aseelliset välikohtaukset

Pääartikkelit: Pudasjärven välikohtaus ja Olhavan taistelu

Suomalaiset aloittivat Siilasvuon käskystä varsinaiset sotatoimet 28. syyskuuta yhteenotolla Pudasjärvellä Sillankorvan maastossa 20 km kunnan keskustasta Ouluun. Etenevien suomalaisten ja saksalaisten varmistusjoukkojen välille syntyi suomalaisten aloitteesta laukaistenvaihtoa. Kaksi saksalaissotilasta kaatui, neljä haavoittui ja kaksi joutui vangiksi. Seuraava välikohtaus syntyi seuraavana päivänä Olhavajoen sillalla, jonka suomalaiset yrittivät vallata ennen kuin saksalaiset pääsisivät räjäyttämään sillan. Yritys kuitenkin epäonnistui, ja viisi suomalaista kaatui, kolme heistä sillalla yrittäessään viime hetkellä purkaa räjähteitä, kun saksalaisten SS-Tiedustelupataljoona 6:n räjäytti panokset. Räjäytyksessa kaatui myös sillalla ollut saksalainen vartio.[28]

Syyskuun 30. päivänä suomalaisten 6. Divisioona ja Panssaridivisioona kohtasivat Pudasjärvellä, ja jatkoivat kohti pohjoista: Ranualle ja Posion kautta Rovaniemen suuntaan. Syksyn kosteuden pehmentämät tiet, saksalaisten miinoitteet ja infrastruktuurin hävittäminen tekivät etenemisestä hidasta, eikä varsinaisesta takaa-ajosta voida puhua.[3]

Tornion maihinnousu

Pääartikkelit: Röyttän maihinnousu, Tornionlaakson taistelut ja Tornion valtauksen panttivangit

Suomalaiset tekivät 1. lokakuuta Oulusta käsin uhkarohkean maihinnousun Tornioon, iskien saksalaisten selustaan. Tornionlaakson rajut taistelut kestivät noin viikon ja vaativat 376 suomalaisen hengen. Tornion kaupunki vallattiin ja tärkeät Tornionjoen sillat säilyivät ehjänä.[29]

Tornion taisteluiden aikana saksalaiset ottivat Kemissä ja Rovaniemellä yhteensä 262 siviiliä panttivangeiksi, jotka he uhkasivat ampua ellei sotavangeiksi saatuja saksalaissotilaita päästettäisi vapaaksi. Suunnitelma raukesi suomalaisjoukkojen komentaja Siilasvuon tiukkaan vastaukseen; minkäänlaisiin myönnytyksiin tai sopimuksiin saksalaisten kanssa ei suostuttu. Saksalaiset vapauttivat vangit myöhemmin vahingoittumattomina vetäytyessään Jaatilasta Rovaniemen lähistöltä.[30]

Saksalaisten viivytystaistelut

 
Suomalaisjoukkojen eteneminen oli hidasta muun muassa tuhottujen siltojen vuoksi.

Sota jatkui etenevien suomalaisjoukkojen kannalta raskaana takaa-ajona. Saksalaiset pyrkivät viivyttämään suomalaisten etenemistä teiden varrelle ennalta linnoitetuissa ja varustetuissa viivytysasemissa, kunnes Norjaa kohti vetäytymissuunnitelmien Birke ja Nordlichtin mukaan matkanneet pääjoukot olivat ehtineet riittävän kauas. Tulivoimaiset jälkivarmistusjoukot pysäyttivät suomalaisten etenemisen. Suomalaiset joutuivat tiedustelemaan ympäristön ja ryhtyivät tiettömän maaston kautta tekemään uuvuttavia koukkauksia saksalaisten selustaan. Yleensä soisessa korpimaastossa voitiin ottaa mukaan vain kevyt aseistus. Motorisoidut nopeat saksalaisjoukot irtautuivat tällöin viime hetkellä kohti seuraavaa valmiiksi linnoitettua viivytysasemaa, jossa asetelma toistui. Viimeinen poistuva ryhmä räjäytti valmiiksi panostetut sillat ja tierummut. Suomalaisten raskas aseistus ja huolto jäivät jälkeen tuhottujen tieyhteyksien vuoksi. Joukkojen muonitus perustui pitkälti näkkileipään ja veteen, ampumatarvikkeista oli jatkuva pula. Miinavaara vallitsi kaikkialla.[11][31]

Rintama jakaantui kolmeen osaa: Tornionjokilaakso lännessä Ruotsin rajan kupeella (Tornio, Ylitornio, Kolari, Muonio), Keski-Lappi (Pudasjärvi, Rovaniemi) ja itäinen rintama (Taivalkoski, Kuusamo, Kemijärvi). Rovaniemen jälkeen keskinen rintama jakaantui pääteiden mukaisesti: Muonio-Sodankylä -linjan pohjoispuolella taisteluita käytiin kahdella rintamalla, Käsivarren Lapissa ja Sodankylä-Ivalo-Inari -suunnalla. Merkittäviä taisteluita olivat suomalaisten toteuttama Kemin valtaus 7.–8. lokakuuta, Ylimaan (7.–10. lokakuuta) ja Taipaleenkylän viivytystaistelut 12.–14. lokakuuta, Rovaniemen valtaus 16.–17. lokakuuta, Tankavaaran taistelu 23.–31. lokakuuta, sekä Muonion taistelu 26.–30. lokakuuta.[32]

Rovaniemen valtaus

Pääartikkeli: Rovaniemen valtaus
 
Suomalaisjoukot saapuvat Rovaniemelle. Kuvassa Koskikatu.

Suomalaisjoukot lähestyivät Rovaniemeä neljän taisteluosaston voimin. Osasto Kurenmaa eteni Pöykkölään ja osasto Hanste Kemijoen yläpuolista jokivartta pitkin 14. lokakuuta Pullinrantaan, josta joukot etenevät Katajarannalle asti. Saarenkylään joukot pääsivät seuraavana päivänä. Kemistä päin maantietä ja rautatielinjaa pitkin etenevä taisteluosasto Halsti saavutti kauppalan ympäri kulkevat saksalaisten Ringwall-puolustusasemat 16. lokakuuta. Neljäs osasto, Loimu, juuttui Kemintietä edetessään taisteluun saksalaisten Kuolakankaalle rakentaman puolustusaseman luo. Saksalaisten vetäydyttyä suomalaisjoukot valtasivat kauppalan 17. lokakuuta 1944.[33]

Käsivarren asemasotavaihe

 
Voitto Lapissa: suomalaiset nostavat lipun Norjan ja Suomen välisellä rajalla.

Suomalaisten oli välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti kotiutettava joukkonsa 5. joulukuuta 1944 mennessä. Palvelukseen jäivät ainoastaan vuonna 1924 ja 1925 syntyneet ikäluokat, sekä alle kaksi vuotta vakinaisessa väessä palvelleet. Sodan tätä vaihetta on kutsuttu nimellä "lasten ristiretki", tai "nuorukaisten sota".[4]

Saksalaisten vahvennettu 7. Vuoristodivisioona miehitti Käsivarren Lapissa Lätäsenon länsipuolella kulkevat vahvasti linnoitetut ja varustetut Sturmbock-asemat lokakuun lopulla 1944. Rintamajoukot täydensivät lähes valmiin linnoitusketjun rakennustyöt. Sturmbock-linnoitusketju turvasi armeijan pääjoukkojen vetäytymisen etelään Norjan puolella. Käsivarren poikki kulkevassa 26 kilometriä pitkässä puolustuslinjassa oli 12 000 miestä, 800 konekivääriä, 100 kranaatinheitintä, yli 160 tykkiä ja ammusvarasto koko talven tarpeiksi. Jo vaatimattomaan miesvahvuuteen, kahteen vahvennettuun varusmiespataljoonaan riisutut suomalaisjoukot pysähtyivät Markkinan kylään ja alkoi asemasotavaihe.[34][7] Sotatoimet jähmettyivät pieniksi partiokahakoiksi.

Saksalaisjoukot jättivät Sturmbock-linjan taisteluitta 10. tammikuuta 1945 ja vetäytyivät Lyngen-asemiin, jotka sijaitsivat pääosin Norjan puolella. Puolustuslinjan toinen reuna ylettyi Suomen puolelle Kilpisjärvelle.[7] Suomalaiset seurasivat, mutta eivät hyökänneet asemia vastaan.

Loppukeväästä suomalaisten puolella asemasotaa kävi enää 13. tammikuuta perustettu taisteluosasto Loimu, mikä käsitti kantahenkilökuntaa ja varusmiehistä kootun vahvennetun kiväärikomppanian, 600 miestä. Keväällä saksalaisjoukot oli kokonaan vedetty Ruijasta, maakunta oli tyhjennetty siviileistä ja rakennuskanta poltettu, joten suojajoukkoja Käsivarressa ei enää tarvittu. Sodan viimeinen laukaustenvaihto käytiin tiedustelupartioiden välillä Kilpisjärvellä 25. huhtikuuta 1945. Viimeiset saksalaisyksiköt poistuivat Suomen alueelta 27. huhtikuuta Norjan puolelle. Suomi katsoi sodan omalta osaltaan tosiasiallisesti päättyneeksi. Päivää on vietetty vuodesta 1987 kansallisena veteraanipäivänä. Varsinaista rauhansopimusta Suomi ja Saksa eivät ole solmineet.[35]

Ilmasota

Pääartikkeli: Suomen ilmavoimien historia: Lapin sota

Suomella oli lentokoneita Lapin sodassa käytössään 11. lokakuuta 1944 71 koneen taisteluvahvuus ja 15. tammikuuta 1945 55 koneen vahvuus. Muu lentokalusto kuin Lapin sotaan osallistuva oli lentokiellossa välirauhan ehtojen mukaisesti. Koneet toimivat toimialueiltaan kaukaisilla kentillä, kunnes Pudasjärven kenttä saatiin korjattua ja käyttöön 24. marraskuuta 1944. Saksalaisilla oli käytössään noin 300 taisteluvalmista konetta, kokeneet miehistöt ja aukoton ilmapuolustus, joka perustui useisiin tutka-asemiin ja vahvaan ilmatorjuntaan.[36]

Välirauhan valvontakomissiossa neuvostoliittolaiset painostivat kuitenkin Suomea käymään aktiivista sotaa myös ilmassa. Lentosota ei ollut erityisen kiivasta, lentosää oli huono sodan useimpina päivinä ja koneita oli käytössä vain vähän. Toisaalta lokakuussa alkanut neuvostohyökkäys Petsamoon vaati saksalaiskoneiden huomion pohjoiseen.[37]

Sodan päätös

Varsinaista sodan julistusta ei antanut kumpikaan osapuoli. 12. maaliskuuta 1954 pääministeri Sakari Tuomioja päätti sotatilan muodollisesti ilmoittamalla asiasta valtioneuvoston pöytäkirjaan: "Valtioneuvoston pöytäkirjaan merkittiin maaliskuun 3. päivänä 1945, että Suomen ja Saksan välillä vallitsee syyskuun 15. päivästä 1944 sotatila. Sotatoimien sittemmin lakattua ja kanssakäymisen Suomen ja Saksan välillä viime vuosina kehityttyä rauhanomaisesti on aiheellista todeta, että mainittu sotatila on päättynyt."[38]

 
Suomen lippu kolmen valtakunnan rajapyykillä Kilpisjärvellä toukokuussa 1945.

Suomen valtio maksoi korvauksia sodassa omaisuutensa menettäneille. Tarkoitusta varten kerättiin erityinen omaisuuden luovutusvero. Keskustelut Lapin sodan tuhojen korvaamisesta valtioiden välillä aloitettiin epävirallisesti jo 1950-luvulla. 1970-luvulla, kun Suomi oli tunnustanut Saksan demokraattisen tasavallan ja Saksan liittotasavallan, sekä solminut niihin diplomaattiset suhteet, käytiin korvausasiasta maiden kanssa virallisia neuvotteluja.[35]

Vuonna 1974 annettiin 19. syyskuuta Suomen ja Saksan liittotasavallan neuvotteluista yhteinen julkilausuma. Siinä todettiin, että vuonna 1953 laaditun Lontoon velkasopimuksen mukaan korvauskysymys on lykätty tutkittavaksi "lopullisen järjestelyn yhteydessä". Saksalainen osapuoli ilmoitti tulkitsevansa tätä niin, että lopullisella järjestelyllä tarkoitettiin tulevan yhtenäisen Saksan kanssa tehtävää rauhansopimusta.[35]

Saksojen yhdistyttyä 3. lokakuuta 1990 selvitettiin Suomen taholta muiden sotakorvauskysymyksissä samantyyppisessa asemassa olevien maiden kuten Alankomaiden, Belgian, Norjan ja Tanskan suhtautumista sotakorvauksiin. Selvityksen mukaan sotakorvauskysymystä pidettiin näissä maissa käytännössä loppuun käsiteltynä, ainostaan teoreettisesti vielä avoimena.[35]

Britannian, Neuvostoliiton, Ranskan, Yhdysvaltojen ja kummankin Saksan välinen sopimus Saksojen yhdistämisestä ei sisällä mitään mainintaa sotakorvauskysymyksestä tai rauhansopimuksesta.[39][40]

Suomen hallitus vastasi vuonna 1997 sotakorvauksista esitettyyn kirjalliseen kysymykseen että se ei pidä aiheellisena ottaa esille sotakorvausten vaatimista Saksalta.[35]

Sodan henkilötappiot

Lapin sodassa Suomi menetti 774 miestä kaatuneina, 262 kadonneina (näistä jäi 164 vangeiksi) ja 2904 haavoittunutta. Saksalaisten tappiot olivat lähes 1 000 kaatunutta, yli 2 000 haavoittunutta sekä 1 300 vangiksi joutunutta.[4]

Suomalaisten saamat vangit luovutettiin Neuvostoliittoon, josta henkiin jääneet palautettiin kotimaahansa 1950-luvun mittaan. Saksalaisten ottamat suomalaisvangit kuljetettiin Norjaan, josta useimmat vapautettiin keväällä 1945. Osa päätyi kuitenkin Keski-Euroopan keskitysleireille.lähde?

Tappiot eivät loppuneet sodan päättyessä. Miinat, ansoitukset ja ammukset vaativat uhreja vielä rauhan aikana. Viimeiset siviiliuhrinsa miinat tai ammukset vaativat Lapissa vielä 1970-luvulla.[11] Varsinkin työn alkuvaihe vaati suuret tappiot. Noin 600 varusmiesraivaajasta menehtyi 28 ja haavoittui 43. Raivaustyössä menetti henkensä yhteensä 72 ja haavoittui 141 raivaajaa. Sodan jälkeen saksalaisten jäljiltä Lapista on raivattu yli 800 000 ammusta, noin 70 000 miinaa ja 400 000 muuta räjähdettä.[41]

 
Saksalaisen sotilashautausmaan kappeli Norvajärvellä.

Saksalaisten sotilaiden hautausmaa

Suomen valtio luovutti vuonna 1959 saksalaisen Volksbund Deutsche Kriegsgräberfürsorge -järjestön käyttöön maa-alueen Lapin rintamalla kaatuneiden saksalaisten sotilaiden hautausmaan perustamista varten. Käyttöoikeus luovutettiin korvauksetta niin pitkäksi aikaa kuin alueita käytetään mainittuun tarkoitukseen. Kooltaan 1,5 hehtaarin hautausmaa-alue sijaitsee Norvajärvellä Rovaniemen pohjoisosassa. Järjestö vastasi hautausmaan perustamisesta ja vainajien kokoamisesta, sekä rakennutti paikalle mausoleumin. Käyttöön hautausmaa vihittiin vuonna 1963. Järjestö huolehti hautausmaan hoidosta.[42] Pienessä, karun yksinkertaisessa luonnonkivistä rakennetussa mausoleumissa vierailee yhä runsaasti matkailijoita.

Sodan erityispiirteitä

Saksalaisten poltetun maan taktiikka

 
Sodankylän kirkonkylä 30. lokakuuta 1944.
 
Tuhottuun Ivaloon saapuneita suomalaisjoukkoja.

Lokakuun 9. päivänä 20. Vuoristoarmeijan komentaja kenraalieversti Lothar Rendulic antoi käskyn poltetun maan taktiikasta. Käskyä oli valmisteltu jo pitkään: aikaisemman komentajan kenraalieversti Eduard Dietlin käskystä oli laadittu jo vuonna 1942 suunnitelma Pohjois-Suomen infrastruktuurin tuhoamisesta tarpeen vaatiessa.[11] Sillat, tiet, rakennukset ja myös kaikki siviilikohteet tuhottiin joukkojen vetäytyessä. Tornionjokilaaksossa kylien tuho jouduttiin kokemaan rankalla tavalla: evakkoon lähteneet asukkaat seurasivat kotitalojensa polttamista Ruotsin puolelta Tornionjokea.

Saksalaisten tuhoamistaktiikka oli perusteellista ja järjestelmällistä. Rakennukset ja liikenneyhteydet hävitettiin tai miinoitettiin. Rautatiestä käyttökelvottomaksi joutui 471 kilometriä. Maantieverkostoa miinoitettiin tai räjäytettiin kulkukelvottomaksi 9 500 kilometriä. Kaikki lossit laitureineen, 675 siltaa ja noin 2 800 maantierumpua tuhottiin. Puhelin- ja lennätinlinjoja tuhottiin eri asteisesti 3 700 kilometriä.[43][16]

Pienempien kylien lisäksi vilkas Rovaniemen kauppala tuhottiin käytännössä kokonaan: rakennuksista säästyi ainoastaan noin kymmenesosa.[44] Rakennukset tuhottiin käyttötarkoituksesta välittämättä: jopa Rovaniemen, Enontekiön, Kemijärven ja Turtolan kirkot poltettiin.[45] Tuhoamatta jäi vain muutama kylä – Pelkosenniemen Suvanto säästyi kokonaan.

Lapin läänissä tuhottiin kaikkiaan noin 15 000 rakennusta, arvioilta 40–47 % koko läänin rakennuskannasta. Taajamista pahiten tuhoutui Savukoski, jonka rakennuksista hävitettiin 95 %. Rovaniemen ja Enontekiön rakennuksista tuhottiin 90 %.[16] Sodankylän, Kolarin, Turtolan (nyk. Pello), Muonion ja Sallan tuhoprosentti vaihteli noin 60–75 % välillä.[46]

Lisäksi saksalaiset asettivat maastoon huomattavan määrän miinoja turvatessaan vetäytymistään miinasuluilla. Kolmasosa suomalaisista kaatuneista kuoli jalkaväkimiinoihin. Miinat aiheuttivat vakavia siviiliuhreja vielä vuosia sodan jälkeen. Vuoteen 1973 mennessä räjähteitä oli raivattu yhteensä 1 142 000 kappaletta, ja yksittäisiä räjähteitä löytyy yhä vielä yli 60 vuotta sodan päättymisen jälkeen.[16]

Saksaa palvelleet suomalaiset ja vastarintaorganisaatio Suomessa

Lisäksi saksalaisten puolelle loikkasi sotatilan puhjettua pieni määrä suomalaisia, muun muassa Mannerheim-ristin ritari Lauri Törni, joka kurssitettiin Suomeen perustettavan vastarintaliikkeen kouluttajaksi. Norjaan Kongsvikenin linnoitukseen muodostettiin koulutuskeskus jonne saatiin pestattua kourallinen suomalaisia SS-miehiä, heistä koulutettiin ryhmänjohtajia joukko-osastolle, jonka miehistö muodostettaisiin suomalaisista vapaaehtoisista. Kun miehistöä ei sanottavammin ilmaantunut lähetettiin ryhmänjohtajiksi ajatellut suomalaiset helmikuussa 1945 Saksan tiedustelupalvelu SD:n koulutuskeskukseen Saksaan. Keskuksessa koulutettiin myös kymmenkunta saksalaisjoukkojen mukana maasta poistunutta suomalaista naispuolista vapaaehtoista viestitehtäviin. Vielä keväällä 1945 perustettiin Neusterlitziin Saksaan majuri Otto Skorzenyn Jagdregiment 1-rykmenttiin 30 suomalaisen SS-miehen joukko-osasto koulutettavaksi aseellisiin erikoistehtäviin. Koulutusta ei ehditty aloittaa ennen kuin sota loppui.[47] Osa Saksan puolelle loikanneista palasi tai palautettiin sodan jälkeen Suomeen ja tuomittiin maapetoksesta tai lievemmistä rikoksista.

Lapin sodan aikana Etelä-Suomessa toimi saksalaisten tukema maanalainen aseellinen vastarintaorganisaatio, joka muun muassa kartoitti mahdollisia maihinnousupaikkoja, kätki aseita, rakensi viestiyhteyksiä ja kuljetti huolellisesti järjestettyjen etappireittien kautta satoja henkilöitä ulos maasta, lähinnä Ruotsiin ja sieltä eteenpäin. Organisaatio piti yllä yhteyksiä saksalaisten kanssa huhtikuuhun 1945, liikenne Suomen ja Saksan välillä hoidettiin sukellusveneillä ja lentokoneilla. Liikkeen tarkoitus oli nousta aseelliseen vastarintaan mikäli Neuvostoliitto miehittäisi maan.[48]

Saksalais-suomalaiset henkilösuhteet

Saksalaisten vuosia Suomessa kestäneen oleskelun aikana sotilaat ehtivät solmia yhteyksiä ja suhteita suomalaisiin siviileihin, solmittiin jopa avioliittoja. Aviottomien saksalaismorsianten tilanne oli joukkojen lähdettyä huono: osalla oli lapsikin saksalaissotilaan kanssa. Yksinhuoltajien ja aviottomien lasten tilanne oli sodanjälkeisessä Suomessa vaikea, naiset vaikenivat asiasta ja lapsia pilkattiin.[49]

Erityinen kysymys oli myös joukko suomalaisia naisia, jotka lähtivät saksalaisten miesystäviensä mukaan. Joiltakin jäi Suomeen aviomies ja lapsiakin. Fiktiossa asiaa on kuvannut muun muassa Paavo Rintala romaanissaan Pojat, ja Mikko Niskanen teoksen samannimisessä filmatisoinnissa.[50]

Lapin jälleenrakennus

Yli 100 000 lappilaista pakolaista palasi sodan jälkeen takaisin kotiseudulleen. Monet olivat hävityksessä menettäneet kaiken. Läänin karjasta menetettiin yli kolmannes, 25 000 päätä. Saman verran hävisi poroja. Osa perheistä saattoi jatkaa elämäänsä tuhoamatta jääneissä saunoissa tai navetoissa. Lapin osalta jälleenrakentaminen oli mittavaa; kaikkiaan läänissä rakennettiin yli 20 000 rakennusta.[51] Erityisesti asuntotilanne oli kuitenkin pitkään vaikea ja rakennusmateriaaleista huutava pula.

Asutustoimintaa ja jälleenrakennusta johti Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön Rakennusosasto KYMRO. Merkittävin kansainvälinen avustusjärjestö jälleenrakennuksen aikana oli UNRRA, United Nations Relief and Rehabilitation Administration, joka jakoi muun muassa elintarvikkeita, tekstiilejä, lääkkeitä ja taloustarvikkeita. Suurin osa avusta tuli Yhdysvalloista ja Ruotsista.[52]

Katso myös

Lähteet

  • Ahto, Sampo: Aseveljet vastakkain. Lapin sota 1944–1945. Helsinki: Kirjayhtymä, 1980. ISBN 951-26-1726-9.
  • Arrela, Veli (toim.): Tuhkasta nousi Lappi. s. 5–8. Lapin maakuntaliitto ry, 1983.
  • Annanpalo, Heikki et al. (toim.): Saatiin tämä vapaus pitää, s. 39–59, 326–349. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan julkaisuja C 21. Gummerus, 2001. ISBN 951-634-770-3.
  • Bruun, Carl-Erik: "Jussi" Neva - Service in HLeLv 26 (käännös Markku Herd) virtualpilots.fi: Sotahistoriaa. kirj. 1996, julkaistu 2003. Göran Bruun. Viitattu 3.3.2008. (englanniksi)
  • Eduskuntatiedotus: HE 142/1999 Valtiopäivät 1999 1999. Suomen eduskunta. Viitattu 13.6.2007.
  • Elfvengren, Eero: ”Suomen ja Saksan suhteet vuonna 1944”, Sota ja evakuointi Pohjoiskalotilla 1944–1945, s. 9–20. kokoelmateos. Rovaniemi: Rajakuntien kulttuuriyhteistyön työryhmä, 1996. ISBN 951-97138-1-6.
  • Halonen, Tarja: Valtiopäivät 1997, KK 216/1997 vp: vastaus (Vastaus kirjalliseen kysymykseen) Eduskunnan verkkopalvelu. Eduskuntatiedotus. Viitattu 21.4.2009.
  • Hautala, Kustaa: Oulun kaupungin historia V 1918–1945. s. 479–486. Oulun kaupunki, 1982.
  • Hiitola, Pekka: Everstiluutnantti Wolfgang Hallsten Halsti 12.03.2008. Pohjan Prikaatin kilta. Viitattu 21.4.2009.
  • Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. väitöskirja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuden Seura, 2000. ISBN 951-746-216-6.
  • Jäppinen, Kyösti: Olhavan taistelu 29.9.1944. Suomussalmi: Paino: Myllylahti Oy, 2004.
  • Järventaus, Jorma et al.: Suomi sodassa: talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät. Valitut Palat Oy, 1983. ISBN 951-9078-94-0.
  • Kankainen, Janne: ”Lapin sota”, Oulu ja oululaiset sodissa 1918 ja 1939–1945. kokoelmateos, toim. Kankainen, Rauhala, Vahtola. Oulu: Oulun kaupunki, 2002. ISBN 951-9234-92-6.
  • Kaila, Toivo T.: Lapin sota. Helsinki: WSOY, 1950.
  • Kallioniemi, Jouni: Lapin sota 1944–1945 Suursodan loppunäytös pohjoisessa. Raisio: Teospiste Oy, 1989.
  • Lapin ympäristökeskus: Lapin läänin kirkkorakentaminen 20.4.2004. Valtion ympäristöhallinto. Viitattu 13.7.2007.
  • Lapin miinanraivaus Puolustusvoimat. Viitattu 6.3.2008.
  • Lapin sota 1944–1945: Evakkotiellä Yle Lapin radio. Yle. Viitattu 7.5.2007.
  • Lapin sota Käsivarressa Tosilappi. Enontekiön kunta. Viitattu 19.4.2009.
  • Lappalainen, Niilo: Aselevon jälkeen. WSOY, 1997. ISBN 951-0-21813-8.
  • Lapin Maakuntamuseo: Jälleenrakennuksen kokeneen henkilön haastattelu, Taustatiedoa opettajalle (pdf) Rovaniemen kaupunki. Viitattu 21.4.2009.
  • Lehtola, Jorma: Auf Wiedersehen, Lappland. Apu, 27.10.2004. A-lehdet. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.2.2008.
  • Martikainen, Tyyne & Loisa, Kalevi: Sodanaikaiset väestön ja karjan evakuoinnit Pohjois-Suomessa ja Karjalassa sekä karjankuljettajien kuntoutusoikeudet 2006. Jatkosodan Siviiliveteraanit ry. Viitattu 21.7.2007.
  • Niskanen, Mikko (ohj.): Pojat. Elokuva, Suomen Filmiteollisuus 1962.
  • Oulu sodan ja vallankumouksen melskeissä Aikamatka Oulu. 27.8.2005. Oulun kaupunki. Viitattu 7.5.2007.
  • Postila, Tapani: Schutzwall – sodanaikainen puolustusasema Urho Kekkosen kansallispuistossa. Sarja A No 71. Vantaa: Metsähallitus, 2002. ISBN 951-53-1463-1.
  • Rapila, Pekka et al.: Lapin sota Veteraanien perintö - itsenäinen isänmaa. Kadettikunta ry.
  • Rakennusperinto.fi: Rakennusperintömme: Lappi 13.11.2006. Ympäristöministeriö ja Museovirasto. Viitattu 13.6.2007.
  • Roudasmaa, Stig: Oulun varuskunnan historia. Scripta historica VII. Kemi: Oulun historiaseura ry, 1981. ISBN 951-95713-0-2.
  • Tikkanen, Pentti H.: ”Lapin sodan syyt ja länsirajan sotatoimet syksyllä 1944 — keväällä 1945”, Sota ja evakuointi Pohjoiskalotilla 1944–1945, s. 31–36. kokoelmateos. Rovaniemi: Rajakuntien kulttuuriyhteistyön työryhmä, 1996. ISBN 951-97138-1-6.
  • Waljakka, Olavi (toim.): Lapin sodan päättymisestä 60 vuotta. Uudenmaan Sotilasläänin Esikunnan vuosijulkaisu, 2005, nro 10.vsk., s. 47–49.
  • Valtonen, Hannu: Luftwaffen pohjoinen sivusta. Tikkakoski: Keski-Suomen ilmailumuseo, 1997. ISBN 951-95688-5-9.
  • Wendisch, Irja: Salatut lapset - Saksalaissotilaiden lapset Suomessa. Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-7065-0.
  • Ziemke, Earl F.: Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1939–1945. Porvoo: WSOY, 1963.

Viitteet

  1. ↑ Kaila 1950, s. 126
  2. ↑ saksalaisten tappioihin eivät sisälly 15.9. Suursaaren valtausyrityksessä (operaatio Tanne Ost) kärsityt tappiot.
  3. ↑ a b c d e f g Kankainen 2002 Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”kankainen” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  4. ↑ a b c d Rapila et al.: Varjosodasta tositoimiin
  5. ↑ Tikkanen 1996
  6. ↑ Rapila et al.: [Sodan alkuvaiheet http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/sotilaat/frame/soti_FR_7.htm]
  7. ↑ a b c Lapin sota Käsivarressa, Tosilappi
  8. ↑ Postila 2002, s. 11
  9. ↑ Junila 2000, s. 68
  10. ↑ Ahto 1980, s. 13–14
  11. ↑ a b c d Waljakka 2005
  12. ↑ Elfvengren 1996
  13. ↑ Suomi sodassa s. 476
  14. ↑ a b Kaila 1950, s. 15 Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”kaila” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  15. ↑ Yle: Evakkotiellä
  16. ↑ a b c d Arrela (toim.)1983 s. 5–8
  17. ↑ a b Martikainen 2006
  18. ↑ Kallioniemi 1989, s. 24
  19. ↑ a b c Ziemke 1963, s. 405
  20. ↑ a b c d e f Hautala 1982
  21. ↑ Kallioniemi 1989, s. 19–20
  22. ↑ Roudasmaa s. 187
  23. ↑ Aikamatka Oulu: Oulu sodan ja vallankumouksen melskeissä
  24. ↑ Lappalainen 1997, s. 30-39
  25. ↑ a b Lappalainen 1997, s. 179–192
  26. ↑ Lappalainen 1997, s. 54–60
  27. ↑ Kallioniemi 1989, s. 54
  28. ↑ Jäppinen 2004 s. 22-24
  29. ↑ Hiitola 2008
  30. ↑ Kallioniemi 1989, s. 106-110
  31. ↑ Kallioniemi 1989, s. 176–178
  32. ↑ Kallioniemi 1989, sisällysluettelo
  33. ↑ Saatiin tämä vapaus pitää, 2001
  34. ↑ Lehtola 2004
  35. ↑ a b c d e Halonen 1997
  36. ↑ Kaila 1950, s. 127
  37. ↑ Valtonen 1997 s. 282
  38. ↑ Junttila/TS 15.3.2004
  39. ↑ Yhdysvaltain ulkoministeriö: Treaty on the Final Settlement with Respect to Germany
  40. ↑ Ulkoasiainministeri Heikki Haaviston vastaus kansanedustaja Sulo Aittoniemelle 1994
  41. ↑ Puolustusvoimat 2007
  42. ↑ Eduskuntatiedotus 1999
  43. ↑ Kallioniemi 1989, s. 59
  44. ↑ Opetusneuvos Erkki Hautamäki on esittänyt suomalaisten itse aiheuttaneen Rovaniemen kauppalan palon. Hän kertoo tavanneensa suomalaispioneerin, joka kuolinvuoteellaan paljasti räjäyttäneensä rautatieasemalla ammusjunan; räjähdyksen aiheuttamat tulipalot olisivat tuhonneet kauppalan. (Eero Leppänen: Polttivatko suomalaiset itse kauppalan? Kaleva, 28.10.2007, s. 13. Kaleva Kustannus Oy. )
  45. ↑ Lapin ympristökeskus 2004
  46. ↑ Sampo Ahto: Suomi sodassa s. 484
  47. ↑ Lappalainen 1997, s. 114–115
  48. ↑ Lappalainen 1997, s. 106–120
  49. ↑ Wendisch 2006, s. 3-15
  50. ↑ Niskanen 1962
  51. ↑ Rakennusperinto.fi 2006
  52. ↑ Lapin Maakuntamuseo: Taustatietoa opettajalle

Aiheesta muualla


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lapin_sota&oldid=6619512”