Wikipedia

Kolosjoen kaivos

nikkelikaivos Petsamossa

Kolosjoen kaivos oli Suomen Petsamossa sijainnut nikkelikaivos. Euroopan rikkain nikkelimalmio löydettiin 1920-luvun alussa, ja 1930-luvulla aloitetut rakennustyöt saatiin päätökseen 1943, jolloin kaivos sulattoineen toimi täydellä teholla. Jatkosodan aikana kaivoksen tuotanto rahdattiin Saksaan, jonka sotatarviketeollisuudelle Petsamon nikkelillä oli suuri merkitys erityisesti sodan loppuvuosina. Vuodesta 1943 lähtien yli puolet Saksan käyttämästä nikkelistä tuli Petsamosta. Saksalaiset tuhosivat kaivosalueen vetäytyessään vuonna 1944. Sodan jälkeen Petsamo kaivosalueineen luovutettiin rauhansopimuksen ehtojen mukaan Neuvostoliitolle, joka kunnosti alueen ja aloitti tuotannon uudelleen. Nykyisin kaivoksen nimi on Nikel.

Petsamon alue. Kolosjoen kaivos on merkitty nykyisellä nimellään Nikel. Jäniskosken voimalaitos sijaitsee vaaleanpunaiseksi merkityllä alueella.
Kolosjoen nikkelikaivoksen suuaukko 1930-luvun loppupuolella.
Kolosjoen kaivoksen sulattamon liukuvalutekniikalla rakennettu 165 metriä korkea piippu oli valmistuessaan Euroopan korkein.[1]

Alueen historiaa muokkaa

Suomi sai Petsamon hallintaansa Tarton rauhassa vuonna 1920. Alueen luonnonvarojen hyödyntämistä tutkittaessa ilmeni, että metsä- ja kalastusvarantojen hyödyntäminen olisi kallista ja riskialtista, eikä todennäköisesti houkuttelisi riittävästi pääomia muusta Suomesta. Ehdotuksen junayhteydestä Rovaniemelle hylkäsi hallituksen puolesta asiaa tutkinut Jalmar Castrén. Lupaavimmaksi mahdollisuudeksi nousivat mineraalivarat, joita ei kuitenkaan ollut kartoitettu.[2]

Nikkelimalmion löytäminen muokkaa

Hallitus lähetti geologisen tutkimuskunnan Petsamoon heti 1921. Norjan puolelta lähellä rajaa oli jo aikaisemmin löydetty rautamalmikenttä, ja toiveena oli, että malmio jatkuisi Suomen puolelle. Tätä tutkittaessa kesällä 1921 löydettiin Norjan rajan lähistöltä Kaulatunturin Kolosjoelta noin 40 kilometriä rannikolta nikkeli-kuparimalmiesiintymä. Seuraavat vuodet asiaan hyvin varovaisesti suhtautunut Suomen Geologinen komissio kartoitti malmion koon alustavasti ja selvitti malmin pitoisuudet. Mineraalilöytöjä oli kaikkiaan parikymmentä, mutta vain Kolosjoen löytöjä pidettiin riittävän rikkaina. Malmia laskettiin olevan kaksi miljoonaa tonnia, ja sen arvioitiin sisältävän 1,3 prosenttia nikkeliä ja 1,6 prosenttia kuparia. Tulos oli vaatimaton, mutta malmia näytti silti olevan riittävästi kaivostuotannon aloittamiseksi. Lasketut pitoisuudet osoittautuivat myöhemmin huomattavasti todellisia pienemmiksi, ja toteutunut nikkelipitoisuus oli 3,9 prosenttia. Kolosjoelta malmio ulottui puolikaaren muotoisena itään runsaan kolmenkymmenen kilometrin päähän.[3][4]

Malmiota tarjottiin ensimmäisenä Outokumpu Oy:lle, mutta se oli investoimassa omaan kuparintuotantoonsa eikä sillä ollut riittävästi resursseja kahteen hankkeeseen. Kolmekymmentäluvun alussa kiinnostuksensa osoittivat useat kansainväliset kaivosyhtiöt, muun muassa saksalaiset Krupp ja IG Farben sekä kanadalainen International Nickel Company of Canada (Inco), joka hallitsi 90 prosenttia maailman nikkelimarkkinoista ja omisti suurimman osan maailman tunnetuista nikkelivaroista.[3]

Toimilupa kanadalais-brittiläiselle Mondille muokkaa

Nikkelin kysyntä maailmanmarkkinoilla lisääntyi nopeasti 1930-luvulla. Syynä oli sen käyttö terässeoksissa: nikkeli parantaa teräksen lujuutta sekä kosteuden- ja lämmönsieto-ominaisuuksia. Nikkelillä aikaansaatua korkealaatuista terästä käytti erityisesti eri maiden nouseva sotatarviketeollisuus aseisiin, ammuksiin, panssarilevyihin ja moottoreihin.[3]

Vuodesta 1933 lähtien käydyt neuvottelut Incon kanssa olivat pitkät ja perusteelliset, mutta sopimus hyväksyttiin kesäkuussa 1934. Tässä vaiheessa malmio arvioitiin kaksinkertaiseksi alkuperäiseen laskelmaan verrattuna. Sopimusosapuolina olivat Suomen valtio ja Incon Britanniaan rekisteröity tytäryhtiö Mond Nickel Company. Mond sai viideksikymmeneksi vuodeksi oikeuden Kolosjoen malmioon. Suomen laki vaati kaivostoiminnan toteuttamiseen suomalaisen yhtiön, joten Mond perusti tytäryhtiön Petsamon Nikkeli Oy. Sopimukseen sisältyi sodanuhkapykälä, jonka mukaisesti Suomi saattoi kriisiaikana ottaa kaivokset haltuunsa yhteiskunnan huoltovarmuuden turvaamiseksi. [3][4]

Kolosjoen kaivosalueen rakentaminen muokkaa

Työt kaivoksen rakentamiseksi aloitettiin 1937 kanadalaisilla suunnitelmilla ja työnjohdolla. Malmion esille saamiseksi Kaulatunturin huipulle oli rakennettava kolme kilometriä pitkä kaivostunneli ja puhkaistava pystykuilu tunturin laelle. Alun perin malmi piti rahdata Yhdysvaltoihin sulatettavaksi, mutta kun selvisi, että malmi olisi sopivaa sähkösulatusta varten ja koskivoimaa olisi tarjolla, Inco päätti rakentaa Petsamoon myös sulaton, jossa malmi rikastettaisiin runsaat 50 prosenttia nikkeliä sisältäväksi puolivalmisteeksi (matte). Sähköntuotantoon suunniteltiin 80 kilometriä Kolosjoelta lounaaseen Inarin Paatsjokeen Jäniskosken voimalaitos, jonka rakennustyöt aloitettiin vuonna 1938. Kaivoksella louhittiin käytäviä kolmessa vuorossa. Sulattamon korkealle tunturin päälle liukuvalettu savupiippu oli valmistuessaan Euroopan korkein, 165 metriä. Valuryhmäläiset olivat yhdysvaltalaisia.[5][1]

Kolosjoelle koskemattomaan erämaahan rakennettiin kaivosyhdyskunta: suunniteltiin asemakaava, rakennettiin kadut ja kunnallistekniikka, tori, elokuvateatteri, tenniskenttiä, työpajoja ja hallintorakennuksia.[5] Kolosjoen kaivosyhdyskunta sai rakentamisen myötä kaupunkimaisia piirteitä. Inco rakensi vuosina 1938–1940 Kolosjoelle muun muassa funktionalistista tyyliä edustavan kerrostaloalueen, jonka suunnittelusta vastasivat arkkitehdit Kaj Englund ja Olav Hammarström.[6] Rakennukset olivat moderneja, niissä oli keskuslämmitys, asunnoissa oli kylpyhuoneet ja nykyaikaiset keittiöt. Rakennusmateriaalina käytettiin muun muassa uutta siporex-reikätiiltä. Huippuvuonna 1939 yhdyskuntaan valmistui 140 asuntoa ja 130 000 m² muita tiloja.[5]

Saksan kiinnostus herää muokkaa

Vuonna 1937 ilmeni, että myös saksalaiset olivat kiinnostuneita Kolosjoen nikkelistä ja Petsamon alueesta. Saksalainen kalastusyhtiö tarjoutui ostamaan Liinahamarin kalajauhotehtaan. Sekä englantilaiset että suomalaiset tulkitsivat tarjouksen sotilaspoliittiseksi kiinnostukseksi, ja se liittyikin 1936 esitettyyn vaatimukseen tukikohdasta Petsamossa. Suomalaiset vakuuttivat englantilaisille, etteivät päästä Saksaa alueelle. Saksan kiinnostus ilmeni myös syyskuussa 1938, kun Saksan yleisesikunta OKW:n Puolustustalousesikunnan edustaja matkusti Suomeen tutkimaan maan tarjoamia sotatarvikemateriaaleja.[7]

Toisen maailmansodan puhjettua Suomen oli tärkeä saada ostettua aseita. Syyskuussa 1939 suomalaisten ollessa Berliinissä kauppaneuvotteluissa saksalaiset ottivat Petsamon nikkelin esille. Saksalaiset esittivät toiveen, että Suomi ottaisi kaivosalueen haltuunsa ja luovuttaisi alueen tai myisi tuotannon Saksalle. Saksan tarve oli selvä: se oli aloittanut hyökkäyssodan, mutta sen nikkeliomavaraisuus syksyllä 1939 oli vain 5 prosenttia.[8]

Talvisota muokkaa

Kesällä 1939 kaivoksella työskenteli noin 1 400 työntekijää. Talvisodan puhjettua työt keskeytettiin sodan ensimmäisten päivien kuluessa.[9] Tuolloin kaivoskäytävä malmioon oli puhkaistu, ja sulattamo sekä Jäniskosken voimalaitos olivat lähes valmiit.[10] Neuvostojoukot hyökkäsivät Pohjois-Petsamoon ja etenivät etelään vuonoa pitkin. Vähäisten suomalaisjoukkojen vastustus ei pysäyttänyt hyökkäystä. Kolosjoen kaivosalue luovutettiin taisteluitta 15. joulukuuta 1939. Kaivoksen laitteistot olivat kunnossa, sillä Neuvostoliitto ei ollut pommittanut kaivosaluetta. Suomalaiset jättivät laitteet ehjiksi, vaikka tuhosivatkin perääntyessään Petsamosta muun infrastruktuurin.[11] Ainoastaan Kolosjoen lämpökeskus tuhottiin. Myös Jäniskosken voimalaitos jätettiin ehjäksi, irrotettavissa olevat laitteet kuljetettiin etelään.[12]

Nikkelikaivos välirauhan aikana muokkaa

 
Kolosjoelle syntyi kaivosyhteisölle moderni asuinalue.

Talvisodan jälkeen nikkeli oli kahden sotaakäyvän suurvallan mielenkiinnon keskipisteessä: Britannia ajoi byrokraattista laillisuuslinjaa ja kaivosomistajan oikeutta, mutta varoi ärsyttämästä Neuvostoliittoa, Saksa piti malmiota elintärkeänä sotateollisuudelleen ja Petsamoa välttämättömänä astinlautana hyökkäykselle Murmanskiin. Neuvostoliitto puolestaan ei talvisodan päätyttyä tuntenut mielenkiintoa Petsamon nikkelivarantoihin eikä Petsamoon sotilaallisena alueena.[13] Kun Saksan viranomaiset suunnittelivat Skandinavian integroimista omaan talousalueeseensa, siihen laskettiin huhtikuusta 1940 lähtien mukaan myös Suomi, vaikka maa kuuluikin Neuvostoliiton etupiiriin.[14]

Kaivostyömaa oli säilynyt talvisodasta ja neuvostojoukkojen läsnäolosta huolimatta lähes koskemattomana. Englantilaisille oli kuitenkin mahdoton ajatus jatkaa kaivoksen rakentamista Saksan vallattua Norjan. Britannia pelkäsi nikkelin joutuvan Saksalle. Mond oli uhrannut vuoteen 1939 mennessä kaivokseen seitsemän miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, ja valmistuminen olisi vaatinut vielä 3,5 miljoonaa lisää. Mond suostui talvisodan päätyttyä vastahakoisesti siihen, että suomalaiset jatkaisivat rakennustöitä.[15] Suomen hallitus puolestaan määräsi kaikki resurssit edistämään tuotannon mahdollisimman nopeaa aloittamista.[16] Britannia kuitenkin painosti Suomea jatkuvasti uhaten lopettaa Suomen ulkomaankaupalle tärkeän Liinahamarin laivaliikenteen, jos Saksa päästetään kiinni nikkelituotantoon.[17] Britannia myös myötävaikutti siihen, että ruotsalainen Asea-yhtiö hidasteli Petsamoon tilattujen koneiden toimittamisessa.[18]

Suurvaltojen kiinnostus muokkaa

Nikkelikaivoksen tilanne muuttui jyrkästi heinäkuussa 1940 Suomen ja saksalaisen I.G. Farbenindustrien tekemän sopimuksen myötä. Neuvotteluja oli käyty keväästä alkaen, ja sopimuksessa Saksalle luvattiin 60 prosenttia tuotannosta. Saksalaiset neuvottelijat raportoivat Berliiniin malmion olevan yli miljardin RM:n arvoinen ja riittävän 20 vuodeksi kattamaan koko Suur-Saksan nikkelitarpeen. Loppuvuonna saksalaiset korottivat malmimääräarvion nelinkertaiseksi. Neuvostoliitto havahtui neuvottelujen alettua ja esitti jo kesäkuussa kaivoksen toimiluvan siirtämistä itselleen. Neuvostojoukot tehostivat vaatimusta ryhmittymällä rajalle, ja linnoittamalla Kalastajasaarennon. Englanti suhtautui Saksan kanssa käytäviin kaivosneuvotteluihin jyrkän kielteisesti ja pysäytteli Liinahamarin kauppalaivoja. Suomi neuvotteli kaikkien kanssa poliittisesti ahtaassa raossa. Suomalaiset neuvottelivat kireissä tunnelmissa Moskovassa seitsemän kertaa, helmikuuhun 1941 asti suostumatta venäläisten vaatimuksiin. Neuvostoliitto neuvotteli myös Saksan kanssa maaliskuuhun 1941, tuloksettomasti.[13]

Saksalaisaika ja tuotannon käynnistäminen muokkaa

Syksyllä 1941 alkaneessa saksalaiskomennossa rakennustyöt jatkuivat kiivaina. Työväki oli kirjavaa: saksalaisia työvelvollisia, venäläisiä sotavankeja, saksalaisia rikosvankeja sekä suomalaista, virolaista, ruotsalaista, alankomaista, jugoslavialaista ja tanskalaista työvoimaa. Keväällä 1943 Saksasta tuotettiin töihin mallityöläisryhmä esimerkiksi muille. Ryhmän jäsenet osoittautuivat tottumattomiksi karuihin oloihin; he menivät lakkoon huonon ruuan vuoksi. Ryhmä lähetettiin pian takaisin.[19]

Sulaton ensimmäinen vaihe valmistui keväällä 1942. Jo ennen kaivoksen valmistumista saksalaiset avasivat Kammikivitunturille avolouhoksen, jonka malmi vietiin käsiteltynä Saksaan. Jäniskosken voimalaitos ja sähkölinja Kolosjoelle valmistuivat kesäkuussa 1942, ja saman tien aloitettiin koekäyttö. Täydellä teholla voimala pyöri joulukuussa 1942. Sulaton toinen vaihe valmistui 1943 ja kesällä 1943 kaivos oli täydessä tuotantokunnossa.[19]

Kaivoksen merkitys Saksalle muokkaa

Kolosjoen kaivoksen tuotanto joulukuusta 1940 syyskuuhun 1944 oli 462 000 tonnia malmia, puhtaaksi nikkeliksi muutettuna 16 250 tonnia. Malmista runsaat puolet sulatettiin mateksi paikan päällä, loput rahdattiin malmina. Pieni osa meni Suomeen ja osa myytiin Ruotsiin, mutta suurin osa rahdattiin Saksaan. Osa rahtilaivoista upotettiin, mutta perille Saksaan saatiin malmia ja mattea puhtaaksi nikkeliksi muutettuna 12 900 tonnia, eli 80 prosenttia kaivoksen kokonaistuotannosta.[20]

Saksalle Petsamon osuus nikkelin kokonaistarpeesta ei vielä 1941 ollut merkittävä, mutta tuotannon täysimääräisesti alkaessa merkitys kasvoi. Vuonna 1943 Saksan nikkelihuolto perustui Petsamosta saatavaan malmiin, 73 prosenttia kulutuksesta saatiin Petsamosta. Syksyllä 1944 Petsamosta saatiin 87 prosenttia kokonaiskulutuksesta. Saksan nikkelin kokonaiskulutus 1939–1945 oli 50 000 tonnia, joten Petsamosta saatu nikkeli täytti runsaan neljäsosan koko sota-ajan tarpeesta.[20]

Kaivostuotannon turvaaminen muokkaa

Jo ennen jatkosodan syttymistä, 13. elokuuta 1940 Hitler oli antanut Norjan Vuoristoarmeijakunnalle määräyksen valmistella operaatio Renntierin. Päämäärä oli varmistaa nikkelituotanto Saksalle kaikissa tilanteissa; operaation tarkoitus oli Norjassa olevilla joukoilla miehittää nopeasti Kolosjoen kaivosalueet. Operaatio toteutettiin 22. kesäkuuta Barbarossa-suunnitelman osana.[21][22]

Tukialuksilta nousseet Britannian lentokoneet pommittivat Liinahamarin satamaa 30. heinäkuuta 1941. Saksalle hyökkäys osoitti nikkelikaivoksiin kohdistuvan uhan: vihollinen hallitsi Pohjoista Jäämerta ja uusi isku voisi kohdistua kaivostuotantoon. Jo keväästä saksalaiset olivat pelänneet liittoutuneiden maihinnousua Pohjois-Norjaan.

Hitlerille Petsamon nikkelin saannin turvaaminen oli lähes päähänpinttymä.[23] Hitlerin henkilökohtaisesta päätöksestä aloitettiin massiiviset, jopa suhteettomat varmistukset ilmahyökkäysten estämiseksi. Kaivos- ja voimalaitosaluetta turvaamaan oli jo rakennettu koko Euroopan vahvin alueellinen ilmatorjunta. Mitään Suur-Saksan teollisuuskohteista ei ollut suojattu yhtä hyvin pommituksilta.[24] Kaivosaluetta suojasi 90 ilmatorjuntapatteria ja rykmentin verran suojajoukkoja. Jäniskosken patoallas oli suojattu kaksinkertaisella torpedoverkolla.[25][26] Lisäksi Hitler antoi 14. lokakuuta 1941 käskyn, jonka mukaan Petsamon kaivoslaitosten suojaksi ilmapommituksia vastaan oli rakennettava paksu teräsbetoninen suojakupu. Asiaa ryhdyttiin valmistelemaan loppuvuonna, ja rakennustyöt alkoivat seuraavana keväänä. Suomalaisilta asiaa ei kysytty, ja asian selvittyä suomalaiset vastustivatkin hanketta liian suurellisena. Saksalaiset saivat valmiiksi Jäniskosken voimalaitoksen koneaseman suojakuvun. Teräsbetonisten 30 metriä korkeiden seinien vahvuus oli 3–4 metriä, katon 3,5 metriä. Voimalaitoksen suojaaminen oli lähes turhaa, sillä pato ja varsinainen voimalinja 80 kilometrin päähän kaivokselle oli suojaamaton. Kolosjoen sulaton kuvuttamisen suomalaiset torjuivat.[24][27]

Saksalaisilla oli valmiit suunnitelmat varajärjestelmien rakentamiseksi. Kolttakönkääseen ajateltiin rakennettavan toinen voimalaitos, ja Kolosjoelle tunturiin olisi louhittu toinen sulatto. Sulaton louhintatyöt aloitettiin kesällä 1944.[23] Voimalaitosta tai kaivosaluetta ei pommitettu kertaakaan talvi-, jatko- tai Lapin sotien aikana.

Saksalaiset olivat valmistautuneet myös Suomen puolustuksen romahtamiseen. Tätä varten suunniteltiin operaatio Birke, jossa saksalaisjoukot olisi itärintaman sijasta vedetty uusiin etukäteen varustettuihin etelään päin kohdistettuihin asemiin poikki Lapin. Tarkoituksena oli turvata Petsamon nikkelituotanto ja Käsivarren Lappi, josta vihollinen voisi katkaista Norjan puolen valtatien, Reichstrasse 50:n, saksalaisjoukkojen perääntymistien etelään. Lapin linnoitusasemat rakennettiin ja varustettiin valmiiksi. Operaatio toteutettiin Lapin sodassa hieman muutettuna: vihollisia eivät olleet neuvostojoukot vaan suomalaiset.

Kaivoksen tuotanto sodan loppuvaiheessa muokkaa

Saksan talousministeriöstä tuli 10. heinäkuuta 1944 määräys varasulaton rakentamiseksi tunturin sisään Kolosjoelle. Kesäkuussa 1944 IG Farben ja Organisation Todt olivat laatineet sopimuksen kaivosalueen laajentamisesta. Kammikiven alueen esiintymä piti saada tuotantoon ja kokonaan saksalaisille. Työt teki Todt osittain sotavankityövoimalla, ja Kammikiven tuotanto aloitettiin 7. syyskuuta.[23]

Suomi katkaisi suhteensa Saksaan 4. syyskuuta, ja suomalaiset keskeyttivät työnsä kaivoksella. Samana päivänä Hitler vahvisti että Petsamo pidetään ja tuotantoa jatketaan. Suomalaiset ajoivat sulaton toiminnan alas, Kolosjoen kaivostoiminta lakkautettiin 7. syyskuuta ja alue evakuoitiin. Saksalaiset halusivat pitää tuotannon toiminnassa, ja tarjosivat työhön tuleville suurta palkkaa, mutta tuloksetta.[23]

Berliinissä ministerineuvos Henne ja varusteluministeri Albert Speer neuvottelivat kaivoksen tuotannon ylläpitämisestä, ja päättivät lähettää Kolosjoelle 40 erikoismiestä turvaamaan tuotanto suomalaisten lähtiessä. Kolosjoella ollut Schubardt oli pyytänyt tuhatta miestä. Ryhmä saatiin lähetettyä vasta 2. lokakuuta ja jouduttiin pyytämään takaisin kesken matkan.[23]

Saksalaisten lähtö muokkaa

Tilanne muuttui äkillisesti neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen myötä lokakuussa 1944. Suomi oli noussut asein Saksaa vastaan, Petsamon puolustus oli vaikeuksissa, ja toisaalta Saksan varusteluministeri Speer laski sotatarviketeollisuuden strategisen raaka-aineen olevan kromi nikkelin sijaan. Saksaan oli varastoitu runsaasti nikkeliä, ja riippuvuutta Petsamosta oli vähennetty kaksinkertaistamalla Saksan Frankensteinin laitosten tuotanto ja avaamalla uusi malmio Itävallan Kremsissä. Viimeistään 4. lokakuuta Hitler päätti, että kaivoksesta voidaan luopua, ja samalla Petsamon puolustus menetti merkityksensä.[23]

Lothar Rendulic antoi 6. SS-vuoristodivisioona Nordille määräyksen "muuttaa alue autiomaan kaltaiseksi".[23] Kolosjoen kaivos ja Jäniskosken voimalaitos hävitettiin 17. lokakuuta. Jäniskosken koneaseman suojakuvan räjäytykseen käytettiin 100 tonnia räjähteitä. Patoallas oli räjäytettäessä lähes täynnä, ja hyökyaalto pyyhki rannat paljaiksi kallioiksi.[28]

Kaivos siirtyy Neuvostoliitolle muokkaa

Suomen ja Neuvostoliiton välisen aseleposopimuksen mukaisesti Petsamo kaivosalueineen siirtyi Neuvostoliitolle. Asia vahvistettiin vuonna 1947 Pariisin rauhansopimuksessa. Neuvostoliitto rakensi kaivosalueen uudestaan ja jatkoi Petsamon malmion hyödyntämistä. Suomen puolelle jääneen Jäniskosken voimalaitoksen alueen Neuvostoliitto vaati itselleen vuokralle, ja osti alueen myöhemmin vaihtamalla sen osaan Suomen maksettaviksi asetetuista saksalaissaatavista. Voimalaitoksen uudelleen rakentaminen tilattiin suomalaisilta. Kolosjoen nykyinen nimi on Nikel.

Lähteet muokkaa

  • Krosby, Hans Peter: Nikkelidiplomatiaa Petsamossa 1940–1941, s. 240–245. Helsinki: Kirjayhtymä, 1966.
  • Lindh, Tommi: Töölöläisfunkiksen neljä vaihetta. Tekn. lisensiaatin opinnäytetyö. Espoo: Teknillinen korkeakoulu / Arkkitehtuurin osasto, 2002.
  • Nevakivi, Jukka: Ystävistä vihollisiksi. Suomi Englannin politiikassa 1940–1941. Helsinki: Tammi, 1976. ISBN 951-30-2787-2.
  • Paasilinna, Erno: Maailman kourissa. Historiaa ja muistoja Petsamosta. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07631-0.
  • Skiftesvik, Joni (toim.): Petsamo – Suomen itäinen käsivarsi. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-34506-1.
  • Vuorisjärvi, Esko: Petsamon nikkeli kansainvälisessä politiikassa 1939–1944. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-11157-4.
  • Vuorisjärvi, Esko: Saksan yritys saada Petsamon nikkeliä syksyllä 1944. Historiallinen aikakauskirja 1991, nro 3, "Saksa ja Eurooppa", , 89. vsk, nro 3. Suomen Historiallinen Seura ja Historian Ystäväin Liitto. ISSN 0018-2362.
  • Ziemke, Earl F.: Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1939–1945. Porvoo: WSOY, 1963.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b Skiftesvik 2008, kuvaliite
  2. ↑ Paasilinna 1983, s. 82–85
  3. ↑ a b c d Vuorisjärvi 1989, s. 21–26, 200
  4. ↑ a b Paasilinna 1983, s. 172–174
  5. ↑ a b c Paasilinna 1983, s. 176–181
  6. ↑ Lindh 2002, s. 128
  7. ↑ Vuorisjärvi 1989, s. 26–30
  8. ↑ Vuorisjärvi 1989, s. 31–33
  9. ↑ https://web.archive.org/web/*/http://www.digipaper.fi/US-talvisodan-lehdet/36706/
  10. ↑ Krosby 1966, s. 17
  11. ↑ Vuorisjärvi 1989, s. 50
  12. ↑ Paasilinna 1983, s. 268
  13. ↑ a b Paasilinna 1983, s. 324–342
  14. ↑ Vuorisjärvi 1989, s. 96
  15. ↑ Paasilinna 1983, s. 310
  16. ↑ Krosby 1966, s. 65
  17. ↑ Paasilinna 1983, s. 294–309
  18. ↑ Nevakivi 1976, s. 55
  19. ↑ a b Vuorisjärvi 1989, s. 173–178
  20. ↑ a b Vuorisjärvi 1989, s. 199–204
  21. ↑ Vuorisjärvi 1989, s. 98
  22. ↑ Krosby 1966, s. 255
  23. ↑ a b c d e f g Vuorisjärvi 1991, s. 252–256
  24. ↑ a b Vuorisjärvi 1989, s. 192
  25. ↑ Paasilinna 1983, s. 383–385
  26. ↑ Ziemken ja Paasilinnan mukaan kysymyksessä oli itärintaman vahvin ilmapuolustuskeskittymä. Ziemke 1963, s. 336
  27. ↑ Paasilinna 1989, s. 385
  28. ↑ Paasilinna 1983, s. 423–424

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kolosjoen_kaivos&oldid=22137574”