Wikipedia

Leo Mechelin

suomenruotsalainen poliitikko
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 27. joulukuuta 2011 kello 17.53 käyttäjän Soppakanuuna (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.

Leopold (Leo) Henrik Stanislaus Mechelin [mekeli:´n][4] (24. marraskuuta 1839 Hamina – 26. tammikuuta 1914 Helsinki) oli suomalainen valtiomies, oikeustieteilijä, talouselämän vaikuttaja ja kansallisen oikeustaistelun johtaja Suomen autonomian aikana.

Leo Mechelin
[[Tiedosto:|250px|]]
Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja
1.12.1905 – 4.6.1908[1]
Edeltäjä Emil Streng
Seuraaja Edvard Hjelt
Senaatin valtiovaraintoimituskunnan apulaispäällikkö, Kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkö
1.10.1882 – 20.6.1890[2]
Edeltäjä Victor von Haartman
Seuraaja A. E. Arppe
Kansanedustaja[3]
1.3.1910 – 1.2.1914[3]
Henkilötiedot
Syntynyt24. marraskuuta 1839[3]
Hamina[3]
Kuollut26. tammikuuta 1914 (74 vuotta)[3]
Helsinki[3]
Puoliso Alexandra Elisabeth Lindroos[3]
Tiedot
[[Tiedosto:|150x90px|Nimikirjoitus]]
Nimikirjoitus

Mechelin oli aikansa keskeisimpiä poliitikkoja ja osallistui kaikille säätyvaltiopäiville vuosina 1872–1906 sekä toimi senaattorina 1882–1890. Politiikassa hän kuului ruotsinkielisten liberaalien tärkeimpiin johtajiin ja kirjoitti vuonna 1880 Liberaalisen puolueen ohjelman, joka oli Suomen ensimmäinen kirjoitettu puolueohjelma. Kameraali- ja hallintolainopin sekä valtio-oikeuden professorina 1874–1882 toiminut Mechelin tarkasteli Suomen ja Venäjän suhteita oikeuskysymyksenä. Hän muotoili systemaattiseksi opin, jonka mukaan Suomen suuriruhtinaskunta oli suvereeni valtio ja tasaveroisessa unionisuhteessa Venäjään. Hän myös levitti tätä oppia vuosien ajan ulkomaille, varsinkin valtio-oikeudellisella esitelmällään Précis du droit public du Grand Duché de Finlande (1886), jonka on katsottu muodostuneen Suomen ja Venäjän välisen oikeustaistelun lähtölaukaukseksi. Sortovuosien aikana Mechelin toimi perustuslaillisten keulakuvana ja johti passiivista vastarintaa, vuodet 1903–1904 maanpaossa. Sortokausien välisenä ajanjaksona 1905–1908 hän johti Mechelinin senaattina tunnettua Suomen ensimmäistä poliittista hallitusta. Sen aikana toteutettiin eduskuntauudistus, mutta muissa yhteiskunnallisissa tavoitteissaan se suurelta osin epäonnistui.

Mechelin vaikutti runsaasti myös aikansa talouselämässä, lukuisissa kansalaisjärjestöissä, kuvataiteen suosijana sekä viimeisinä vuosinaan kansainvälisessä rauhanliikkeessä. Hän toimi Helsingin kaupunginvaltuuston ensimmäisenä ja pitkäaikaisena puheenjohtajana. Hänellä oli myös keskeinen rooli Nokia-yhtiön perustamisessa.

Mechelin kannatti sekä politiikassa että talouselämässä liberalismia, mutta säätyajan poliitikkona ja kumousaatteiden vastustajana hän oli 1900-luvun alussa jo aikaansa nähden konservatiivi. Viimeisinä vuosinaan hän toimi Ruotsalaisessa kansanpuolueessa (RKP).

Mechelinin elämäntyöksi muodostui Suomen oikeudellisen aseman puolustaminen ja oikeustaistelun personoitumana hänet kohotettiin jo eläessään suurmiehen asemaan. Puolueisiin sitoutumattomana hänellä ei kuitenkaan ollut luonnollista muiston vaalijaa, ja kuoltuaan hän jäi Suomessa muiden valtiomiesten varjoon.

Alkuvaiheet

 
Leo Mechelin vuonna 1861 tai 1862.

Mechelinin isoisän isoisän isä Henrik, Janakkalasta lähtöisin olleen helsinkiläisen porvarin poika, otti 1600-luvun lopussa sukunimekseen Mechelinus, sillä hänen äitinsä oli kotoisin Espoon Mäkkylästä.[5] Suvussa kulkeneen perimätiedon mukaan nimi tosin olisi tullut Mechelenin kaupungista Belgiassa, josta jonkun varhaisemman esi-isän väitettiin lähteneen 1600-luvulla.[6]

Leo Mechelin syntyi Haminassa vuonna 1839. Hänen isänsä Gustaf Johan Mechelin (1807–1863) oli Haminan kadettikoulun opetuksen tarkastaja, filosofian tohtori ja valtioneuvos, mutta perhe ei ollut varakas. Setä Henrik Adolf Mechelin kohosi aikanaan senaattoriksi. Äiti oli Viipurin saksalainen Amanda Sofia Costiander (o.s. Sagulin). Kodissa puhuttiin saksaa ja ruotsia, minkä lisäksi Mechelin oppi isältään venäjää ja äidiltä ranskaa. Hän oppi puhumaan sujuvasti saksaa, ranskaa ja venäjää sekä lukemaan englantia, mutta ei oppinut koskaan kunnolla suomea.[5][7]

Mechelin kasvoi kadettikoulun piirissä, muttei itse lähtenyt sotilasuralle. Hän opiskeli kotonaan isänsä opettamana, kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1856 ja valmistui 1860 sekä filosofian kandidaatiksi että maisteriksi.[5] Hän osallistui opiskeluvuosinaan ahkerasti ylioppilaselämään ja menestyi seurapiireissä, sillä oli jo nuorena miehenä pitkä, komea, musikaalinen ja käytökseltään hienostunut sekä lahjakas kirjoittaja ja esiintyjä.[5] Mechelin ohitti mahdollisuuden saada paikka kenraalikuvernöörinkansliassa ja haki virkaa valtiosihteernvirastosta Pietarissa, muttei saanut sitä. Hän kosi Venäjän armeijassa kenraalina palvelleen Anders Ramsayn tytärtä Augusta Ramsayta, mutta tämän isä esti hankkeen, sillä Mechelinin syntyperä oli liian alhainen.[8][9]

Mechelin palasi Suomeen, jossa toimi ensin yksityisen Blomqvistin tyttökoulun opettajana, kunnes 1864 valmistui lakitieteiden kandidaatiksi.[3] Hän sai samana keväänä viran Viipurin hovioikeuden auskultanttina, mutta siirtyi jo samana vuonna senaatin talousosaston kopistiksi, jona toimi vuoteen 1867.[10] Vuoden 1865 syksyllä Mechelin nai Alexandra Elisabeth Lindroosin (1844–1909), jonka edesmennyt isä, kauppaneuvos Johan Henrik Lindroos (1798–1862), oli ollut Helsingin rikkain porvari. Mechelin pääsi vaikuttamaan kuolinpesän varojen hoitoon ja oli lopun ikänsä taloudellisesti viroista ja toimista riippumaton mies. Mechelinin ja hänen vaimonsa ainoa lapsi Cely Mechelin (1866–1950) tuli myöhemmin tunnetuksi naisasialiikkeessä.[5] Vaimon omaisuus loi pohjan Mechelinin kaikelle myöhemmälle toiminnalle elinkeinoelämässä,[11] ja se edisti myös hänen siirtymistään politiikkaan, sillä tuolloin suurilla tuloilla sai käyttöönsä enemmän ääniä sekä valtuuston että porvarissäädyn vaaleissa.[12][13]

Mechelin asui avioiduttuaan vuoteen 1902 asti Helsingissä Lindroosien omistamassa kolmikerroksisessa kivitalossa osoitteessa Fabianinkatu 16.[14][15] Viimeiset vuotensa hän asui samassa korttelissa sijaitsevassa Grönqvistin talossa.[16]

Ennen poliittista uraa

Pankinjohtaja ja professori

J. H. Lindroosin kuolinpesästä tuli vuonna 1862 perustetun maan ensimmäisen ja suurimman liikepankin, Suomen Yhdyspankin (SYP), suurin osakkeenomistaja. Mechelin oli itse pankkia perustettaessa merkinnyt neljä osaketta, jotka myi jo kaksi vuotta myöhemmin; kuolinpesän kautta hänen ulottuvilleen päätyi 1 200 osaketta, yhteensä 4 prosenttia pankin koko pääomasta.[17] Mechelin toimi Yhdyspankin johtokunnan jäsenenä vuosina 1867–1872, mutta torjui vuonna 1872 hänelle tarjotun toimitusjohtajan viran ja valitsi mieluummin akateemisen uran. Seuraavan kahden vuoden aikana hän kirjoitti kaksi väitöskirjaa, valmistui 1873 lakitieteen lisensiaatiksi, väitteli samana vuonna molempain oikeuksien tohtoriksi ja sai 1874 yliopiston valtio-oikeuden sekä kameraali- ja politialainopin ja myös valtio-oikeuden professorin viran. Hän jatkoi professorina senaattoriksi nimittämiseensä 1882 asti, hoitaen 1877–1882 lisäksi talousoikeuden ja kansantaloustieteen professuuria.[5] Mechelin palasi vielä vuosiksi 1893–1896 SYP:n johtokuntaan ja toimi 1898–1903 sen hallintoneuvoston puheenjohtajana.[5]

Mechelin hoiti myös useita Lindroosin kuolinpesän omistamia kartanoita kuten Puotilan kartanoa Helsingissä vuoteen 1875 ja Löyttymäen kartanoa Janakkalassa. Laitialan kartanon Hollolassa hän osti kuolinpesältä vuonna 1868 ja piti tilaa, kunnes hänen lankonsa J. Fr. Lindroos lunasti sen itselleen 1880-luvun alkupuolella.[17] Suurmaanviljelyä harjoittanut Mechelin kuului 1870–1875 Uudenmaan ja Hämeen läänin maanviljelysseuran johtokuntaan ja vaikutti monien muiden ohella karjatalouden yleistymiseen.[5]

Nokia-yhtiö

Mechelin auttoi ratkaisevasti opiskeluaikaista huonetoveriaan vuori-insinööri Fredrik Idestamia Nokia Oy:n perustamisessa.[5] Kun Idestam perusti ensimmäisen puuhiomon Tampereelle, järjesti Mechelin hänelle rahoituksen rikkaalta anopiltaan Cecilia Lindroosilta.[18] Kun Idestam 1867 päätti laajentaa toimintaa, osti Mechelin Lindroosin nimissä 85 000 markalla Adolf Törngrenin konkurssipesästä Nokian kartanon, jonka mailla sijainnut koski tarjosi vaadittavan voimanlähteen uudelle puuhiomolle. Konkurssihuutokaupassa kilpailevana ostajana oli G. A. Serlachius.[5][19] Vuonna 1871 Nokiasta tehtiin osakeyhtiö, joka osti kartanon Lindroosilta. Yhtiön perustava kokous pidettiin 7. helmikuuta Mechelinin kotona Helsingissä ja Idestamin jälkeen toiseksi suurimpana osakkaana hänet valittiin heti yhtiön hallitukseen.[19][18]

Myöhemmin Mechelinin roolina Nokian toiminnassa oli erityisesti rahoituksen järjestäminen, missä auttoi hänen asemansa SYP:n johtajana.[18] Mechelin kuului Nokian hallitukseen 1871–1882, 1898–1903 ja 1913–1914, vuodet 1898–1903 puheenjohtajana.[5] Kaukonäköisenä hän kannatti yhtiön toiminnan laajentamista vesivoimalla tapahtuvaan sähköntuotantoon. Sen toteutumista viivästytti osakaskunnan enemmistön konservatiivisuus ja Idestamin epäluuloisuus uutta alaa kohtaan. Idestamin tilalle toimitusjohtajaksi tuli kuitenkin 1895 hänen uudistushenkinen vävynsä Gustaf Fogelholm ja Mechelin kohosi kolme vuotta myöhemmin hallituksen puheenjohtajaksi, minkä jälkeen vesivoimaloiden rakentaminen aloitettiin.[18][20]

Nokia osoittautui erittäin menestyksekkääksi ja Mechelin sai osakkeistaan huomattavat tulot.[5] Hän kuitenkin luopui myöhemmin osasta osakesalkustaan, ja menetti paljon varojaan 1900-luvun alun julkaisuhankkeissaan, joiden tarkoituksena oli tehdä Suomea tunnetuksi ulkomailla. Kuollessaan Mechelinillä oli 300 000 markan nettovarallisuus, mutta ei juuri lainkaan kiinteää omaisuutta.[21]

Liberaali poliitikko

Nuorena sanomalehtimiehenä (1860-luku)

 
Leo Mechelin vuonna 1866.

Mechelinin nuoruus oli Suomen valtiollisen elämän heräämisen aikaa.[5] Jo teininä hän oli mukana ruotsinkielisten liberaalien ryhmässä, johon kuuluivat muun muassa C. G. Estlander, Ernst Linder, Carl Mannerheim, Robert Montgomery ja August Schauman. Ryhmä tunnetaan Suomen historiassa ”dagbladisteina”, joskin J. V. Snellman kutsui heitä 1858 ”verettömiksi”, sillä he eivät olleet kiinnostuneita fennomaanien kansallisista pyrinnöistä. Mechelinin myöhemmän poliittisen ajattelun kannalta ratkaiseva tapahtuma oli Tammikuun valiokuntaan liittynyt debatti kevättalvella 1861; isänsä vaikutuksesta hän ei tosin osallistunut avoimesti valiokunnan vastaisiin protesteihin.[22]

Syksyllä 1861 nuoret liberaalit perustivat lyhytikäiseksi jääneen Barometern-lehden, jonka toimittajaksi Mechelin ryhtyi – päätoimittajana oli häntä vain vuoden vanhempi Ernst Linder. Jo syksyllä 1860 Mechelin oli kirjoittanut Schaumanin toimittamaan Papperslyktaniin. Barometernin seuraajaksi perustettiin vuoden 1862 alussa Helsingfors Dagblad, jonka hallituksessa ja omistajana Mechelin oli vuoteen 1884, mutta ei kuulunut toimituskuntaan. Hän kuitenkin avusti lehteä ja kirjoitteli ajoittain sen sivuille yhteiskunnallisia artikkeleita koti- ja ulkomaisista kysymyksistä – Pariisin-opintomatkaltaan 1866 hän lähetti Napoleon III:n hallintoa arvostelevia raportteja.[23]

”Dagbladistit” korostivat Suomen ja Venäjän välistä eroa ja ajoivat sisäpolitiikassa liberaaleja uudistuksia, tosin melko elitistisessä hengessä.[24] Vuonna 1876 liberaalit perustivat Mechelinin johdolla Finsk Tidskrift -lehden.[5]

Nousu valtakunnanpolitiikkaan (1870-luku)

 
Mechelin vuonna 1875.

Mechelin oli jo vuonna 1867 valtiopäivien suostuntavaliokunnan sihteerinä. Vuoden 1872 valtiopäiville hänet valittiin porvarissäädyn edustajaksi Helsingistä. Mechelin valittiin myös 1875 Helsingin ensimmäiseen kaupunginvaltuustoon ja sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Hän oli valtuutettuna 1875–1878 sekä 1891–1899 ja valtuuston puheenjohtajana 1875–1876, 1878 ja 1892–1899. Vuonna 1876 Mechelin isännöi kaupungin edustajana suurta teollisuusnäyttelyä, jossa myös keisari Aleksanteri II perheineen vieraili. Palkintona onnistuneesta vierailusta Mechelin korotettiin 27. heinäkuuta[25] samana vuonna aatelissäätyyn, jossa hän osallistui kaikille valtiopäiville aina instituution lakkauttamiseen eli vuoteen 1906 asti.[5] Hän oli lähes kaikilla valtiopäivillä valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajana ja kuului 1877–1882 Suomen Pankin valtuusmiehiin.[26]

Mechelin kohosi 1870-luvun kuluessa liberaalin suuntauksen johtavaksi poliitikoksi Suomessa. Aloitekykynsä ja laajojen suhteidensa avulla hän saavutti pian suuren vaikutusvallan politiikassa. Valtiopäivillä hän oli taitava puhuja ja aina ahkera esitysten kirjoittaja. Mechelin oli jäsenenä kultakantakomiteassa, jonka ehdotuksesta Suomen markka sidottiin kultakantaan vuonna 1877. Hän myös johti komiteaa, joka valmisteli vuoden 1879 elinkeinovapauslain, sekä vuosina 1879–1880 suurta verokomiteaa. Hän myös kirjoitti 1877 ensimmäisen valtion tulo- ja menoarvion, jonka käyttöönottoa oli itse ehdottanut.[5] Niinikään vuoden 1878 asevelvollisuuslain sisällön on sanottu olleen suurelta osin Mechelinin aikaansaannos, vaikka hänet muuten muistetaankin pasifistina.[27][28]

Ura pankkialalla, sivutoiminen kansantaloustieteen professuuri ja ahkera komiteatyöskentely kerryttivät Mechelinille kattavan asiantuntemuksen varsinkin kansantaloudellisissa kysymyksissä ja hänen laajat teoreettiset tietonsa pääomamarkkinoiden toiminnasta hyödyttivät kultakantakomitean työskentelyä. Kansainvälisten kontaktiensa avulla hän vaikutti lisäksi Suomen obligaatiomarkkinoiden kehittymiseen 1800-luvun loppuvuosikymmeninä.[29][30]

Poliittinen linja ja näkemys Suomen asemasta

Berliinissä ja Wienissä valmistelemassaan, vuonna 1873 julkaistussa professorinväitöskirjassaan Om statsförbund och statsunioner (”Valtioliitoista ja valtiounioneista”) Mechelin esitti myöhemmin kansainvälisesti tunnetuksi tekemänsä opin Suomen perustuslaeista. Sen mukaan Suomi oli sisäisesti suvereeni valtio, joka kuului Venäjän valtakuntaan molemminpuolisella sopimuksella.[31] Mechelinin mukaan Suomi kuului samanaikaisesti taloudellisesti ja kulttuurisesti länsimaihin, joten sen Venäjästä erillinen kehitys talouden ja oikeusjärjestyksen saralla oli turvattava. Yhteiskunnan rakentaminen oikeudet turvaavien perustuslakien varaan oli hyvin tärkeää Mechelinille, joka otti aatelisvaakunaansakin tunnuslauseen pro lege (”lain puolesta”).[5]

 
Mechelinin aatelissuvun vaakuna.

Ruotsinkieliset liberaalit joutuivat 1870-luvulla politiikassa yhä selvemmin vastakkain erityisesti fennomaanien kanssa, sillä he halusivat painottaa maan perustuslakien turvaamista ja pitivät kielikysymystä toissijaisena. Väitöskirjassaan Mechelin esitti myös, että suomalaiset muodostivat instituutioihin nojaavan poliittisen yhteisön, joka oli riippumaton kielestä.[32] Hän näkikin kansakunnan historiallisena ja poliittisena tekijänä, ei kansallisena kuten fennomaanit.[33] Kieli- ja kansallisuuskysymyksen vuoksi hän muun muassa joutui lehtien palstoilla käytyyn sanasotaan fennomaani Agathon Meurmanin kanssa syksyllä 1874.[32]

Mechelin tähtäsi vallan keskittämiseen Suomen ja Venäjän suhteissa suomalaisille instituutioille, erityisesti valtiopäiville, sekä yksityisyritteliäisyyden suosimiseen ja teollisuuden kehittämiseen, joiden uskoi johtavan taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen edistykseen.[5] Hän oli taloudellisen liberalismin ja vapaakaupan kannattaja.[34] Mechelin ajoi myös uskonnonvapautta. Hän esitti 1872 ensimmäisenä valtiopäivillä juutalaisten maahantulokiellon kumoamista, jotta maahan saataisiin sivistyneitä ja eteviä juutalaisia talouselämää kehittämään. Puolustaessaan esitystä valtiopäivillä hän korosti kansallisia hyötynäkökohtia ja huomautti, että sivistymättömät juutalaiset muuttaisivat maahan joka tapauksessa. Vaikka ehdotus tyrmättiin, Mechelin ajoi sitä vuosien ajan valtiopäivillä, senaatissa ja jopa kirkolliskokouksessa 1886 – juutalaisten kansalaisoikeudet toteutuivat Suomessa kuitenkin vasta vuoden 1917 lopussa.[35]

Liberaalinen puolue ja ura senaattorina (1880–1890)

 
Maria Wiikin 1880-luvulla maalama öljyvärimuotokuva Mechelinistä.

Dagbladilaiset liberaalit yrittivät raivata itselleen tilaa kieliriidan keskellä perustamalla Liberaalisen puolueen, jonka 5. joulukuuta 1880 julkaistu ohjelma oli pääasiassa Mechelinin kirjoittama. Se oli Suomen ensimmäinen kirjoitettu puolueohjelma.[36][5] Aatteellisesti vanhaliberalistisessa ohjelmassa haluttiin purkaa taloudellista sääntelyä sekä vaadittiin oikeusjärjestyksen turvaamista, painovapautta, uskonnonvapautta ja valtiopäivien aseman vahvistamista.[37][38] Mechelinin linjan mukaisesti ohjelmassa vähäteltiin kielikiistaa, toivottiin molemmille kotimaisille kielille tasaveroista asemaa ja vaadittiin Suomen ja Venäjän suhteiden määrittelemistä perustuslaeilla. Snellman tyrmäsi ohjelman julkisesti, sillä hänen mukaansa maan tulevaisuuden turvaamiseksi tarvittiin suomen kieleen perustuvan kansakunnan rakentamista eikä kannattanut luottaa lakien pysyvyyteen.[5] Tyylillisesti Liberaalisen puolueen ohjelma oli vanhanaikainen ja henki elitistisen politiikan aikoja. Ruotsinkielisen yläluokan näkökulmasta yhteiskuntaa tarkastelleen ohjelman paternalistinen henki ei vedonnut suomenkieliseen rahvaaseen.[39] Ohjelmassa ei ajettu äänioikeuden laajentamista tai demokratian lisäämistä,[40] ja sosiaalisissa kysymyksissä se oli lähinnä oikeistolainen[36].

Syksyllä 1880 Mechelinin spekuloitiin olevan liberaalien ehdokas uudeksi ministerivaltiosihteeriksi Emil Stjernvall-Walleenin jäädessä piakkoin eläkkeelle. Ministerivaltiosihteerin apulaisen virka avautuikin vuoden lopulla, mutta siihen nimitettiin Theodor Bruun, joka seuraavana vuonna seurasi Stjernvall-Walleenia ministerivaltiosihteeriksi.[41] Vuoden 1882 valtiopäivien vaaleissa Liberaalinen puolue menestyi kielipuolueita paremmin ja saavutti enemmistön porvarissäädyssä.[42] Niinpä uusi kenraalikuvernööri Fjodor Heiden järjesti Mechelinin samana vuonna senaattiin valtiovaraintoimituskunnan apulaispäälliköksi – samassa yhteydessä senaattiin nousi myös fennomaanien johtaja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen.[43][5] Kielimuurin murtaminen kuitenkin epäonnistui, ja Liberaalisen puolueen kannatus kuihtui pian. Puolue katosi nopeasti vuoden 1885 jälkeen, kun suomen kielen nousun uhka säikäytti ruotsinkieliset liberaalit loikkaamaan svekomaaneihin.[44][45] Mechelin oli tämän jälkeen pitkään sitoutumaton, mutta suomenkielisellä puolella hänet luettiin svekomaaneihin.[46]

Vaikka puolue kuoli alta, Mechelinin ura senaatissa jatkui. Hän hoiti muun muassa Suomen ja Venäjän välisiä kauppa- ja tullineuvotteluita. Kun kauppa- ja teollisuustoimituskunta perustettiin 1888, Mechelin nimitettiin sen johtoon. Madridissa 1887 hän edusti neuvottelijana koko keisarikuntaa Venäjän ja Espanjan välistä kauppasopimusta solmittaessa. Hän oli myös tekemässä päätöstä Suomen ensimmäisten jäänmurtajien hankkimisesta, mikä toteutui 1890. Talvimerenkulun kehittyminen helpotti ulkomaankauppaa ja vähensi siten Suomen riippuvuutta Venäjästä. Mechelin käytti taitavasti ja häikäilemättömästikin henkilökohtaisia suhteitaan hyödykseen ajaessaan päämääriään ja erityisesti pitääkseen Venäjän viranomaiset ulkona Suomea koskevasta päätöksenteosta.[5]

Suomen autonomian puolustaja

Précis du droit public du Grand-Duché de Finlande -esitelmä (1886)

 
Mechelinin esitelmän saksankielinen laajennettu versio ilmestyi vuonna 1889 osana arvostettua saksalaista Marquardsenin julkisoikeuden käsikirjaa.

Vuonna 1885 Mechelin oli Bruunin pyynnöstä yhdessä K. G. Ehrströmin ja Robert Montgomeryn kanssa kirjoittanut esityksen Suomen valtio-oikeudellisesta asemasta, joka oli tarkoitettu valistukseksi Venäjän viranomaisille. Koska esitys perustui oppiin Suomen valtiosta, Bruun ja kenraalikuvernööri Heiden eivät olleet siihen tyytyväisiä ja Heiden kielsi sen julkaisemisen.[47][48]

Heidenin nimitettyä samana vuonna niin sanotun Weissenbergin komitean kodifioimaan Suomen lainsäädäntöä Mechelin päätti julkaista omissa nimissään ulkomaille tarkoitetun esityksen, joka tukisi oppia Suomesta valtiona. Tuloksena oli 1886 ilmestynyt valtio-oikeudelliseksi esitelmäksi puettu pamfletti Précis du droit public du Grand-Duché de Finlande (”Piirteitä Suomen suuriruhtinaskunnan valtio-oikeudesta”), jossa hän tarkensi ja laajensi aiemmin professorinväitöskirjassaan lanseeraamaansa mallia ja kehitti niin sanottua unioniteoriaa. Esitelmässään Mechelin argumentoi, että kun keisari Aleksanteri I sitoutui Porvoon valtiopäivillä Ruotsin-aikaisiin perustuslakeihin, hän tunnusti Suomen valtioksi, jolloin syntyi myös hänen seuraajiaan sitova valtio-oikeudellinen sopimus. Vaikka siis tsaari oli Venäjällä yksinvaltias, Suomea hän saattoi hallita suuriruhtinaana vain Suomen perustuslakien rajoissa ja säätyjen myötävaikutuksella – eli Suomi oli tavallaan erillisenä valtiona ainoastaan reaali- tai personaaliunionissa Venäjän kanssa, ei osa sitä.[49] Tällä logiikalla myös osa sittemmin annetun helmikuun manifestin sisällöstä oli laitonta.

Mechelinin esitelmä käännettiin useille kielille, ja Mechelin levitti sitä ystäväverkostonsa avulla tehokkaasti ympäri Eurooppaa – se päätyi muun muassa Ruotsin kuninkaalle ja Britannian pääministeri William Gladstonelle.[50] Saksankielinen versio julkaistiin vuonna 1889 arvovaltaisessa Heinrich Marquardsenin julkisoikeuden käsikirjassa nimellä Das staatsrecht des Großfürstendums Finland.[51] Siihen Mechelin teki vielä lisäyksiä, ja kiteytti näkemyksensä seuraavasti:

»Suomi on Venäjän kanssa yhdistetty, valtio-oikeudellisessa suhteessa keisarikuntaan nähden, koordinoitu, perustuslaillinen monarkia. Suomen yhdistys Venäjän kanssa vastaa siis käsitettä reaaliunioni.[52]»

Kirjan käänsi vuonna 1888 ranskasta venäjäksi runsain kriittisin reunahuomautuksin sitä täydentäen hovimestari K. F. Ordin, josta tuli Suomen asemasta käytävän kiistan tärkein yleisvaltakunnallisen (Venäjän) näkökulman puolustaja. Mechelin ja Ordin kirjoittivat useita julkisia vastauksia, joissa kumosivat toinen toisensa päätelmät historiallisiin lähteisiin vedoten. Tästä versoi laaja keskustelu Suomen asemasta osana Venäjää.[53] Vaikka Suomen ja Venäjän yhteentörmäyksen edellytykset olivatkin jo entuudestaan olemassa, on Mechelinin myöhemmin sanottu ”heittäneen ensimmäisen kiven” oikeustaistelussa julkaistessaan pamfletin. Oppi Suomesta perustuslaillisena valtiona oli syntynyt jo aiemmin, mutta juuri Mechelin puki sen tarkkaan muodollis-juridiseen asuun ja levitti sitä kansainvälisten verkostojensa avulla tehokkaasti eri puolille maailmaa.[54] Venäjällä tämä kansainväliseen mielipiteeseen vetoaminen tulkittiin provokaatioksi.[55]

Suomessa Mechelinin oppi Suomen valtiosta ja unioniteoria hyväksyttiin yleisesti liberaalien piirissä, kun taas esimerkiksi Mecheliniä valtio-oikeuden professorina seurannut Robert Hermanson esitti maltillisemman näkemyksen, jonka mukaan Suomi oli valtio mutta silti Venäjälle alisteinen.[56] Senaatissa varsinkin Mechelinin nuoruudenystävä Woldemar von Daehn asettui vastustamaan tämän "perustuslakiuhoa", jota piti Suomen aseman kannalta vaarallisena.[57]

Senaattorista vaikutusvaltaiseksi yksityishenkilöksi (1890–1899)

Postimanifesti ja ero senaatista

Venäjällä Aleksanteri III:n kaudella kiristynyt imperialismi ja nationalismi sekä valtakunnan yhtenäistämistarpeet johtivat pyrkimyksiin sitoa tiiviimmin Suomen kaltaisia ”rajamaita” emämaahan. Mechelin kuitenkin näki Suomen laki- ja privilegiojärjestelmän kokonaisuutena, jonka tuli säilyä täysin koskemattomana. Hän laati suurelta osin senaatin lausunnot, joissa vastustettiin Suomen raha-, tulli- ja postijärjestelmien yhdistämistä vastaaviin venäläisiin laitoksiin. Nähdessään muistiot keisari Aleksanteri III kirjoitti närkästyneenä esityksen reunaan kommentin, jossa provosoivasti kysyttiin "Kuuluko Venäjä Suomeen vai Suomi Venäjään". Kun postilaitoksen yhdistänyt postimanifesti sitten kaikesta huolimatta annettiin vuonna 1890, Mechelin erosi vastalauseena senaatista.[5][58][59]

Vaikka samanaikaisesti erosi muitakin korkeita virkamiehiä, juuri Mechelinistä tuli huomion keskipiste luultavasti hänen aikaisemman näkyvän toimintansa vuoksi. Tästä viimeistään alkoi hänen sädekehänsä kirkastuminen Suomen oikeustaistelun keulakuvana, mikä aikanaan nosti hänet puoluepolitiikan yläpuolelle.[60] Venäjällä häntä alettiin pitää Suomen ”pääseparatistina”.[5]

Aktiviteetteja yksityishenkilönä

 
Kaarlo Karin pilapiirros, jossa Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Mechelin tuhlaa verorahoja Tähtitorninvuoren rinteiden kunnostamiseen. Fennomaanit kutsuivat svekomaaneja ”viikingeiksi”. Matti Meikäläinen 3/1899.

Mechelin palasi Helsingin kaupunginvaltuuston johtoon ja liike-elämän luottamustoimiinsa kuten Pohjoismaiden Yhdyspankin ja Nokia-yhtiön johtokuntiin sekä keskittyi yksityishenkilönä Suomen autonomiaa puolustavan propagandan tuottamiseen ja levittämiseen Länsi-Eurooppaan.[5] Hän olisi tosin ilmeisesti halunnut päästä ministerivaltiosihteeriksi voidakseen vaikuttaa Venäjän Suomen-politiikkaan, mutta aika ei ollut enää hänelle suotuisa.[61] Mechelin osallistui tänä aikana myös ahkerasti erilaiseen yhdistystoimintaan ja toimi 1894 Ekonomiska samfundetin, 1893–1896 Suomen Talousseuran sekä 1886–1903 Suomen taideyhdistyksen puheenjohtajana. Hän jatkoi luonnollisesti myös valtiopäivillä ja oli edustajana kirkolliskokouksessa 1886 ja 1893.[5][62] Taideyhdistyksen johdossa Mechelinillä oli läheiset suhteet taide-elämään, ja hän oli vaikuttanut myös Ateneumin taidemuseon rakentamiseen.[63]

Mechelin tuki kotimaista kuvataidetta ja varsinkin ruotsinkielisiä taiteilijoita käyttäen hyväkseen asemiaan taidehallinnossa ja myös kunnallispolitiikassa. Samalla hän valjasti myös taiteilijat oikeustaistelunsa tueksi. Mechelin tuki varsinkin kuvanveistäjä Robert Stigelliä ja sai vuonna 1895 valtuuston puheenjohtajana Helsingin kaupungin tilaamaan häneltä Haaksirikkoiset-patsaan Tähtitorninvuorelle sijoitettavaksi. Se oli Helsingin ensimmäinen "moderni" julkinen taidehankinta ja Mechelin antoi veistokselle myös näkemyksiään vastaavan poliittisen tulkinnan Suomen selviämistaistelun symbolina.[64]

Julkaisuhankkeilla Suomea tunnetuksi maailmalla

 
Akseli Gallen-Kallelan pilakuva Suomi 19:nellä vuosisadalla -teoksen tekijöistä vuodelta 1893; Leo Mechelin Seppo Ilmarisena kansallisteosta takomassa.

Venäläistämisen uhatessa Mechelin katsoi tarpeelliseksi osoittaa ulkovalloille Suomen olevan länsimainen sivistysvaltio. Hän ideoi, toimitti ja julkaisi 1893 Suomea esittelevän kirjan Finland i 19:de seklet, joka pian suomennettiin nimellä Suomi 19:nnellä vuosisadalla. Mukana olivat keskeiset tieteilijät, kirjailijat ja taiteilijat – edustettuina oli tosin lähinnä ruotsinkielisiä kirjoittajia. Zachris Topelius kirjoitti esipuheen ja Albert Edelfelt teki paljon töitä kirjan kuvittamisen ja kuvatoimituksen eteen. Teos esittelikin hyvin laadukkaasti suomalaista kuvataidetta. Kirjasta tuli kansallismielisen paatoksen värittämä. Teos käännettiin jo 1894 useille kielille, ja tekijät levittivät sitä ahkerasti Euroopan sivistyspiireihin.[65][66] Mechelin lähetti teoksen venäjänkielisen laitoksen keisari Aleksanteri III:lle ja tämän kuoltua luovutti sen myös Pietarissa henkilökohtaisesti uudelle hallitsijalle, Nikolai II:lle.[67]

Mechelinin ulkomaille suunnattu julkaisutoiminta jatkui myöhemmin uudessa muodossa, kun hän pääomitti 1901–1906 Pariisissa ilmestynyttä, osittain suomalaisten omistamaa ja kulttuuripainotteista L’Européen-viikkolehteä, josta haluttiin suomalaisten tiedotuskanava Eurooppaan. Lehti ei kuitenkaan kannattanut taloudellisesti.[68] Mechelin myös kirjoitteli 1900-luvun alusta alkaen runsaasti Suomen asemaa koskevia artikkeleita ulkomaisiin lehtiin.[69]

Sortovuosien valtiomies

Ensimmäinen sortokausi (1899–1905)

 
Leo Mechelin sai 60-vuotissyntymäpäivänään paljon kukkatervehdyksiä.

Vuoden 1899 Helmikuun manifestin sisällöstä Mechelin sai tietää jo etukäteen vt. ministerivaltiosihteeri Victor Napoleon Procopén ansiosta ennen kuin kukaan muu suomalainen, mutta ei siinä vaiheessa voinut tehdä käytännössä asialle mitään. Hän piti alkuun manifestin julkaisemisesta eli promulgoinnista kieltäytymistä Suomessa mahdottomana, mutta muutti pian kantansa.[70][71] Manifestin julkaisemisen jälkeen Mechelinistä tuli perustuslaillisten johtaja ja keulakuva, mikä ilmeni muun muassa huomattavina perustuslaillisten kansalaispiirien kunnianosoituksina hänen 60-vuotispäiviensä yhteydessä saman vuoden marraskuussa.[72] Suuren adressin keruuseen hän ei suoraan osallistunut, mutta muotoili sen tekstin lopulliseen asuunsa Wilhelm Chydeniuksen luonnoksen pohjalta.[73] Ensimmäinen varsinainen toimenpide vastarinnan organisoimiseksi oli syksyllä 1900 seitsemän koti- ja ulkomaille suunnatun propagandan järjestämiseen tarkoitetun toimikunnan perustaminen. Toimikunnat tunnetaan myös yhteisnimityksellä Mechelinin komiteat, sillä hän oli ehdottanut niiden perustamista.[74] Varsinaisesti passiivisen vastarinnan kannattajat järjestäytyivät Tuurholman kartanossa elokuussa 1901 pidetyssä kokouksessa, jossa Mechelin laati tsaarille asevelvollisuusjulistusta vastustavan kansalaisadressin. Siihen kerättiin 473 468 nimeä eli lähes yhtä paljon kuin suureen adressiin.[75][76] Myöhemmin perustettiin salainen vastarinnan keskusorganisaatio eli Kagaali, jonka kanssa Mechelinin komiteat päätyivät yhteistyöhön.[74] Mechelin oli itsekin Kagaalin kanssa yhteistyössä, mutta ei pitänyt siitä, että passiivisen vastarinnan johto valui nuorempien käsiin. Hänen ehdotuksestaan päätettiin tammikuussa 1903 perustaa "vanhempien neuvosto" – johon hän itsekin tuli jäseneksi – pohtimaan vastarintaliikkeen periaatteellisia kysymyksiä Kagaalin hoitaessa käytännön toimintaa.[77]

Diktaattorinvaltuudet saatuaan kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov karkotti perustuslaillisten johtajat maasta keväällä 1903. Tukholmassa tuolloin oleskellut Mechelin julistettiin toukokuun alussa ei-toivotuksi ja hänen senaattorineläkkeensä maksaminen katkaistiin.[78] Hänelle jäivät kuitenkin tuloiksi vielä Nokian omistajana saamansa osingot.[19] Maanpaossa Mechelin solmi suhteita Saksassa oleskeleviin Venäjän liberaaleihin perustuslaillis-demokraatteihin (kadettipuolue), joiden toivoi kohoavan maassaan valtaan, ja kirjoitti heille ehdotuksen Venäjän perustuslaiksi.[5][79] Mechelinin laatima valtiosääntöesitys koostui sadasta isokokoisesta arkkisivusta, ja se salakuljetettiin Venäjälle.[80] Mechelin kehitti vuonna 1905 myös yhteistyösuhteen Sergei Witteen, josta tuli pian Venäjän pääministeri.[81] Aktivisteista poiketen Mechelin ei kuitenkaan suostunut yhteistyöhön venäläisten vallankumouspuolueiden tai sosialistien kanssa, sillä hän oli tiukka porvari, kaikenlaisen kumouksellisuuden vastustaja ja uskoi lain ja oikeuden voimaan.[5] Toisaalta Venäjän bolševikit sisäistivät perustuslaillisten opit Suomen valtiosta ja Lenin jopa julkaisi Iskra-lehdessään Mechelinin kirjoittaman asevelvollisuusadressin tekstin kokonaisuudessaan.[82]

Toisinaan Mechelinin autoritaarinen esiintyminen perustuslaillisten johtajana herätti myös vastustusta, esimerkiksi silloin kun hän kieltäytyi hyväksymästä väkivaltaista aktivismia.[83]

Bobrikovin kuoltua valtiopäivät kutsuttiin jälleen koolle loppusyksystä 1904 ja karkotettujen palaaminen sallittiin. Mechelinin palatessa Helsinkiin 5. joulukuuta häntä odotti valtaisa hurraava kansanjoukko ja hän sai suureellisen sankarin vastaanoton.[84] Kun valtiopäivät kokoontuivat uudelleen syksyllä 1904, perustuslailliset saivat enemmistön kolmeen säätyyn.[85] Mechelin kohosi suvereenisti valtiopäivien johtohahmoksi, ja hänet valittiin kolmen keskeisen valiokunnan sekä erityisen valtiollista tilannetta seuraamaan asetetun valtuuskunnan puheenjohtajaksi.[5] Hän pääasiassa laati keisarille niin sanotun "suuren anomuksen" laillisten olojen palauttamisesta ja neuvotteli siitä kenraalikuvernööri Obolenskin ja Witten kanssa Pietarissa, minkä seurauksena keisari suostui maaliskuussa 1905 luopumaan asevelvollisuusasetuksen toimeenpanosta niin sanottuja sotilasmiljoonia vastaan sekä lakkauttamaan kenraalikuvernöörin diktaattorinvaltuudet. Vastineeksi Mechelin ja perustuslailliset suostuivat siihen, että Suomessa piilottelevat venäläiset opposition edustajat vangittaisiin ja toimitettaisiin Venäjälle.[86]

Mechelinin senaatti valtansa huipulla (1905–1906)

Suurlakon aikana marraskuussa 1905 perustuslailliset kohosivat temppelinharjalle ja Mechelin kävi 1. marraskuuta luovuttamassa kenraalikuvernööri Obolenskille sanelemansa julistuksen, jonka pohjalta keisari antoi Marraskuun manifestin kolme päivää myöhemmin.[87] Samana päivänä kansankokous Rautatientorilla oli jo ehtinyt nimetä Suomelle uuden hallituksen, jossa mainittiin myös Mechelinin nimi.[88] Mechelin sai Venäjän johtajat vakuutettua siitä, että hän kykenisi patoamaan yhteiskunnallisen kumouksen Suomessa. Luvattujen uudistusten toteuttamiseksi Mechelin nimitettiin 1. joulukuuta 1905 uuden senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi.[5] Oikeusosaston johtoon asetettiin R. A. Wrede. Tätä perustuslaillisten muodostamaa Mechelinin senaattia on pidetty Suomen ensimmäisenä poliittisena hallituksena, ja sillä oli myös edeltäjistään poiketen kirjoitettu ohjelma.[89] Senaatti oli ensimmäinen, jonka nimilista annettiin sellaisenaan keisarin hyväksyttäväksi.[90] Senaatissa oli myös ensi kertaa mukana sosiaalidemokraatti, J. K. Kari, sillä Mechelin pyrki yhdistämään kaikki perustuslaillisella kannalla olleet ryhmät. Symbolisesti hän piti ohjelmapuheensa suomeksi ja vahvisti suomen aseman senaatin pöytäkirjakielenä.[5] Suomea oli tosin alkanut käyttää jo myöntyväisyyslinjaa edustanut Strengin senaatti aiemmin samana vuonna.[91]

 
Senaattorit poistumassa Helsingin tuomiokirkosta valtiopäiväjumalanpalveluksen jälkeen 25.5.1907, kärjessä Leo Mechelin ja oikeusosaston varapuheenjohtaja R. A. Wrede.

Perustuslailliset olivat valtansa huipulla 1905–1906, jolloin Mechelin johti maata yhdessä kenraalikuvernööri Nikolai Gerardin kanssa ja yhteisymmärryksessä Venäjää johtaneen Witten hallituksen kanssa.[92] Vapaamielisen kauden lyhyys Venäjällä tosin johti siihen, että vain osa suunnitelluista uudistuksista toteutui Suomessa. Tärkein saavutus oli yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttaminen.[5] Vielä pari vuosikymmentä aiemmin Mechelin oli itsekin suhtautunut kielteisesti demokratian laajennukseen. Vuonna 1885 hän oli senaatissa kannattanut vallitsevaa järjestelmää, jossa suurilla tuloilla sai lisä-ääniä aina 25 ääneen saakka, kun fennomaanit olivat vaatineet määrän alentamista kymmeneen.[93] Nyt ajat olivat kuitenkin muuttuneet. Uusi vaalilaki valmisteltiin Robert Hermansonin johtamassa komiteassa. Tuloksena oli aikanaan radikaali esitys, joka sisälsi naisten äänioikeuden ja yksikamarisen eduskunnan.[94]

Vaikka Mechelin suhtautui itsekin edelleen varauksellisesti eduskunnan yksikamarisuuteen ja naisten äänioikeuteen, juuri hän ajoi arvovallallaan lopulta molemmat senaatissa läpi ja puolusti sitten vaalilakiesitystä sekä venäläisten tarkastuskomiteassa että valtiopäivillä. Erityisesti oikeusoppineet senaattorit Mechelin, Ståhlberg ja Wrede korostivat, että naisten ääni- ja vaalioikeutta ei saa erottaa toisistaan.[95]

Mechelinin senaatin hankkeista toteutuivat kesällä 1906 myös uusi valtiopäiväjärjestys, perustuslaintasoisen laki lausunto-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaudesta sekä kokoontumisvapautta tarkentanut laki. Sen sijaan keisari jätti vahvistamatta samaan aikaan hyväksytyt painovapaus- ja yhdistyslain sekä lain eduskunnan oikeudesta valvoa hallituksen toiminnan laillisuutta, sillä valtiopäivät olivat tehneet muutoksia senaatin esityksiin.[96] Lähimpänä Mechelinin sydäntä oli yritys laatia Suomelle uusi hallitusmuoto, jolla maan perustuslait olisi turvattu; hän oli valmistellut sen tekstiä salaa jo vuonna 1904. Hankkeessa auttoivat Hermanson ja Wrede. Senaatin esitys oli valmis kesällä 1907, mutta Venäjän uusi pääministeri Pjotr Stolypin esti sen esittelyn keisarille, sillä hän ei suvainnut pyrkimyksiä rajoittaa hallitsijan valtaa. Esitys kuitenkin toimi Ståhlbergin 1917 johtaman perustuslakikomitean työn pohjana.[97]

Viimeiset vuodet (1907–1914)

 
Mechelin viimeisinä vuosinaan.

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa maaliskuussa 1907 perustuslailliset menestyivät odotettua huonommin: he eivät saaneetkaan odottamaansa tukea kansalta, vaan vaalivoiton ottivat sosiaalidemokraatit ja myöntyväisyyslinjaa edustaneet vanhasuomalaiset. Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) ja nuorsuomalaiset saivat yhteensä vain neljänneksen eduskunnan paikoista, ja Mechelinin senaatti muuttui näin vähemmistöhallitukseksi.[5][98] Säätyajan liberaali Mechelin oli suurlakon jälkeisessä uudessa poliittisessa todellisuudessa jo pikemminkin konservatiivi, ja hän paheksui uutta eduskuntaa, jonka jäsenistä vain harvoilla oli "kykyä ja näkemystä".[99][100]

Sosiaalidemokraatit olivat pettyneitä Mechelinin senaattiin ja tekivät keväällä 1908 välikysymyksen, jossa sitä arvosteltiin saamattomuudesta uudistuksissa ja Suomen aseman puolustamisessa. Eduskunnassa sosiaalidemokraattien kannattama epäluottamuslause senaatille meni yllättäen läpi vanhasuomalaisten äänestäessä tyhjää.[101][102] Senaatilla olisi ollut oikeus jatkaa, mutta se tarjoutui vapaaehtoisesti eroamaan parlamentarismin hengessä. Tsaari kuitenkin aluksi torjui tämän ja hajotti sen sijaan eduskunnan.[103] Toukokuussa hän myönsi eron Mechelinille ja neljälle muulle senaattorille,[104] sillä vanhat perustuslaillisten johtajat haluttiin sivuun uusien venäläistämistoimien tieltä. Pian alkoi toinen sortokausi.[105]

Jouduttuaan väistymään senaatista Mechelin liittyi viimein RKP:een[106] ja pyrki eduskuntaan, jonne hänet valittiin vuoden 1910 vaaleissa maan suurimmalla henkilökohtaisella äänimäärällä.[107] Hänestä tuli eduskunnan ikäpuhemies[108] ja itse asiassa kaikkein varhaisimmin syntynyt eduskunnan jäsen.[109] Mechelin oli kansanedustajana viimeiset vuotensa ja toimi perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana 1910 ja 1913.[3] Valtiopäivillä 1913 hän teki Wreden kanssa aloitteen uudesta perustuslaista, jossa Suomen aseman vakauttamiseksi tähän asti laittomana sortona tuomittu yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö sekä eräät muut Venäjän vaatimukset olisi hyväksytty, mutta samalla myös sidottu määrättyihin rajoihin – tämä osoitti vanhan perustuslaillisen ikonin lopulta alkaneen taipua jonkinlaisen myöntyvän reaalipolitiikan kannalle. Eduskunnan enemmistö kuitenkin pysyi taipumattomana ja tyrmäsi aloitteen.[110] Sitä ei koskaan käsitelty loppuun.[111]

Viimeisinä vuosinaan Mechelin oli myös aktiivinen rauhanliikkeessä ja osallistui kansainvälisiin rauhankongresseihin 1910 Tukholmassa ja 1912 Genevessä Suomen edustajana. Jälkimmäisessä kokouksessa hän toimi myös yhtenä varapuheenjohtajana. Mechelin toivoi rauhan takeeksi kansainvälistä lainsäädäntöä, joka voisi myös auttaa Suomen asemaa. Hän saikin Geneven kongressin antamaan Suomea tukevan julkilausuman, vaikka sen merkitys jäikin puhtaan symboliseksi.[112] Vaikeinakaan aikoina Mechelin ei silti taipunut väkivallattoman, puhtaasti moraalisen vastarinnan vaatimuksestaan.[28]

 
Mechelinin haudalle tuotiin 600 seppelettä hautajaispäivänä 2. helmikuuta 1914.

Mechelin jatkoi kirjallisestikin aktiivisena ja suunnitteli vielä teoksen kirjoittamista rauhankysymyksestä[113], mutta syksyllä 1913 munuaistauti sai hänestä otteen, ja hän kuoli 26. tammikuuta 1914. Hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle, ja hautajaisista tuli ennennäkemätön kansanjuhla, symbolinen mielenosoitus sortovaltaa vastaan. Haudalle laskettiin 600 eri seppelettä. Mechelinin ihailijoihin kuuluneen Tekla Hultinin mukaan "hän on vielä kuolemallaankin palvellut sitä asiaa, jonka puolesta hän on elänyt".[114] Mechelinin kuoleman jälkeen Cely Mechelin lahjoitti hänen irtaimistonsa ja kirjastonsa Helsingin kaupunginmuseolle.[115]

Mechelinin aatelissuku sammui mieslinjalta hänen kuollessaan ja lopullisesti vuonna 1950, kun myös Cely Mechelin kuoli lapsettomana.[25]

Merkitys ja jälkimaine

Mechelin mahdollisesti enemmän kuin kukaan toinen vakiinnutti Suomessa ja ulkomailla käsitystä, että Suomen suuriruhtinaskunta oli suvereeni valtio[54] ja hän muodostui eläessään Suomen oikeustaistelun henkilöitymäksi.[116]

Eino Leino kirjoitti Mechelinin hautajaisiin muistorunon Kansalaisseppel, jossa kutsui häntä ”sorretun kansan Päämieheksi”.[114] Erään aikalaisen mukaan Mechelin oli kuollessaan peräti ”Suomen kruunaamaton kuningas”. Vaikka toinen sortokausi oli jälleen tehnyt tyhjiksi Mechelinin unelmat Suomen aseman turvaamisesta perustuslaein ja maan autonomia oli hänen kuollessaan ajettu ahtaammalle kuin kertaakaan ennen, hänen edustamansa perustuslaillisuuden arvostus oli Suomessa tuolloin korkeimmillaan – jopa sosiaalidemokraatit ja vanhasuomalaiset olivat liittyneet yhteiseen perustuslailliseen rintamaan.[117]

Myöhemmin Mechelinin muistolle ei kuitenkaan jäänyt merkittävää ylläpitäjää ja hänet käytännöllisesti katsoen unohdettiin sotien jälkeen. Tähän oli useita syitä. Kielipuolue RKP ei nähnyt kielikysymyksessä melko profiilitonta Mecheliniä omanaan, mutta häntä vierastettiin myös entisten fennomaanien parissa. Suomen itsenäistymisen jälkeen kansallinen ihailu painottui enemmän aktivisteihin kuin pasifisti Mecheliniin, joka oli kiinnostunut lähinnä Suomen ja Venäjän suhteiden vakiinnuttamisesta. Toisaalta myös sotien jälkeen vallitsevaksi tulleen J. K. Paasikiven hahmottaman pessimistisen reaalipolitiikan näkökulmasta Mechelinin poliittinen aatemaailma vaikutti naiivilta ja vanhentuneelta. Lisäksi hän oli aristokraattina etäinen kansalle.[118] Varsinkin työväenliikkeen parissa Mecheliniin suhtauduttiin melko viileästi,[119] sillä hän ja muut ruotsinkieliset liberaalit olivat jo 1880-luvulta alkaen omaksuneet kannan, jonka mukaan Suomen aseman turvaaminen suhteessa Venäjään oli asetettava yhteiskunnallisten ja sosiaalisten ongelmien ratkaisemisen edelle[120].

Kunnianosoituksia

 
Albert Edelfeltin vuonna 1901 maalaama muotokuva Mechelinistä.
 
Walter Runebergin veistämä Leo Mechelinin rintakuva pystytettiin vuonna 1943 Säätytalon edustalle.

Mechelin vihittiin filosofian kunniatohtoriksi Uppsalan yliopistossa vuonna 1893.[5]

Albert Edelfeltin 1899 maalaama taulu Maaherra oli alunperin 60-vuotissyntymäpäivälahja Leo Mechelinille hänen perheenjäseniltään.[121] Maalauksen aiheena oleva Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden samanniminen runo ja sen päähenkilö, maaherra Olof Wibelius, muodostuivat sortovuosina perustuslaillisten passiivisen vastarinnan symboleiksi.

Edelfelt maalasi vuonna 1901 myös Mechelinin muotokuvan Helsingin kaupunginvaltuuston tilauksesta. Vuonna 1903 määrättiin, että julkisissa tiloissa sai olla esillä vain keisariperheen kuvia; kun valtuusto ei poistanut taulua istuntosalinsa seinältä, poliisit takavarikoivat sen huhtikuussa 1904. Suurlakon jälkeen se palautettiin paikalleen.[122] Maalaus on nykyään esillä Helsingin kaupungintalossa.[123]

Mechelinin 70-vuotispäivänä vuonna 1909 hänen pronssinen rintakuvansa paljastettiin Ateneumissa. Walter Runebergin veistämä teos rahoitettiin kansalaiskeräyksellä. Pro Helsinki -säätiö siirrätti sen 1943 Säätytalon puistikkoon.[124]

Helsingin Mechelininkatu nimettiin Mechelinin mukaan vuonna 1917, eli heti kun se oli mahdollista maaliskuun vallankumouksen jälkeen.[125]

Tuotanto

  • Öfversigt af svenska riksrådets statsrättsliga ställning från Gustaf I till 1634 (tohtorinväitöskirja). 1873
  • Om statsförbund och statsunioner I (professorinväitöskirja). 1873
  • Storfurstendömet Finlands grundlagar jemte bihang. 1876
  • Kort framställning af Storfurstendömet Finlands statsförfattning och förvaltning. 1885
  • Précis du droit public du Grand-Duché de Finlande. 1886
  • Das Staatsrecht des Grossfürstenthums Finnland. Freiburg 1889
  • Står Finlands rätt i strid med Rysslands fördel?: ett inlägg i tidens frågor . 1890
  • Finland i 19de seklet: framstäldt i ord och bild af finska skriftställare och konstnärer. 1893 (toim.)
  • Finlands grundlagars innehåll. 1896
  • La Constitution du Grand-Duché de Finlande. 1900
  • Olika meningar i rysk-finska frågor: en granskande öfversikt. 1908
  • Documents concernant un conflit entre les gouvernements de Russie et de Finlande. 1909
  • Den ryska lagen af den 17 (30) juni 1910. 1910
  • Valda tal : högtids- och minnestal. 1915

Kirjallisuutta

  • Thiodolf Rein: Leo Mechelinin elämä. Otava, Helsinki 1915.
  • S. Nordenstreng: L. Mechelin: hans statsmannagärning och politiska personlighet I - II. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsinki 1936–1937.
  • Göran von Bonsdorff ym.: Leo Mechelin 1839–1914: Helsingin herra, valtiollinen vaikuttaja ja Suomi-kuvan luoja. Helsingin kaupunginmuseo, Helsinki 1989. ISBN 951-771-816-0
  • Leo ja muut Mechelinit: kirjan verran sukua. Sukuseura Mechelinus, Tampere 2005. ISBN 952-5435-15-6

Lähteet

  • Leo Mechelin Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  • Göran von Bonsdorff ym.: Leo Mechelin 1839–1914: Helsingin herra, valtiollinen vaikuttaja ja Suomi-kuvan luoja. Helsingin kaupunginmuseo, Helsinki 1989. ISBN 951-771-816-0
    • Göran von Bonsdorff: Leo Mechelin och fredrörelsen, teoksessa Leo Mechelin 1839-1914
    • Tapio Helen: L'Européen – Tietokanava Eurooppaan, teoksessa Leo Mechelin 1839–1914
    • Osmo Jussila: Miksi Leo Mechelinistä ei tullut suurmiestä?, teoksessa Leo Mechelin 1839–1914
    • Laura Kolbe: Mechelinin Helsinki: Keisarikaupungista luokkayhdyskuntaan, teoksessa Leo Mechelin 1839–1914
    • Antti Kuusterä: Kansallisen merkkimiehen taloudellinen tausta, teoksessa Leo Mechelin 1839–1914
    • Lars Landgren: Leo Mechelin som liberal publicist, teoksessa Leo Mechelin 1839–1914
    • Pirkko Leino-Kaukianen: Leo Mechelin - oikeustaistelun keulakuva, teoksessa Leo Mechelin 1839-1914
    • Pirkko Leino-Kaukiainen: Suomi 19:llä vuosisadalla – Kansallisteos, teoksessa Leo Mechelin 1839–1914
    • Gösta Mickwitz: Leo Mechelin som liberal nationalekonom, teoksessa Leo Mechelin 1839–1914
    • Taimi Torvinen: Liberaali Mechelin ja kansallinen vähemmistö, teoksessa Leo Mechelin 1839–1914
  • Tapio Helen: ”Mechelin, Leo”, Suomen kansallisbiografia, osa 6, s. 614–618. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-447-9. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.5.2011).
  • Martti Häikiö: Nokia Oyj:n historia 1: Fuusio: Yhdistymisten kautta suomalaiseksi monialayritykseksi 1865–1982. Edita, Helsinki 2001.
  • Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. WSOY, Helsinki 2004. ISBN 951-0-29500-0
  • Matti Klinge: Keisarin Suomi. Schildts Miktor, 1997. ISBN 978-951500682-0.
  • Juhani Mylly: Edustuksellisen kansanvallan läpimurto. Edita, Helsinki 2006. ISBN 951-37-4541-4
  • Eino I. Parmanen: Taistelujen kirja I-II. Wsoy, 1936, 1937.
  • Th. Rein: Leo Mechelin elämä. Otava, 1915.
  • Jorma Selovuori ja Tuomas Parkkari (toim.): Hallintohistorian tilastoja 2. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1995.
  • Päiviö Tommila: Suuri adressi. WSOY, Helsinki 1999. ISBN 951-0-23454-0
  • Vesa Vares, Mikko Uola ja Mikko Majander: Kansanvalta koetuksella. Edita, Helsinki 2006. ISBN 951-37-4543-0
    • Vesa Vares, Demokratian haasteet 1907–1919, teoksessa Kansanvalta koetuksella
  • Vesa Vares: Varpuset ja pääskyset: Nuorsuomalaisuus ja Nuorsuomalainen puolue 1870-luvulta vuoteen 1918. SKS, Helsinki 2000.
  • Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY 1987.

Viitteet

  1. ↑ Selovuori & Parkkari (toim.) 1995, s. 86, 88.
  2. ↑ Selovuori & Parkkari (toim.) 1995, s. 70–74.
  3. ↑ a b c d e f g h i Leo Mechelin Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 5.3.2011.
  4. ↑ Suuri henkilökirja, s. 439. WSOY, Helsinki 2001.
  5. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah Tapio Helen: ”Mechelin, Leo”, Suomen kansallisbiografia, osa 6, s. 614-618. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-447-9. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.5.2011).
  6. ↑ Rein 1915, s. 1.
  7. ↑ Jussila 2004, s. 543.
  8. ↑ Jussila 2004, s. 543–544
  9. ↑ Tekla Hultin: Päiväkirjani kertoo I (1899–1914), s. 181–182. Sanatar, 1935.
  10. ↑ Leo Mechelin 1839–1914, s. 8.
  11. ↑ Kuusterä 1989, s. 132.
  12. ↑ Kolbe 1989, s. 43.
  13. ↑ Mylly 2006, s. 41–42, 45–46.
  14. ↑ Kuusterä 1989, s. 138–139.
  15. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 18.
  16. ↑ Kolbe 1989, s. 43, 50.
  17. ↑ a b Kuusterä 1989, s. 134.
  18. ↑ a b c d Kuusterä 1989, s. 137–138.
  19. ↑ a b c Häikiö 2001, s. 29.
  20. ↑ Häikiö 2001, s. 35.
  21. ↑ Kuusterä 1989, s. 139–141.
  22. ↑ Landgren 1989, s. 62–64.
  23. ↑ Landgren 1989, s. 64–66, 74–75.
  24. ↑ Vares 2000, s. 25.
  25. ↑ a b Mechelin A252 Suomen Ritarihuone. Viitattu 3.9.2011.
  26. ↑ Leo Mechelin 1839–1914, s. 10.
  27. ↑ Rein 1915, s. 46–47.
  28. ↑ a b Jussila 1989, s. 162–163.
  29. ↑ Kuusterä 1989, s. 135.
  30. ↑ Mickwitz 1989, s. 145–146.
  31. ↑ Jussila 2004, s. 544–545.
  32. ↑ a b Landgren 1989, s. 67.
  33. ↑ Tommila 1999, s. 32.
  34. ↑ Mickwitz 1989, s. 146–148.
  35. ↑ Torvinen 1989, s. 76–82
  36. ↑ a b Klinge 1997, s. 282.
  37. ↑ Liberaalisen puolueen ohjelma Pohtiva, poliittisten ohjelmien tietovaranto. Viitattu 17.8.2011.
  38. ↑ Vares 2000, s. 25–26.
  39. ↑ Vares 2000, s. 25–28.
  40. ↑ Mylly 2006, s. 51.
  41. ↑ Landgren 1989, s. 72.
  42. ↑ Mylly 2006, s. 52.
  43. ↑ Landgren 1989, s. 72.
  44. ↑ Vares 2000, s. 28.
  45. ↑ Mylly 2006, s. 53, 56, 62.
  46. ↑ Kolbe 1989, s. 46.
  47. ↑ Klinge 1997, s. 308.
  48. ↑ Jussila 2004, s. 545.
  49. ↑ Jussila 2004, s. 546–548.
  50. ↑ Jussila 2004, s. 549.
  51. ↑ Jussila 2004, s. 308, 542.
  52. ↑ Jussila 2004, s. 548.
  53. ↑ Jussila 2004, s. 550–556
  54. ↑ a b Jussila 2004, s. 541–542.
  55. ↑ Klinge 1997, s. 308–309.
  56. ↑ Jussila 2004, s. 487–488, 548.
  57. ↑ Markku Tyynilä: ”Daehn, Woldemar von”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 319–322. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6. Teoksen verkkoversio.
  58. ↑ Klinge 1997, s. 312
  59. ↑ Jussila 2004, s. 530, 533.
  60. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 23, 26.
  61. ↑ Klinge 1997, s. 331.
  62. ↑ Leo Mechelin 1839–1914, s. 11.
  63. ↑ Kolbe 1989, s. 48–49.
  64. ↑ Liisa Lindgren: Monumentum: Muistomerkkien aatteita ja aikaa, s. 29, 156–157, 164. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2000.
  65. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 102–112.
  66. ↑ Klinge 1997, s. 319, 364
  67. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 111–112.
  68. ↑ Helen 1989, s. 118–128.
  69. ↑ Klinge 1997, s. 399, 410.
  70. ↑ Tommila 1999, s. 58, 76, 79.
  71. ↑ Klinge 1997, s. 350, 356, 410.
  72. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 18–29.
  73. ↑ Tommila 1999, s. 129, 264.
  74. ↑ a b Parmanen 1936, s. 345–349.
  75. ↑ Parmanen 1937, s. 299–300.
  76. ↑ Klinge 1997, s. 364.
  77. ↑ J. N. Reuter: Kagalen: Ett bidrag till Finlands historia 1899–1905, s. 150–154. Svenska Litteratursällskapet i Finland, Helsinki 1928.
  78. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 29.
  79. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 30.
  80. ↑ Parmanen 1937, s. 370-372.
  81. ↑ Mylly 2006, s. 83.
  82. ↑ Osmo Jussila: Terijoen hallitus 1939-40, s. 156. WSOY, Helsinki 1985.
  83. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 30.
  84. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 30–32.
  85. ↑ Mylly 2006, s. 89.
  86. ↑ Klinge 1997, s. 411.
  87. ↑ Mylly 2006, s. 101.
  88. ↑ Klinge 1997, s. 421.
  89. ↑ Suomen historian pikkujättiläinen, s. 564.
  90. ↑ Osmo Jussila, Seppo Hentilä, Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–2006, s. 83. WSOY, Helsinki 2006.
  91. ↑ Klinge 1997, s. 373.
  92. ↑ Mylly 2006, s. 112.
  93. ↑ Mylly 2006, s. 55.
  94. ↑ Mylly 2006, s. 105–190.
  95. ↑ Mylly 2006, s. 134-137, 191, 202, 229, 235.
  96. ↑ Mylly 2006, s. 248–253.
  97. ↑ Jussila 2004, s. 697, 704-710
  98. ↑ Vares 2006, s. 11–13.
  99. ↑ Vares 2000, s. 28.
  100. ↑ Vares 2006, s. 22.
  101. ↑ Klinge 1997, s. 451.
  102. ↑ Vares 2006, s. 29–30.
  103. ↑ Suomen historian pikkujättiläinen, s. 574.
  104. ↑ Klinge 1997, s. 452.
  105. ↑ Suomen historian pikkujättiläinen, s. 574–575.
  106. ↑ Jussila 1989, s. 160.
  107. ↑ Leo Mechelin 1839–1914, s. 12.
  108. ↑ Eduskunnan pöytäkirjat, VP 1910, osa 1, s. 5. Senaatin kirjapaino, Helsinki 1910.
  109. ↑ Kansanedustajat 1907– Eduskunta.
  110. ↑ Vares 2006, s. 41–42
  111. ↑ Rein 1915, s. 208.
  112. ↑ von Bonsdorff 1989, s. 86-97
  113. ↑ von Bonsdorff 1989, s. 90.
  114. ↑ a b Leino-Kaukiainen 1989, s. 33–34.
  115. ↑ Leo Mechelin 1839–1914, s. 16.
  116. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 35.
  117. ↑ Jussila 1989, s. 154, 156–157.
  118. ↑ Jussila 1989, s. 158, 160–165.
  119. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 18, 34–35..
  120. ↑ Klinge 1997, s. 320.
  121. ↑ Leino-Kaukiainen 1989, s. 18, 20.
  122. ↑ Jussila 1989, s. 155.
  123. ↑ Kaupungintalon taideteokset Helsingin kaupungin sivulla Viitattu 22.3.2011.
  124. ↑ Helsingin kaupungin taidemuseon tietokanta julkisista veistoksista
  125. ↑ Jussila 1989, s. 158.

Aiheesta muualla

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Leo Mechelin.
Suomen suuriruhtinaskunta Edeltäjä:
Emil Streng 		Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja
1905−1908 		Seuraaja:
Edvard Hjelt
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Leo_Mechelin&oldid=11073964”