Wikipedia

Lana Turner

yhdysvaltalainen näyttelijä

Julia Jean ”Lana” Turner (8. helmikuuta 1921 Wallace, Idaho, Yhdysvallat – 29. kesäkuuta 1995 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen Oscar-ehdokkaana ollut näyttelijä ja aikansa seksisymboli. Lähes viisikymmenvuotisen uransa aikana hän toimi niin pin-up -mallina kuin elokuvanäyttelijänä ja oli yksi suosituimmista sekä parhaiten palkatuista Hollywoodin filmitähdistä 1940-luvulla. Turnerin sopimusyhtiö oli kahdeksantoista vuoden ajan Metro-Goldwyn-Mayer (MGM).

Tätä artikkelia on pyydetty laatuarvioitavaksi.
Keskustelun tavoitteena on varmistaa, että artikkeli sisältää selkeät perustiedot aiheestaan ja on muutenkin kunnossa. Mikäli artikkeli läpäisee arvioinnin, se merkitään joko lupaavaksi artikkeliksi tai hyväksi artikkeliksi. Artikkelin keskustelusivulla voit ottaa asiaan kantaa.
Lana Turner
Turner 1940-luvulla.
Turner 1940-luvulla.
Henkilötiedot
Koko nimi Julia Jean Turner
Syntynyt8. helmikuuta 1921
Yhdysvallat Wallace, Idaho
Kuollut29. kesäkuuta 1995 (74 vuotta)
Yhdysvallat Los Angeles, Kalifornia
Ammatti näyttelijä
Puoliso
7
Lapset 1
Näyttelijä
Aktiivisena 1937–1985
Merkittävät roolit Väärin eletty vapaus
Tohtori Jekyll & Mr. Hyde
Kohtalon tuomio
Peyton Place – vihan tyyssija
Suurinta elämässä
Viinitila Falcon Crest
Palkinnot

David di Donatello -palkinto
1966 Madame X

Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie

Köyhän työläisperheen tytär Julia Turner muutti Kaliforniaan kuusivuotiaana ja hänet löydettiin elokuvaan 15-vuotiaana. Turnerin ura lähti nousukiitoon MGM:llä 1940-luvun alussa. Musikaalien pirteiden tyttöroolien jälkeen hän saavutti menestystä sensuelleissa ja loistokkaissa femme fatalen osissa. Turnerin menestyselokuvia ovat muun muassa Väärin eletty vapaus (1941), Tohtori Jekyll & Mr. Hyde (1941), Revyytyttö (1941), Sotareportteri (1942) ja Kohtalon tuomio (1946).

Turner oli tunnettu myös myrskyisästä yksityiselämästään, johon kuului seitsemän aviomiestä, useita romansseja sekä kuuluisa murhaskandaali. Hänen rakastajansa Johnny Stompanato kuoli puukotuksen uhrina 1958, ja puukottaja oli hänen oma tyttärensä Cheryl Crane. Tapaus sai laajaa mediahuomiota ja Turnerin seuraavana vuonna ensi-iltaan tullut elokuva Suurinta elämässä (1959) oli hänen uransa suurimpia kaupallisia menestyksiä. Ainoan Oscar-ehdokkuutensa hän sai vuonna 1957 elokuvasta Peyton Place – vihan tyyssija.

Turner vetäytyi osa-aikaeläkkeelle 1970-luvulla ja teki viimeisen elokuvansa vuonna 1980. Hän teki vuonna 1982 paljon huomiota saaneen ja tuottoisan vierailijaroolin televisiosarjassa Viinitila Falcon Crest. Samana vuonna hän julkaisi muistelmateoksensa Lana: The Lady, the Legend, the Truth. Turnerilla diagnosoitiin kurkkusyöpä vuonna 1992 ja hän kuoli siihen 74-vuotiaana 1995.

Lapsuus ja nuoruus muokkaa

 
Viisivuotias Julia Turner kotikaupungissaan Idahon Wallacessa.

Julia Jean Turner[1] syntyi 8. helmikuuta 1921 Idahossa sijaitsevan Wallacen kaivoskaupungin Providence Hospitalissa. Hän oli Mildred Frances Cowanin ja John Virgil Turnerin ainut lapsi. Turnerin äiti oli sukujuuriltaan englantilais-irlantilais-skotlantilainen. Hänen isänsä juuret olivat Hollannista. Mildred Cowan oli syntyjään Arkansasista, John Turner oli kaivostyöläinen ja lähtöisin Alabamasta. Julian syntyessä hänen äitinsä oli neljää päivää alle 17-vuotias.[2]

Mildred Cowan oli 14-vuotias tavatessaan 24-vuotiaan John Turnerin. He tapasivat Oklahomassa, jossa Mildred oli kaivostarkastajana toimineen isänsä mukana. Mildredin isä vastusti seurustelua, mutta Mildred ja John karkasivat vihille ja muuttivat länteen. John Turner avasi Wallacessa pesulan ja työskenteli paikallisilla hopeakaivoksilla. Juliaa, jota kutsuttiin lapsena ja nuorena nimellä Judy, kiinnosti esiintyminen pienestä lähtien ja hän teki omia tanssiesityksiään jo kolmevuotiaana.[2][3]

Taloudellisesti ahtaalla elänyt perhe muutti San Franciscoon Julian ollessa kuusivuotias, minkä jälkeen hänen vanhempansa erosivat. 14. joulukuuta 1930 hänen isänsä voitti rahaa crapsissa, tunki voitot sukkaansa ja suuntasi kotiin. Matkalla hänet ryöstettiin ja surmattiin, ja löydettäessä hänen vasen kenkänsä ja sukkansa olivat poissa. Ryöstömurha ei selvinnyt, ja isän kuolema vaikutti Turneriin syvästi.[4] Hän asui äitinsä kanssa usein tuttavien luona ja he muuttivat ympäri San Franciscon lahden aluetta.[5]

Vaikka Turner oli syntyjään protestantti, hän innostui lapsena roomalaiskatolisen kirkon rituaaleista ja kääntyi katoliseksi seitsemänvuotiaana. Julia kävi roomalaiskatolista tyttökoulua Immaculate Conception Academya, ja hänen äitinsä teki 80-tuntista työviikkoa elättääkseen tytärtään. Julian jouduttua hyväksikäytön kohteeksi eräässä sijaisperheessä, Mildred siirtyi tyttärensä kanssa Los Angelesiin vuonna 1936.[6][7]

Ura muokkaa

Warner Brosin tähtilöytö muokkaa

Eräs virheellinen versio Turnerin löytämisestä elokuviin on, että hänet oli huomattu Schwab’sin apteekissa.[8] Todellisuudessa Turner opiskeli tuolloin 15-vuotiaana ensimmäistä vuotta Hollywood High Schoolissa ja poikkesi Sunset Boulevardin kulmalla Top Hat -jäätelöbaariin ostamaan Coca-Colaa. Paikalla oli myös The Hollywood Reporterin toimittaja William R. Wilkerson, joka pani merkille hänen kauniin ulkomuotonsa. Wilkerson tiedusteli, olisiko Turner halukas esiintymään elokuvissa, johon hän vastasi: ”Minun on kysyttävä ensin äidiltäni.” Seuraavaksi Turner sai äitinsä luvalla ja Wilkersonin välityksellä agentikseen Zeppo Marxin, joka esitteli hänet elokuvaohjaaja Mervyn LeRoylle. Turner kiinnitettiin helmikuussa 1937 Warner Bros.-yhtiöön 50 dollarin viikkopalkalla.[9][10]

LeRoy muisteli Turnerin ensimmäistä koe-esiintymistä: ”Hänen hiuksensa olivat sekaisin ja hänen kätensä vapisivat niin ettei hän ollut pystyä lukemaan käsikirjoitusta. Mutta hän oli sitä puhtaan seksikästä laatua, jota halusinkin. Niiden viattomien kasvojen alla oli jotain kytevää.”[10] Turnerista tuli pian LeRoyn suojatti. Taiteilijanimi Lana Turner oli niin ikään LeRoyn idea, ja Turner otti sen vuosia myöhemmin lailliseksi nimekseen.[11]

Lana Turner debytoi 16-vuotiaana LeRoyn ohjaamassa rikosdraamassa Olen syytön (1937), jossa hän näytteli murhan uhriksi joutuvaa teiniä. Hänen osuutensa kesti vain muutaman minuutin, mutta hänestä alettiin käyttää termiä ”jumpperityttö” (engl. Sweater girl). Termi viittasi ajan filmitähtien tyköistuviin, rintaa korostaviin neuleasuihin.[12] Turner inhosi tätä lempinimeä ja oli vaivaantunut nähdessään ensimmäisen valkokangasesiintymisensä.[13] Hän teki seuraavan pienen sivuroolinsa elokuvassa Suuri Garrick (1937).[14]

Loppuvuodesta 1937 LeRoy palkattiin tuotantovastaavaksi Metro-Goldwyn-Mayerille. Hän pyysi Warner Brosin studiojohtaja Jack L. Warnerilta, että saisi ottaa Turnerin mukaansa toiseen yhtiöön. Warner myöntyi, sillä ei uskonut että Turnerista ”tulisi mitään”.[15] Niin Turner lähti Warner Brosilta ja solmi uuden sopimuksen MGM:n kanssa 100 dollarin viikkopalkalla. Ensimmäiseksi hänet lainattiin United Artistsille pieneen neidon osaan elokuvassa Marco Polon seikkailut (1938).[12]

MGM:n nouseva tähti muokkaa

Turner sai Warner Brosilla tekemiensä pikkuroolien jälkeen suuremman osan Mickey Rooneyn tähdittämässä elokuvassa Andy Hardy, tyttöjen sankari (1938), joka aloitti suosittujen Andy Hardy -elokuvien sarjan. Turner suoritti kuvausten aikana opintonsa loppuun koulunkäyntiavustajan kanssa ja valmistui high schoolista.[16] Elokuvassa hän esitti flirttailevaa lukio-opiskelijaa. Hänen esiintymisensä sai studiojohtaja Louis B. Mayerin päättämään, että Turner korvaisi edellisenä vuonna kuolleen Jean Harlow’n MGM:n uutena seksitähtenä.[17]

Mayer edisti Turnerin uraa roolittamalla hänet useisiin nuorille suunnattuihin elokuviin, joissa hän esitti yleensä ingénue-tyyppisiä viattomia ja hienostuneita tyttöjä. Useimmat olivat sivutehtäviä ja miespäähenkilöiden ihastuksen kohteita. Elokuvassa Dancing Co-Ed (1939) Turnerilla oli ensi kertaa naispääosa, ja rooliin kului useita tanssikohtauksia. Elokuva menestyi kaupallisesti, ja Turner sai yleisön huomiota vetovoimastaan valkokankaalla. Hän pääsi tuolloin myös Look-lehden kanteen.[18]

Vuosikymmenen vaihteen jälkeen Turner karkasi naimisiin orkesterijohtaja Artie Shaw’n kanssa. Pikaisesta tuttavuudesta alkanut avioliitto oli ohi neljässä kuukaudessa, mutta sai merkittävää julkisuutta, ja MGM:n johto alkoi huolestua Turnerin ”impulsiivisesta käytöksestä”. Turner oli myös raskaana Shaw’lle tuona keväänä, mutta teetti abortin. Aikalaislehdistö raportoi hänen olleen sairaalassa uupumuksen takia. Turner muisteli Shaw’n pitäneen häntä ”oppimattomana blondina, eikä vaivautunut salaamaan mielipidettään”.[19]

Sota-ajan suuri tähti muokkaa

 
Lana Turner Revyytytön still-kuvassa.

Turnerin ura oli kovassa nousukiidossa vuodesta 1941 alkaen, kun hän esiintyi toisessa musikaalissaan Revyytytössä. Turner piti elokuvaa uransa ensimmäisenä käännekohtana, sillä viinaanmenevän nuoren näyttelijättären osa sai hänet ensi kertaa ”kiinnostumaan näyttelemisestä”. Myös studio vaikuttui Turnerin suorituksesta ja markkinoi sitä ”hänen suurimpana roolinaan alan suurimman yhtiön suurimmassa elokuvassa”. Suuret lipputulot nostivat myös Turnerin asemaa studiolla; hän oli osoittautunut kassamagneetiksi, joten hänen palkkaansa nostettiin 1 500 dollariin viikolta.[20][17]

Seuraavaksi Turner nähtiin jälleen ingénue-osassa, sivuroolissa film noirissa Tri Jekyll & Mr Hyde (1941). Alun perin oli tarkoitus, että Turner näyttelisi elokuvan suuren naisroolin Ivyn ja Ingrid Bergmanin piti esittää viehättävää neitoa. Bergman oli kuitenkin väsynyt esittämään kilttejä neitokaisia ja miespääosan esittäjä Spencer Tracy niin ikään piti Bergmania sopivampana Ivyn esittäjäksi. Turner nähtiin elokuvassa siis pienehkössä Beatrixin osassa ja Bergman sai esittää seksuaalisen ja traagisen Ivyn roolin. Vahvasti freudilaisvaikutteinen elokuva oli vuoden yleisöhittejä.[21]

Turner teki vielä kaksi elokuvaa vuonna 1941. Näitä olivat western Uhkapeluri, jossa hän näytteli ensimmäisen kerran Clark Gablen kanssa, sekä rikoselokuva Väärin eletty vapaus, jossa hänellä oli tyypillinen seurapiirineidon rooli. Kaikkiaan Turner ja Gable olivat vastanäyttelijöitä neljässä elokuvassa. Uhkapelurin jälkeen suositun elokuvaparin menestykselle päätettiin rakentaa heti lisää. Vuodenvaihteen jälkeen 1942 alettiin kuvata heidän toista yhteiselokuvaansa Sotareportteri. Tuotanto tosin pysähtyi useiksi viikoiksi, kun Gablen puoliso Carole Lombard kuoli lento-onnettomuudessa.[22] Turnerin ja Gablen menestys valkokangasparina käynnisti useat lehtihuhut heidän tosielämän suhteestaan. Turner on kuitenkin kiistänyt asian ja todennut: ”Ihailin herra Gablea, mutta me olimme vain ystäviä. Kun kello tuli kuusi, hän meni omia teitään ja minä omiani.”[23][24]

Kun Yhdysvallat osallistui toiseen maailmansotaan, Turnerin kasvava maine Hollywoodissa teki hänestä myös sotilaiden keskuudessa suositun pin-up -tytön. Hän poseerasi useissa, erityisesti sääret paljastavissa valkokuvissa, ja hänen kasvonsa maalattiin useiden amerikkalaisten taisteluhävittäjien nokkaan. Kesäkuussa 1942 Turner lähti kymmenviikkoiselle kiertueelle Clark Gablen kanssa markkinoimaan Yhdysvaltain sotaobligaatioita. Hän jopa lupasi suudelman jokaiselle suurimpien obligaatioiden ostajalle. Kiertue ulottui hänen lapsuuden kotikaupunkiinsa, Idahon Wallaceen asti. Turnerin saapuessa paikalliset tervehtivät häntä bannerilla, jossa luki ”Tervetuloa kotiin, Lana”. Vastaanottoa seurasi suuret juhlat, joissa paikallinen pormestari julisti kaupunkilaisille loman Turnerin kunniaksi. Menestyksekkään kiertueen aikana Turner vieraili myös sotilastukikohdissa ja kenttäsairaaloissa haavoittuneiden luona. Ystävilleen hän kertoi kokeneensa käynnit henkisesti raskaiksi.[25][17]

Turner pysyi julkisuudessa myös värikkäiden yksityiselämänsä tapahtumien vuoksi, joten MGM korosti hänen seksisymbolin imagoaan komediassa Hiukan vaarallista (1943). Turner näytteli naista joka esiintyy miljonäärin kauan kateissa olleena tyttärenä. Elokuva tuotti kaupallisesti hyvin, mutta kriitikoiden arviot olivat penseitä. Anita Loos kuitenkin kehui Turnerin modernia viehätystä ja nimitti häntä ”nykypäivän vampiksi”.[26] Vuonna 1945 Turner oli yksi naispääosanäyttelijöistä sotadraamassa Tytöt remmissä sekä naispääosassa draamassa Ihmisiä hotellissa, joka oli löyhä toisinto vuoden 1932 klassikosta Grand Hotel. Elokuvasta tuli kaupallinen hitti.[27]

Siirtyminen draamarooleihin muokkaa

 
Turner Kohtalon tuomion kuvauksissa. Aistikkaan roolin on sanottu määrittäneen hänen uransa.

Turner nousi suosionsa huipulle sodan jälkeen, kun hänelle annettiin naispääosa film noirissa Kohtalon tuomio (1946), joka perustui James M. Cainin novelliin Vahinko kello kaulassa. Hän näyttelee naista, joka alkaa suunnitella aviomiehensä murhaa yhdessä rakastajansa kanssa. Elokuvaa on pidetty Turnerin uran merkkipaaluna, sillä hän sai tehdä siinä ensimmäisen todellisen femme fatalen osansa. Kriitikot haltioituivat elokuvasta ja suitsuttivat Turnerin suoritusta. Lifen mielestä Turner ja John Garfield olivat osuva valinta rooleihinsa ja ”luovat valkokankaalla enemmän ilotulitusta kuin heinäkuun neljäs päivä”.[28] Turner kommentoi päätöstään näytellä Coran rooli: ”Kyllästyin vihdoin tekemään elokuvia, joissa minun tarvitsi vain kävellä valkokankaan halki näyttäen sievältä. Minulla oli mahdollisuus todelliseen näyttelemiseen elokuvassa Kohtalon tuomio”. Elokuvasta tuli jättimenestys, minkä seurauksena studio alkoi ottaa enemmän riskejä Turnerin suhteen ja antoi hänelle loistokkaasta seksisymbolin imagostaan poikkeavia rooleja.[29]

Elokuussa 1946 Turner sai yllätyksekseen korvata Katharine Hepburnin naispääosassa ison budjetin historiallisessa draamassa Vihreän delfiinin maa (1947). Hänen oli värjättävä hiuksensa tummemmaksi ja laihdutettava roolia varten. Vaikka tarina sijoittui Uuteen-Seelantiin, kuvaukset tehtiin Kaliforniassa Humboldtin piirikunnassa, missä Turner filmasi vaativia juoksukohtauksia. Turnerille rooli oli ensimmäinen, joka ei keskittynyt pelkästään hänen ulkonäköönsä, ja yhä vahvisti hänen asemaansa draamanäyttelijänä. Turner oli ehdottoman innoissaan roolista, mutta halusi kuitenkin säilyttää hohdokkaan julkisen imagonsa.[29]

Kohtalon tuomion jälkeen Turnerin työaikataulu oli kiireinen; hän filmasi kolme elokuvaa peräjälkeen ja teki kaikissa niistä naispääosan. Hän alkoi kuvata romanttista draamaa Oma tuomarinsa (1947) samaan aikaan, kun Vihreän delfiinin maan kuvaukset olivat vielä kesken. Toisen maailmansodan aikaan sijoittuvassa draamassa Paluu kotiin (1948) hän näytteli armeijan luutnanttia jälleen Clark Gablen vastanäyttelijänä. Elokuva oli yleisömenestys ja sai hyvät arvostelut. Tässä vaiheessa Turner oli paitsi uransa huipulla ja MGM:n suosituin tähti, myös yksi Yhdysvaltain kovapalkkaisimmista naisista yli 200 tuhannen dollarin vuosituloillaan.[30]

Ongelmat studion kanssa muokkaa

 
Turner nauhoittamassa Suspense-radiokuunnelmaa vuonna 1945.

Loppuvuodesta 1947 Turner sai Lady de Winterin roolin ensimmäisestä Technicolor-elokuvastaan Kolme muskettisoturia (1948).[31] Samoihin aikoihin hän alkoi seurustella kolmannen aviomiehensä Bob Toppingin kanssa, ja he avioituivat huhtikuussa 1948. Hääjuhliensa vuoksi Turner myöhästyi Kolmen muskettisoturin kuvauksista kolme päivää, jolloin johtaja Mayer uhkasi hyllyttää hänet. Tietoisena tärkeästä asemastaan MGM:llä Turner onnistui neuvottelemaan roolinsa laajentamisesta sekä palkkansa nostamisesta 5 000 dollariin viikolta. Kolme muskettisoturia osoittautui menestykseksi, mutta Mayer hyllytti Turnerin väliaikaisesti kuvausten päätyttyä.[32][33]

Turner palasi elokuvien pariin George Cukorin ohjaamassa draamassa Elämäni on minun (1950). Tuolloin oli kulunut noin kaksi vuotta hänen edellisestä filmauksestaan. Turner ei pitänyt käsikirjoituksesta lainkaan, mutta suostui tekemään elokuvan jotta studio ottaisi hänet taas töihin. Elämäni on minun sai kehnon vastaanoton, jolloin MGM yritti muuttaa Turnerin imagoa roolittamalla häntä musikaaleihin. Turnerin ensimmäinen 1950-luvun musikaali Sydämeni valtias (1951) floppasi kaupallisesti ja hän inhosi itsekin koko projektia. Samaan aikaan Turnerin henkilökohtainen talous oli sekaisin ja häntä uhkasi vararikko. Hän kärsi masennuksesta uraongelmiensa vuoksi ja yritti itsemurhaa syyskuussa 1951 viiltämällä ranteensa kylpyhuoneessa. Turnerin manageri Benton Cole mursi oven auki ja pelasti hänet. Toivuttuaan tapauksesta Turner alkoi filmata seuraavaa musikaaliaan Iloinen leski (1952), joka menestyi kaupallisesti hieman paremmin kuin Sydämeni valtias.[34][35]

Turner sai pitkästä aikaa draamaroolin, kun hän näytteli Kirk Douglasin kanssa Vincente Minnellin ohjaamassa Särkyneiden haaveiden kaupungissa (1952). Tarina kuvasi Hollywood-mogulin nousua ja tuhoa, ja Turner tulkitsi alkoholisoitunutta näyttelijätärtä. Elokuvan hyvä yleisömenestys ja suopeat arvostelut nostivat jälleen hänen tähtiasemaansa.[36]

Lähtö MGM:ltä ja uusi menestys muokkaa

Keväällä 1953 Turner muutti 18 kuukaudeksi Eurooppaan, jossa hän kuvasi kaksi elokuvaa verohyvityksen alaisena. Elokuvassa Intohimon liekki (1954) Turner näytteli manipuloivaa naista, ja natsien piirittämään Hollantiin sijoittuva vakoilutrilleri Petetty (1954) jäi hänen ja Clark Gablen viimeiseksi yhteiseksi elokuvaksi.[17]

Tuottaja Dore Schary siirtyi MGM:n johtoon vuonna 1955. Hän antoi Turnerille viettelijättären osan raamatullisessa epookkielokuvassa Tuhlaajapoika (1955). Turner oli vastahakoinen, sillä ei pitänyt rooliasuistaan eikä hahmonsa vuorosanoista. Hän tuli myös huonosti toimeen nuoren vastanäyttelijänsä Edmund Purdomin kanssa. Turner näytteli seuraavaksi vakoojatarta John Farrow’n seikkailuelokuvassa Kohti tuntematonta (1955) vastanäyttelijänään John Wayne. Elokuva tuli ensi-iltaan kuukausi Tuhlaajapojan jälkeen ja oli yleisömenestys. Turnerin seuraava elokuva Kruunu ja miekka (1956) sen sijaan epäonnistui, ja MGM päätti purkaa hänen sopimuksensa. Turner ei ollut saanut studioltaan vuosiin kunnollisia rooleja ja oli lopulta vain iloinen sopimuksen päättymisestä.[37][38]

Turnerin ensimmäinen elokuva vapaana näyttelijänä oli 20th Century Foxin tuottama Peyton Place – vihan tyyssija (1957). Hän näytteli naispääosan, Constance MacKenzien. Elokuvan ensi-ilta oli joulukuussa 1957 ja se nousi jättimenestykseksi, mikä oli Turnerille eduksi sillä hän oli suostunut ottamaan prosenttiosuuden elokuvan lipputuloista tavallisen palkkion sijaan. Turnerin vahva roolisuoritus kamppailevana äitinä sai kehuja ja toi hänelle ensimmäisen ja ainoan Oscar-ehdokkuutensa. Vaikka Turner oli kiitollinen ehdokkuudestaan, hänestä tuntui ettei Peyton Place ollut hänen parhaita roolejaan.[39][40]

Turner oli syyskuussa 1957 Lontoossa kuvaamassa elokuvaa Sotakirjeenvaihtajan rakkaus (1958), jonne hänen miesystävänsä Johnny Stompanato tuli tapaamaan häntä. Suhde oli kestänyt tuolloin puolisen vuotta ja kärsi Stompanaton sairaalloisesta mustasukkaisuudesta. Paikalla oli myös elokuvan sivuroolissa esiintynyt, suurelle yleisölle vielä tuntematon Sean Connery. Tilanne pariskunnan välillä kärjistyi nopeasti, ja rauhoittaakseen tilanteen Turner päätti hälyttää paikalle Scotland Yardin hakemaan Stompanaton pois. Tämä kuitenkin sai vihiä suunnitelmasta ja tuli kuvauspaikalle uhaten Turneria ja Connerya aseella. Connery sieppasi aseen Stompanatolta ja tyrmäsi hänet.[41]

Henkirikosskandaali muokkaa

 
Lana Turner and Johnny Stompanato Acapulcossa neljä päivää ennen Stompanaton kuolemaa.

Turner joutui valtavan skandaalin keskelle 4. huhtikuuta 1958, kun hänen teini-ikäinen tyttärensä Cheryl puukotti Stompanaton kuoliaaksi heidän kotonaan käydyn riidan päätteeksi. Oikeudessa Turner antoi dramaattisen todistuksen, jossa hän kertoi tyttärensä puukottaneen Stompanatoa vatsaan hänen yrittäessään häätää miehen pois makuuhuoneestaan. Hänen mukaansa Stompanato oli sinä iltana ilmaantunut hänen taloonsa Beverly Hillsissä ja raivoissaan uhannut tappaa Turnerin sekä hänen tyttärensä ja äitinsä. Riitaa toisesta huoneesta kuunnellut Cheryl pelkäsi Turnerin olevan vaarassa, joten hän haki keittiöveitsen ja juoksi puolustamaan äitiään. Turner kertoi oikeudessa luulleensa aluksi tyttärensä lyöneen Stompanatoa vatsaan, mutta tajusi tilanteen vakavuuden huomatessaan verta Stompanaton paidassa tämän maatessa lattialla. Turnerin kuuluisuuden ja hänen nuoren tyttärensä osallisuuden vuoksi tapauksesta nousi valtava mediasirkus, ja joidenkin mielestä Turnerin tunteikas todistus oli pelkkää esitystä.[42]

Kuulemisten jälkeen tuomioistuin ratkaisi asian lopulta Turnerin ja Cherylin hyväksi; tapausta pidettiin hätävarjeluna ja Cheryl vapautettiin alaikäisenä. Hän oli muutaman viikon oikeuden holhouksessa, kunnes hänet vapautettiin isoäitinsä huomaan. Hänet määrättiin myös käymään säännöllisesti psykiatrilla yhdessä vanhempiensa kanssa.[43]

Menestys jatkuu muokkaa

 
Turner elokuvassa Suurinta elämässä.

Stompanaton kuoleman aiheuttaman negatiivisen julkisuuden jälkimainingeissa Turner otti pääroolin elokuvasta Suurinta elämässä (1959), jonka ohjasi Douglas Sirk. Hän esitti näyttelijätärtä, joka tekee henkilökohtaisia uhrauksia uransa tähden. Roolin tunteellisuus osui lähelle hänen omaa elämäntilannettaan, ja Turner sai paniikkikohtauksen ensimmäisenä kuvauspäivänä. Hänen vastanäyttelijänsä Juanita Moore muisteli, että Turner oli itkenyt kolme päivää sen jälkeen kun oli kuvattu kohtaus, jossa Mooren roolihahmo kuolee. Hänen mukaansa Turner oli saapunut kuvauksiin ”kasvot niin turvonneina, ettei hän voinut tehdä töitä”.[17]

Suurinta elämässä oli Turnerin uran suurin menestys: hänen sopimuksensa takasi 50 prosenttia elokuvan tuotosta, ja elokuva tuotti yhteensä yli 50 miljoonaa dollaria. Kriitikot ja yleisö huomasivat selviä yhteyksiä hänen yksityiselämänsä sekä elokuvissa Peyton Place ja Suurinta elämässä näyttelemiensä hahmojen välillä, sillä molemmat kertoivat äidin ja tyttären ongelmallisesta suhteesta. Elokuvien katsottiin peilaavan hänen omaa elämäänsä, ja asian ruotiminen julkisesti oli Turnerille tuskallista.[44]

1960-luvun vaihteessa Turner teki häiriintyneen seurapiirinaisen osan noir-draamassa Musta valhe (1960), jossa hän näytteli Anthony Quinnin ja Sandra Deen kanssa. Elokuva oli heikoista arvioista huolimatta kaupallinen menestys.[45] Seuraavana vuonna Turner näytteli Bob Hopen kanssa viimeisessä MGM-elokuvassaan Poikamies paratiisissa. Vuonna 1962 hän oli Dean Martinin vastanäyttelijänä komediassa Näin huiputetaan aviomiestä.[46]

Myöhempi ura muokkaa

Turnerin ura laski 1960-luvun kuluessa, ja tultuaan keski-ikään hän sai yhä vähenevässä määrin roolitarjouksia. Viimeisen suuren roolinsa hän teki vuoden 1966 oikeusdraamassa Madame X ja sai tulkinnastaan myönteistä palautetta sekä David di Donatello -palkinnon. Myöhemmin hän esiintyi joissakin b-elokuvissa kuten trillereissä The Big Cube ja Persecution (1974).[47][48]

1970-luvun alussa Turner laajensi uraansa myös teatterin lavoille. Hän lähti kiertueelle Yhdysvaltojen itärannikolle Neljäkymmentä karaattia -näytelmän merkeissä.[49] Vuonna 1975 Turner esiintyi Louis Jourdanin kanssa näytelmässä The Pleasure of His Company Chicagossa.[50] Vuodet 1976–1978 hän vietti Bell, Book and Candle -näytelmän kiertueella, jossa hän esitti Gillian Holroydia.[51] Syksyllä 1978 Turner palasi Chicagoon avioeroasianajajan roolissa näytelmässä Divorce Me, Darling. Paikallislehti Chicago Tribune arvioi hänen suorituksensa ”voitokkaaksi”.[52]

Turner oli 1979–1980 mukana Yhdysvaltain-kiertueella, jolla esitettiin murhamysteerinäytelmää Murder Among Friends. Samoihin aikoihin hän oli omien sanojensa mukaan ”henkilökohtaisessa alamäessä” – hän kärsi 1950-luvun lopulla kehittyneestä alkoholiongelmasta, jätti näytöksiä väliin ja laihtui 43-kiloiseksi.[53] Turner esiintyi valkokankaalla viimeisen kerran vuonna 1980 kauhukomediassa Witches’ Brew.[54]

Joulukuussa 1981 Turner teki paljon julkisuutta saaneen ja tuottoisan sopimuksen vierailijaroolista saippuasarjassa Viinitila Falcon Crest. Hän esitti sarjassa salaperäistä Jacqueline Perraultia ja hänen ensiesiintymisensä sai suurimmat katsojaluvut koko sarjan historiassa. Sopimusta jatkettiin, ja Turnerin roolihenkilö esiintyi vielä neljässä jaksossa.[55] Niin ikään 1982 julkaistiin Turnerin avoin ja yksityiskohtainen omaelämäkerta Lana: The Lady, the Legend, the Truth. Turnerin viimeiseksi roolityöksi jäi vierailu suositun televisiosarjan Lemmenlaivan jaksossa, joka esitettiin helmikuussa 1985.

Julkisuuskuva muokkaa

 
Turner vuonna 1944.

Lana Turner tunnettiin loistokkaista ja aistillisista elokuvarooleistaan. Hänen roolihahmonsa edustivat miltei poikkeuksetta glamouria koko hänen uransa ajan. Turnerin ura alkoi viattomista tyttörooleista eli niin kutsutuista ingénue-osista, ja suurin osa näistä oli sivutehtäviä. Kun Jean Harlow kuoli vaikeaan sairauteen kesällä 1937, MGM menetti suosituimman tähtensä. Ohjaaja Mervyn LeRoy, joka toi Turnerin MGM:lle puoli vuotta myöhemmin, piti häntä Harlow’n manttelinperijänä ja näin Turnerista alettiin tehdä studion uutta platinablondia sekä seksisymbolia.[56]

Ensimmäisissä menestysrooleissaan Turner esiintyi luonnollisessa, punaruskeassa hiusvärissään, kuten elokuvassa Dancing Co-Ed. Siinä hänet huomioitiin ”punapäisenä sensaationa, joka toi ’sen jonkin’ takaisin valkokankaalle”.[57] Kun Turnerin seksi-imagoa alettiin rakentaa, hänen hiuksensa vaalennettiin ja hänet esitettiin platinablondina ensimmäisen kerran Revyytytössä (1941). Platinanvaaleat hiukset pysyivät Turnerin tavaramerkkinä hänen uransa loppuun asti. Hänen roolihahmonsa olivat melko ulkokohtaisia, kunnes ikoninen roolisuoritus sodanjälkeisessä Kohtalon tuomiossa teki hänestä kertaheitolla femme fatalen arkkityypin, ja niin studio kuin yleisökin alkoivat pitää häntä tusinatähden sijaan taitavana draamanäyttelijänä.[58]

Turnerin yksityiselämä oli myös jatkuvan julkisen huomion kohteena, ja 1940-luvun puoliväliin mennessä hän oli vähän yli parikymppisenä ollut naimisissa jo kolmesti ja saanut tyttären. Lisäksi hänellä oli ollut useita julkisia romansseja. 1950-luvulla niin arvostelijat kuin yleisökin alkoivat nähdä selviä yhtäläisyyksiä Turnerin karikkoisen yksityiselämän ja hänen filmissä esittämiensä henkilöiden välillä. Turneria on pidetty yhtenä ensimmäisistä filmitähdistä, jonka yksityiselämän tapahtumilla oli merkittävä vaikutus hänen uraansa.[59]

Turner oli itse sitä mieltä, ettei lehdistöllä ollut mitään käsitystä hänen todellisesta persoonastaan, kuten iloisuudestaan ja huumorintajustaan.[60]

Yksityiselämä muokkaa

Yksityiselämässään Turner oli naimisissa kahdeksan kertaa seitsemän eri miehen kanssa. Lisäksi hänellä oli lukuisia romansseja. Eräs hänen kuuluisa lauseensa on: “Tavoitteeni oli saada yksi aviomies ja seitsemän lasta, mutta siinä kävikin toisin päin”.[61]

Avioliitot ja perhe muokkaa

 
Turner (keskellä) entisen miehensä Stephen Cranen ja äitinsä Mildredin kanssa tyttärensä oikeuskuulemisessa.

Ensimmäisen pika-avioliittonsa jälkeen Turner tapasi heinäkuussa 1942 toisen puolisonsa, näyttelijä-ravintoloitsija Joseph Stephen Cranen eräissä illallisjuhlissa. Avioituminen noudatti pitkälti samaa kaavaa kuin aiemmin Shaw’n kanssa: he karkasivat vihille Las Vegasissa viikon seurustelun jälkeen. Liitto mitätöitiin neljä kuukautta myöhemmin, kun selvisi ettei Crane ollut ottanut virallista avioeroa edellisestä vaimostaan. Turner odotti tuossa vaiheessa jo lasta Cranelle, joten he avioituivat uudestaan Tijuanassa 1943. Hän toivoi saavansa paljon lapsia, mutta hänen negatiivinen Rh-veriryhmänsä lisäsi komplikaatioiden riskiä. Turner synnytti ainoan lapsensa Cherylin 25. heinäkuuta 1943. Turner otti lopullisen avioeron elokuussa 1944, pääasiassa Cranen uhkapelaamisen takia.[62]

Kolmen muskettisoturin kuvausten aikaan Turner alkoi seurustella New York Yankeesin omistajan Dan Toppingin veljen, miljonääri Henry J. ”Bob” Toppingin kanssa. Tämä kosi Turneria pudottamalla sormuksen hänen martinilasiinsa, ja parin häitä juhlittiin huhtikuussa 1948 Toppingin perhekartanossa Connecticutissa. Turner sai vuoden 1949 alussa tietää olevansa jälleen raskaana, mutta synnytti kuolleen keskospojan.[17][63] Hän haki eroa Toppingista joulukuussa 1952, vedoten miehen alkoholi- ja uhkapeliriippuvuuteen.[64]

Turnerin neljäs aviomies oli näyttelijä Lex Barker, jota hän oli alkanut tapailla jo ennen avioeroaan. Pari avioitui Turnerin palattua kuvausmatkoilta Euroopasta syyskuussa 1953. Vuonna 1956 Turner alkoi odottaa lasta Barkerille, mutta synnytys käynnistyi jälleen ennenaikaisesti ja tyttövauva syntyi kuolleena. Kun Turnerin tytär Cheryl paljasti Barkerin raiskanneet hänet, Turner hääti hänet kotoaan aseella uhaten ja otti avioeron 1957, muutama viikko ennen Peyton Placen kuvauksia.[17][65]

Vuosina 1960–1962 Turner oli naimisissa tilanomistaja Frederick ”Fred” Mayn kanssa. Hän muutti Mayn maatilalle Kalifornian Chinoon ja osallistui kotieläinten hoitoon. Eron jälkeen Turner ja May pysyivät läheisinä ystävinä.[66]

Turnerin myöhemmätkin avioliitot tuottaja Robert Eatonin (1965–1969) ja hypnotisti Ronald Pellarin (1969–1972) kanssa jäivät lyhyiksi. Hän erosi Pellarista jo puoli vuotta häiden jälkeen, kun tämä oli väitetysti varastanut häneltä 35 000 dollaria sijoitusrahaa sekä kalliita koruja.[67]

Romanssit muokkaa

Turnerilla oli 1940-luvulla lyhyt rakkaussuhde ainakin Tyrone Powerin, Frank Sinatran ja Howard Hughesin kanssa. Syksyllä 1947 Turner huomasi odottavansa lasta Powerille, mutta päätyi tällöinkin aborttiin. Suhde Hughesin kanssa kesti kolmisen kuukautta loppuvuonna 1946.[68][17]

Ollessaan kuvaamassa elokuvaa Meidän lentäjien kesken keväällä 1957 Turner alkoi saada kukkalähetyksiä ja puhelinsoittoja Johnny Stompanatolta. Gangsterina tunnettu Stompanato piiritti Turneria sitkeästi ja sai hänet kiinnostumaan. Turner aloitti rennon seurustelun Stompanaton kanssa, jolla oli vahvoja yhteyksiä Los Angelesin alamaailmaan. Kun hänelle selvisi miehen olevan todellisuudessa gangsteri, hän yritti lopettaa suhteen, mutta Stompanaton käytös muuttui uhkaavaksi. Väkivaltaisia riitoja ja sovintoja täynnä ollut suhde jatkui noin vuoden ajan. Turner kertoi muistelmissaan, että Stompanato oli jopa huumannut hänet ja ottanut hänestä sen jälkeen alastonkuvia kiristystä varten.[69]

26. maaliskuuta 1958 Turner osallistui Oscar-gaalaan, jossa hän oli ehdokkaana sekä esitteli parhaan miessivuosan palkinnon voittajan. Stompanato suuttui, koska ei ollut päässyt hänen mukaansa ja Turnerin palattua yöllä kotiin pahoinpiteli hänet. Illalla 4. huhtikuuta Stompanato saapui Turnerin luo, ja tilanne kärjistyi kovaan riitelyyn makuuhuoneessa. Turnerin 14-vuotias tytär Cheryl panikoi uhkaavassa tilanteessa ja meni väliin puukottamalla Stompanatoa keittiöveitsellä. Tapauksen oikeuskäsittely oli laaja mediasensaatio, mutta Turnerin tai Cherylin ei katsottu syyllistyneen rikokseen. Lehdet kirjoittivat myöhemmin Cherylin kapinoinnista ja kotoa karkailusta, jolloin Turner alkoi pelätä tyttärensä kärsivän yhä Stompanaton kuoleman aiheuttamasta traumasta. Hän lähetti tyttärensä väliaikaisesti Connecticutiin mielenterveystukikeskukseen.[70]

Etenkin Turnerin kuoleman jälkeen on juoruttu, että hän olisi itse tappanut Stompanaton ja vierittänyt syyn tyttärensä niskoille. Lisäksi tapausta tutkineen rikosetsivän on väitetty hävittäneen todisteita. Huhuja ei kuitenkaan ole todennettu pitävästi.[71]

Viimeiset vuodet muokkaa

Turner käytti alkoholia ja tupakoi miltei koko ikänsä. Hän lopetti alkoholinkäytön kuusikymppisenä säästääkseen terveyttään, mutta tupakasta hän ei kyennyt luopumaan.[72] Hänellä diagnosoitiin kurkkusyöpä vuonna 1992. Lehdistötiedotteessa Turner kertoi, että sairaus oli havaittu aikaisessa vaiheessa, mutta myöhempi radikaalileikkaus paljasti syövän levinneen jo leukaan ja keuhkoihin. Sädehoidon avulla Turner sai syövän selätettyä alkuvuodesta 1993, mutta kesällä 1994 sen todettiin uusiutuneen.[73][74]

Turner esiintyi julkisuudessa viimeisen kerran syyskuussa 1994 San Sebastiánin elokuvajuhlilla, jossa hän otti vastaan elämäntyöpalkinnon. Hän kuoli kurkkusyöpään 74-vuotiaana kotonaan Los Angelesissa 29. kesäkuuta 1995. Hänet tuhkattiin, ja tuhkat luovutettiin hänen tyttärelleen Cheryl Cranelle.[75]

Merkitys muokkaa

Monet elokuvahistorioitsijat ovat pitäneet Turnerin löytämistä filmiin yhtenä populaarikulttuurin legendoista sekä osana Hollywoodin mytologiaa.[76] Häntä on erityisesti pidetty yhtenä kaikkien aikojen hohdokkaimmista filmitähdistä niin elinaikanaan kuin sen jälkeen. Hänen imagonsa tärkein määritelmä oli glamour, joka oli hänelle itselleen tärkeää säilyttää, sillä hän piti sitä osana omaa henkilöllisyyttään.[77][58]

Turneria pidetään lisäksi amerikkalaisen unelman toteutumisen symbolina. Toisaalta jotkut kriitikot ovat nähneet hänet kuolemansa jälkeen vain ”studiotekoisena tuotteena” ja ”haalistuneena aikakauden jäänteenä”, jonka runsaat 50 elokuvaa eivät ole nykyisestä näkökulmasta kovinkaan suuria tai merkittäviä saavutuksia.[78] Jotkut tutkijat puolestaan laskevat Turnerin glamour-persoonansa ja henkilökohtaisten kamppailujensa ansiosta merkittäväksi homoikoniksi.[79]

Lana Turnerilla on tähti Hollywood Walk of Famella osoitteessa 6241 Hollywood Blvd.

Valikoitu filmografia muokkaa

 
Lana Turner elokuvan Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (1941) trailerissa.
Pääartikkeli: Lana Turnerin filmografia ja teatteriesiintymiset

Lähteet muokkaa

  • Basinger, Jeanine: Lana Turner. New York: Pyramid Publications, 1976. ISBN 978-0-515-04194-1.
  • Morella, Joe & Epstein, Edward Z.: Lana: The Public and Private Lives of Miss Turner. New York: Citadel Press, 1971. ISBN 0-8065-0226-6.
  • Turner, Lana: Lana: The Lady, the Legend, the Truth. New York: Dutton, 1982. ISBN 0-525-24106-X.
  • Wayne, Jane Ellen: The Golden Girls of MGM. New York: Carroll & Graf, 2003. ISBN 0-7867-1303-8.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Squire, Nancy Winslow: "The Strange Case of Lana Turner" Modern Screen (1943). Viitattu 22.4.2024.
  2. ↑ a b Turner 1982, s. 9, 10.
  3. ↑ Basinger 1976, s. 19.
  4. ↑ Turner 1982, s. 15–18.
  5. ↑ Turner 1982, s. 13.
  6. ↑ Turner 1982, s. 14.
  7. ↑ Lana Turner, Glamorous Star of 50 Films, Dies at 74 (arkistoitu) Los Angeles Times. 30.5.1995. Viitattu 22.4.2024. (englanniksi)
  8. ↑ Fields, Jill: An Intimate Affair: Women, Lingerie & Sexuality, s. 79. University of California Press, 2007.
  9. ↑ Wilkerson, W.R. III: "Writing an End to a True-to-Life Cinderella Story" The Hollywood Reporter. 1.7.1995. Viitattu 22.4.2024. (englanniksi)
  10. ↑ a b Wayne 2003, s. 165.
  11. ↑ Turner 1982, s. 24.
  12. ↑ a b Wayne 2003, s. 166.
  13. ↑ Haastattelu Phil Donahue Show’ssa 29. syyskuuta 1982.
  14. ↑ Valentino, Lou: The Films of Lana Turner, s. 63. Citadel Press, 1976.
  15. ↑ Basinger 1976, s. 31.
  16. ↑ Turner 1982, s. 34, 35.
  17. ↑ a b c d e f g h Televisiodokumentti Lana Turner... a Daughter’s Memoir (2001).
  18. ↑ Morella & Epstein 1971, s. 33–35.
  19. ↑ Morella & Epstein 1971, s. 35–41.
  20. ↑ Morella & Epstein 1971, s. 49.
  21. ↑ Spoto, Donald: Ingrid Bergman, s. 130. Tammi, 1997.
  22. ↑ Wayne 2003, s. 174.
  23. ↑ Basinger 1976, s. 51–53.
  24. ↑ Wayne 2003, s. 173.
  25. ↑ Turner 1982, s. 81.
  26. ↑ Morella & Epstein 1971, s. 68, 69.
  27. ↑ Morella & Epstein 1971, s. 82.
  28. ↑ "Movie of the Week: The Postman Always Rings Twice" Viitattu 23.4.2024.
  29. ↑ a b MacPherson, Virginia: "Heavy Drama Is Her Dish Now, Says Lana Democrat & Chronicle. 12.10.1946. Newspapers.com. Viitattu 23.4.2024. (englanniksi)
  30. ↑ Morella & Epstein 1971, s. 82.
  31. ↑ Basinger 1976, s. 77.
  32. ↑ Morella & Epstein 1971, s. 112.
  33. ↑ Turner 1982, s. 122.
  34. ↑ Turner 1982, s. 129.
  35. ↑ Morella & Epstein 1971, s. 135, 136.
  36. ↑ Morella & Epstein 1971, s. 133, 139, 140.
  37. ↑ Morella & Epstein 1971, s. 155, 160, 162.
  38. ↑ Wayne 2003, s. 183.
  39. ↑ Morella & Epstein 1971, s. 175.
  40. ↑ Turner 1982, s. 181.
  41. ↑ Callan, Michael Feeney: Sean Connery – Elämä ja elokuvat, s. 82. Art House, 2006.
  42. ↑ Morella & Epstein 1971, s. 188, 195.
  43. ↑ Turner 1982, s. 203.
  44. ↑ Turner 1982, s. 208.
  45. ↑ Wayne 2003, s. 187.
  46. ↑ Wayne 2003, s. 188.
  47. ↑ Valentino, Lou: The Films of Lana Turner, s. 251. Citadel Press, 1976.
  48. ↑ Morella & Epstein 1971, s. 260.
  49. ↑ Turner 1982, s. 245.
  50. ↑ Valentino, Lou: The Films of Lana Turner, s. 284. Citadel Press, 1976.
  51. ↑ Gussow, Mel: "Along the Straw-hat Trail" The New York Times. 22.7.1977. Viitattu 23.4.2024. (englanniksi)
  52. ↑ Christiansen, Richard: "Lana Turner in ’Divorce’ Entertains Just Being Lana" Chicago Tribune. 3.11.1978. Newspapers.com. Viitattu 23.4.2024. (englanniksi)
  53. ↑ Turner 1982, s. 245, 248.
  54. ↑ Turner 1982, s. 249.
  55. ↑ Falcon Crest Soars People. Viitattu 23.4.2024.
  56. ↑ Morella & Epstein 1971, s. 24, 25.
  57. ↑ Morella & Epstein 1971, s. 34.
  58. ↑ a b Jordan, Jessica Hope: The Sex Goddess in American Film, s. 127. Cambria Press, 2009.
  59. ↑ Dyer, Richard: Four Films of Lana Turner, s. 186–188. Rutgers University Press, 1991. Verkkoversio.
  60. ↑ Turner 1982, s. 8.
  61. ↑ Lana Turner Quote Azquotes.com. Viitattu 24.4.2024. (englanniksi)
  62. ↑ Turner 1982, s. 66, 77, 85.
  63. ↑ Turner 1982, s. 115, 116.
  64. ↑ Turner 1982, s. 126.
  65. ↑ Turner 1982, s. 154.
  66. ↑ Turner 1982, s. 217.
  67. ↑ Jordan, Jessica Hope: The Sex Goddess in American Film, s. 227. Cambria Press, 2009.
  68. ↑ Wayne 2003, s. 178.
  69. ↑ Turner 1982, s. 161, 200, 203.
  70. ↑ Turner 1982, s. 180, 187, 221.
  71. ↑ Kantola, Iida: Hyytävä väite: Murhasiko Hollywood-tähti Lana Turner rakastajansa? Puistattavia yksityiskohtia julki Ilta-Sanomat. 26.3.2017. Viitattu 24.4.2024.
  72. ↑ Turner 1982, s. 233, 245, 248.
  73. ↑ "Lana Turner reveals she has throat cancer" The Union Democrat. 26.5.1992. Google Newspapers. Viitattu 24.4.2024. (englanniksi)
  74. ↑ "Lana Turner Determined to Beat Cancer Recurrence Orlando Sentinel. 23.7.1994. Viitattu 24.4.2024. (englanniksi)
  75. ↑ Wayne 2003, s. 13, 194.
  76. ↑ Basinger 1976, s. 27.
  77. ↑ Basinger 1976, s. 11
  78. ↑ Updike, John: "Legendary Lana" The New York Times. 12.2.1996. (englanniksi)
  79. ↑ Guilbert, Georges-Claude: Gay Icons: The (Mostly) Female Entertainers Gay Men Love, s. 176. McFarland, 2018.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lana Turner.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lana_Turner&oldid=22347905”