Karl Mack von Leiberich
Karl Mack von Leiberich (25. elokuuta 1752 Nennslingen, Baijeri – 22. lokakuuta 1828 Sankt Pölten, Itävalta)[1] oli itävaltalainen kenraali, joka toimi komentajana Ranskan vallankumoussotien ja Napoleonin sotien aikana. Hän kärsi ratkaisevan tappion Napoleonin armeijalle vuoden 1805 Ulmin taistelussa.
Ura muokkaa
Mack aloitti sotilasuransa vuonna 1770 furiirina Itävallan ratsuväessä ja yleni 1773 aliluutnantiksi. Hänen uransa lähti nopeaan nousuun hänen päästyään marsalkka Franz Moritz von Lacyn sihteeriksi.[2] Baijerin perimyssodan aikana 1778–1779 Mack oli kenraali Franz Joseph Kinskyn adjutanttina.[3][1] Vuodesta 1783 Mack palveli Itävallan pääesikunnassa.[3] Hänet aateloitiin vuonna 1785 nimellä Mack von Leiberich.[1] Turkin sodassa 1788–1790 hän oli marsalkka Gideon Ernst von Laudonin päämajoitusmestarina. Hänet palkittiin osuudestaan Belgradin valtauksessa Maria Teresian ritarikunnan ritariristillä sekä everstiluutnantin arvolla. Vuonna 1791 hän sai myös vapaaherran aatelisarvon.[2] Ensimmäisen vallankumoussodan alussa vuonna 1793 Mack oli Koburgin prinssin komentaman armeijan esikuntapäällikkönä Itävallan Alankomaissa ja sen jälkeen Reinin-armeijan päämajoitusmestarina. Hän sai vuonna 1794 kenraalimajurin ja 1796 sotamarsalkkaluutnantin arvon.[3][2]
Mack kutsuttiin lokakuussa 1798 Napolin kuningaskunnan armeijan ylipäälliköksi. Hän onnistui hetkellisesti lyömään Jean-Étienne Championnet’n komentamat ranskalaiset ja valtaamaan Rooman, mutta joutui pian perääntymään. Menetettyään nopeasti Napolin ranskalaisille vuoden 1799 alussa hän joutui raivostuneiden napolilaisten vainoamaksi, jolloin hänen oli paettava vihollisen päämajan turviin. Ranskalaiset lähettivät hänet sotavankina Pariisiin, mutta hän onnistui pakenemaan huhtikuussa 1800 takaisin Itävaltaan.[3][1]
Mack oli Itävallan tärkeimpiin sotilaskomentajiin kuuluneen arkkiherttua Kaarlen kiivas vastustaja, mutta onnistui vuonna 1804 saamaan keisari Frans I:n luottamuksen ja kohosi keisarin tärkeimmäksi sotilaalliseksi neuvonantajaksi.[3][2] Itävallan valmistellessa uutta sotaa Ranskaa vastaan Mack nimitettiin armeijan päämajoitusmestariksi ja hän yritti kiireesti uudistaa armeijaa. Kolmannen liittokunnan sodan puhjettua vuonna 1805 ylipäälliköksi nimitettiin arkkiherttua Ferdinand, mutta Mack toimi tosiasiassa sotaretken komentajana Baijerissa. Arviointivirheiden seurauksena Mack kärsi katastrofaalisen tappion Napoleonille Ulmin taistelussa lokakuussa 1805 ja joutui antautumaan koko 50 000 miehen armeijansa kanssa.[1] Tämä avasi Napoleonille tien valtakunnan pääkaupunkiin Wieniin.[2]
Mackin antautumista pidettiin niin häpeällisenä, että sodan päätyttyä hänet vangittiin helmikuussa 1806 ja asetettiin sotaoikeuteen, joka tuomitsi hänet kesäkuussa 1807 kahdeksan vuoden vankeuteen sekä menettämään sotilasarvonsa, nimikkorykmenttinsä ja Maria Teresian ritarikunnan jäsenyyden. Keisari lievensi armahduksella vankeusajan kahdeksi vuodeksi, joten Mack vapautui vuonna 1808. Hänen sotamarsalkkaluutnantin arvonsa ja ritarikuntajäsenyytensä palautettiin vuonna 1819.[1][3]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f Karl Mack, baron von Leiberich (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 1.12.2019.
- ↑ a b c d e Peter Broucek: Mack Freiherr von Leiberich (seit 1791), Karl (saksaksi) Neue Deutsche Biographie (1987), Deutsche Biographie. Viitattu 1.12.2019.
- ↑ a b c d e f Nordisk familjebok (1912), s. 369 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 1.12.2019.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Karl Mack von Leiberich Wikimedia Commonsissa
