Ensimmäisen liittokunnan sota
Ensimmäisen liittokunnan sota käytiin 1792–1797. Napoleonin Italiaan maaliskuusta 1796 tekemän ja huhtikuuhun 1797 sotaretken tuloksena Lombardia joutui Ranskan valtaan 1796, mitä kesti vuoteen 1814. Myös Alankomaat joutui Ranskan valtaan vuonna 1795. Siitä muodostettiin Batavian tasavalta.
Ranskan laajenemista vastaan solmittiin useita liittokuntia. Vuonna 1791 solmittuun ensimmäiseen liittokuntaan kuuluivat Ison-Britannian, Itävallan, Preussin ja Espanjan (kaksi viimeistä vuoteen 1795) sekä pienempiä valtioita.
Sodan tuloksena solmivat Itävalta ja Ranska lokakuussa 1797 Campo Formion rauhan, jossa Venetsia siirtyi Itävallan Habsburgeille.
Taustaa muokkaa
Ranskan vallankumouksen jälkeen 1789 Euroopan valtiot pitivät Ranskaa heikkona maana, joka ei sisäisten kiistojensa vuoksi pystynyt ylläpitämään ulkosuhteitaan. Asennetta kuvasi Venäjän keisarinnan Katariina Suuren lausahdus, että 10 000 sotamiestä riittäisi sammuttamaan "kamalan rovion" Ranskassa.[1] Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Leopold II ja Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II antoivat elokuussa 1791 Ranskan vallankumousta vastaan suunnatun Pillnitzin julistuksen. Julistus vahvisti ranskalaisten käsitystä, että muut suurvallat uhkaavat Ranskan vallankumousta ja sen saavutuksia.
Sodan kulku muokkaa
Ranska julisti sodan Habsburgien hallitsemalle Itävallalle 20. huhtikuuta 1792. Preussin kuningaskunta liittyi taisteluihin Itävallan rinnalle muutamaa viikkoa myöhemmin. Preussin ja Itävallan liittouma laajeni alle vuodessa käsittämään Hollannin, Ison-Britannian ja Espanjan. Britannian syitä olivat strategisten etujen lisäksi ideologiset seikat kuten Ludvig XVI:n teloitus, jota he pitivät rikoksena inhimillisyyttä ja kuningasvaltaa vastaan. Lisäksi ne pyrkivät estämään Itävallan Alankomaiden (nyk. Belgia) joutumisen Ranskan vallan alle.
Kenraali Charles-François Dumouriez valmisteli hyökkäyksen Itävallan Alankomaihin, jossa Ranska odotti paikallisväestön nousevan kapinaan Itävallan hallintoa vastaan. Vallankumous oli kuitenkin heikentänyt Ranskan armeijaa. Lisäksi miehistön karkuruus oli vakavana ongelmana. Kaikesta huolimatta lukuisia Euroopan maita kerännyt liittokunta ei pärjännyt Ranskalle, joka saavutti lukuisia tärkeitä voittoja ja oli miehittänyt vuoteen 1795 mennessä niin Belgian, Alankomaat kuin koko Reinin länsipuolisen Saksan. Syitä tähän olivat niin Ranskan vahvuus kuin liittokunnan heikkous, joka näkyi taitavien johtajien puutteesta sekä liittokunnan jäsenvaltioiden huonosta yhteistyöstä.[1] Lisäksi Puolan jaot vuosina 1793 ja 1795 auttoivat Ranskaa, sillä ne vetivät eurooppalaisten katseet toisaalle. Ranska vahvistui lopulta niin paljon, ettei Preussi uskaltanut hyökätä sen kimppuun peläten nimellisen liittolaisensa Itävallan hyökkäystä. Preussi olikin ensimmäinen rauhansopimuksen tehnyt liittokunnan jäsen, ja sitä seurasivat pian myös Espanja ja Hollanti. Baselin rauhansopimuksessa Preussi luovutti Ranskalle kaikki Reinin länsipuolelle kuuluneet alueensa sillä ehdolla, että se saisi korvauksia muualta Saksasta. Iso-Britannia ja Itävalta olivat ainoat sotaa jatkaneet maat.
Vuoden 1796 alussa Ranska oli liittänyt Belgian ja Reininmaan lisäksi itseensä Savoijin ja Nizzan. Nämä valloitukset olivat tosin ristiriidassa tasavaltalaisen perustuslain vaatimuksen kanssa, ettei maa ryhdy ikinä hyökkäyssotaan, tosin ne kierrettiin mm. väittämällä sodanjulistuksen Itävaltaa vastaan olleen "vapaan kansakunnan puolustautuminen kuninkaan epäoikeudenmukaista hyökkäystä vastaan".[1]
Itävaltaa vastaan lähetettävien joukkojen komentajaksi nimettiin nuori kunnianhimoinen kenraali Napoléon Bonaparte. Ranska karkotti itävaltalaiset Pohjois-Italiasta vuodessa, joten sota oli maalle menestys ja tärkeä merkkipaalu Napoleonin sotilasuralle. Samalla Napoleon perusti Luoteis-Italiaan kaksi Ranskan satelliittivaltiota; Ligurian ja Cisalppisen tasavallan. Ranska ja Itävalta solmivat Campo Formion rauhan lokakuussa 1797. Rauhansopimuksen mukaan Itävalta luovutti Belgian Ranskalle ja tunnusti Ranskan satelliitit, mistä korvauksena Itävallalle annettiin Venetsian tasavalta ja salainen lupaus, ettei Preussille anneta korvaukseksi muita Reininmaan saksalaisalueita.[1] Campo Formion rauhan jälkeen vain Britannia oli sodassa Ranskaa vastaan.
