Wadō-ryū

Wadō-ryū
Perustettu	1934
Alkuperämaa	Japani
Perustaja(t)	Hironori Ōtsuka
Vaikutteet	jujutsu; shotokan
Löydä lisää urheiluaUrheilun teemasivulta
	Infobox OK

Wadō-ryū (和道流) on japanilaisen Hironori Ōtsukan 1930-luvulla perustama karaten tyylisuunta, joka yhdistää Shōtōkan-karatea ja Shindō yōshin-ryū-jūjutsua. Wadō-ryū on yksi neljästä suuresta karaten koulukunnasta maailmalla.

Wadō-ryūn nimi koostuu sanoista:

和 (wa), joka voi tarkoittaa esimerkiksi rauhaa tai yhteissointi (harmonia), japanilaista tapaa
道 (dō, michi), joka tarkoittaa tietä tai tekemisen tapaa
流 (ryū), joka tarkoittaa koulukunta

Historia muokkaa

Hironori Ōtsuka syntyi 1. kesäkuuta 1892, syntymäpaikkana oli Shimodate, Ibaragi, Japani. Alun perin hän sai nimen "Kō" (孝), mutta myöhemmin hän otti käyttöön nimen "Hironori" (博紀), jota hänestä nykyään poikkeuksetta käytetään. Hänen vanhempansa olivat lääkäri Tokujirō Ōtsuka ja tämän vaimo Satō; Kō oli perheen toinen lapsi ja ensimmäinen poika.

1897 Hironori Ōtsuka aloitti jūjutsun harjoittelemisen äitinsä sedän Chōjirō Ebashin oppilaana. Ebashi oli Tuchiura-klaanin taistelutaitojen pääopettaja.

1906 Ōtsuka aloitti opiskella jūjutsua Shindō Yōshin -koulukunnassa. Hänen opettajansa oli Tatsusaburō Nakayama (1870 – 1933), tyylisuunnan kolmas pääopettaja. Tässä koulukunnassa painotettiin enemmän atemilyöntien käyttöä kuin muissa sen aikaisissa jūjutsukouluissa. Siinä myös painotettiin liikkeiden sulavuutta ja taidokkuutta. Tyylisuunnan oli kehittänyt 1600-luvulla Shirōbei Yoshitoki Akiyama tarkkailtuaan pajupensasta, joka myötäili päällään olevaa raskasta lumitaakkaa säilyttäen silti joustavuutensa murtumatta. Tämän perusteella hän loi 303 eri tekniikkaa käsittävän tyylisuuntansa (yōshin-ryū tarkoittaa pajun sydämen koulua).

Tämä teki vaikutuksen nuoreen Ōtsukaan, joka tällöin oivalsi luonnollisen liikkeen tarkoituksellisuuden. Nämä opit ovat yhtenä, merkittävänä osana nykyistä Wadō-tyylisuuntaa. Niin puolustus- kuin hyökkäystekniikoissa on yhtä tärkeää vastustajan vartalon, massan ja liikkeen käyttö tämän voittamiseen kuin oma vartalon hallinta.

Ōtsuka jatkoi jūjutsun opiskelua Shindō yōshin -koulukunnassa koko Wasedan yliopisto opiskelunsa ajan vuosina 1910 – 1917. Samalla hän kävi tutustumassa myös muihin jūjutsun tyylisuuntiin. Ōtsukan sanotaan tutustuneen tässä vaiheessa ainakin Tenjin Shin'yō- ja Kitō-koulukuntien jūjutsu-opetukseen. Hän myös oppi tiettyjä vartalon pisteitä, joita voitiin käyttää niin hyökkäys- kuin parannuspisteinä, ja perehtyi myös jäsenien korjaamiseen (seikotsu).

1912 Ōtsukan isä kuoli, ja Hironorin oli hankittava töitä elättääkseen perheensä. Hän pääsikin isosetänsä omistamaan Kawasaki-pankkiin. Uskotaan, että näihin aikoihin hän tutustui Morihei Ueshibaan, aikidōn kehittäjään. Heidän välilleen kehittyi lämmin ja pitkäikäinen ystävyys.

Työskenneltyään pankissa kaksi vuotta Ōtsuka halusi omistautua täysin kamppailulajeille, mutta hänen äitinsä vastusti ajatusta, joten kunnioituksesta äitiään kohtaan Ōtsuka päätti lykätä suunnitelmansa toteuttamista. Jūjutsun harjoittelua hän ei kuitenkaan jättänyt.

Kesäkuun 1. päivänä 1921 Hironori Ōtsukasta tuli Shindō yōshin -koulukunnan neljäs pääopettaja, kun hänelle luovutettiin perinteisten taistelutaitokoulukuntien kaikkein korkeimman pätevyyden takaava linsenssi eli menkyo kaiden, joka takasi hänen hallitsevan koulukunnan kaikki opetukset.

1922 Heinäkuussa Ōtsuka näki ensi kerran karatea Tokiossa järjestetyssä näytöksessä, jossa okinawalainen Gichin Funakoshi (1868 – 1957) esitteli lajiaan. Toisen tarinan mukaan Funakoshi näki näytöksessä Ōtsukan esiintyvän ja halusi päästä tämän kanssa juttelemaan. Funakoshi halusi tietää, missä Ōtsuka oli oppinut karatea.

Ōtsuka vieraili usein Funakoshin luona. He keskustelivat paljon tekniikoista ja karaten eri osa-alueista. Funakoshi päätti jäädä Ōtsukan luo pidemmäksi aikaa kuin alun perin oli tarkoitus. Hän oli hämmästynyt Ōtsukan innostuksesta karatea kohtaan. Funakoshi lupasi opettaa Ōtsukalle kaiken, minkä tiesi. Yhden vuoden aikana Ōtsuka oli oppinut kaikki katat, jotka Funakoshi oli tuonut Okinawalta. Tosin hän huomasi, että jotkut tekniikat oli vaikeita ymmärtää ja soveltaa.

12. huhtikuuta 1924 Funakoshi myönsi historian ensimmäiset mustat vyöt karatessa, ja yksi saajista oli Hironori Ōtsuka. Erään lähteen mukaan ensimmäinen musta vyön saaja olisi ollut Makoto Gima. Vasta hieman myöhemmin olisivat Ōtsuka, Kasya, Akiba, Shimizu ja Hirose saaneet mustat vyöt. Okinawalla ei vyöjärjestelmää käytetty vielä tuolloin. Funakoshilla oli tosin 5. dan, jonka okinawalaiset oli hänelle antaneet, jotta Funakoshin olisi helpompi markkinoida lajiaan pääsaarilla.

Vuoteen 1924 mennessä Ōtsuka oli kehittänyt yakusoku kumite -pariharjoitteet, idori no kata, ichidori no kata sekä shiraratori no kata -harjoitukset. Toukokuussa 1924 Ōtsuka ja Funakoshi esittelivät yakusoku kumite -harjoitukset ensi kerran yleisölle. Ōtsuka esiintyy myös Funakoshin kirjassa esittelemässä näitä tekniikoita.

1925 Ōtsukan äiti kuoli, eikä Hironori tiennyt, mitä tehdä tästä eteenpäin. Kolme vuotta asiaa pohdittuaan hän lopetti työnsä pankista ja perusti jäsenten korjaamiseen erikoistuneen klinikan nimeltään Nagurado (Suehirochossa). Tässä vaiheessa hän oli Shindō yoshin-ryūn pääopettaja ja Funakoshin apuopettaja.

1926 Ōtsuka tutustui Chōki Motobuun (1870 – 1944)), okinawalaiseen karatemestariin, joka oli tunnettu naihanchi-katoistaan ja tehokkaista katutaistelutekniikoistaan. Motobu oli voittanut jūjutsu-ottelijoita haasteotteluissa, joten hän ei aluksi pitänyt Ōtsukaa minään. Miesten oteltua keskenään tilanne kuitenkin muuttui, sillä Ōtsuka sai heitettyä Motobun maahan. Ōtsuka myöhemmin totesi sen olleen vain hyvää onnea. Näin heistä tuli ystävät. Ōtsuka oppi Motobulta Naihanchi-katat, ja hänen vaikutuksensa näkyy myös Wadō-tyylin pariharjoituksissa.

Vuonna 1928 Ōtsuka matkusti Osakaan, jossa Shitō-koulukunnan perustaja Kenwa Mabuni (1889 – 1952) asui. Matka kesti 12 tuntia yhteen suuntaan. Mabuni oli tuolloin arvostettu karatemestari ja hän otti tyylisuuntaansa liki 60 kataa, jotta ne eivät katoaisi historian hämäriin.

1929 okinawalainen karate keskittyi kataan. Ōtsukan mielestä siitä kuitenkin puuttui todellinen budōn sielu, hyökkäys ja puolustus. Hänen mielestään tarvittiin liikkuvampaa karatea. Ōtsuka arveli onnistuvansa paremmin yhdistämällä jūjutsun ja karaten.

28. helmikuuta 1934 syntyi hänen poikansa Jirō, ja samana vuonna myös luotiin myös Wadō-ryū. Tällöin Hironori päätti omistautua täysin kamppailulajeille ja lopetti työt klinikallaan. Hän perusti seuran nimeltään Dai Nippon Karate Shinkō Club.

1935 Ōtsuka päätti lähteä omille teilleen ja erosi Funakoshin koulusta. Samana vuonna karate sai lisää julkisuutta, kun jūdōn perustaja Jigorō Kanō (1860 – 1938)) hyväksyi sen viralliseksi kamppailulajiksi, tosin aluksi vain jūdōn alaisuudessa.

1938 Ōtsukalle myönnettiin "Renshi-go" -arvonimi. Samana vuonna 1868 – April 26, 1957) kirjoitti yli 400-sivuisen kirjan 'Karatedō tai-kan'. Ōtsuka esiintyy muutamissa kirjan kuvissa esittelemässä veitsitekniikoita.

1939 Dai Nippon Butokukai määräsi, että kaikkien karaten tyylisuuntien on rekisteröidyttävä haluamallaan nimellä. Ōtsuka antoi lajilleen nimen Shinshū Wadō-ryū Jūjutsu Kenpō Karate-dō (tai Shinshū Wadō-ryū Karate-Jūjutsu). Shinshū on hyvin isänmaallinen ja vanha nimi Japanille. Wa tarkoittaa rauhaa ja harmoniaa, mutta sama kirjainmerkki tarkoittaa myös Japania ja japanilaisia. Muita tuohon aikaan rekisteröityjä tyylisuuntia olivat Shōtōkan-ryū, Gōjū-ryū ja Shitō-ryū.

Seuraavina vuosina Wadō-tyylisuunta levisi ympäri Japania, uusia kouluja avattiin ja karatea opetettiin myös yliopistoilla. Ōtsukasta tuli kuuluisa.

1942 Ōtsuka sai "Kyoshi-go" -arvonimen.

1943 Jirō Ōtsuka aloitti kamppailulajien harjoittelemisen. Hän aloitti kendō-harjoittelun erittäin vaativan opettajan, Miyatan opastuksella.

1944 Hironori Ōtsuka valittiin Japanin karaten pääopettajaksi.

1945 Jirō Ōtsuka aloitti karaten harjoittelun isänsä johdolla. Toisen maailmansodan jälkeen myös karaten harjoittelu oli hankalaa, sillä amerikkalaiset miehitysjoukot eivät katsoneet hyvällä kamppailulajien harjoittelua. Monille lajeille annettiinkin uusi nimi miehitysviranomaisten hämäykseksi, esimerkiksi karatea alettiin kutsua japanilaiseksi nyrkkeilyksi.

Wadō-ryū sai ensimmäisen päämajansa heti sodan jälkeen. Se toimi Tokiossa Tsukiji-poliisilaitosta vastapäätä. Tilaa oli 24 tatamin verran. Ōtsuka opetti siellä vain kolme vuotta, minkä jälkeen hän siirtyi kaupungin pohjoisosaan Nakanon koululle.

1952 Wadō-ryū Honbu (päämaja) perustettiin Maji-yliopistolle Tokioon.

1951 Amerikkalaisten asettama kamppailulajien harjoittelukielto poistettiin.

1955 Ensimmäiset Japanin Wadō-ryū-karaten mestaruuskisat pidettiin. Samana vuonna julkaistiin kirja Karatejutsu no kenkyū jossa esitellään yhdeksän Wadō-tyylisuunnan kataa.

1960-luvulle asti kamppailulajit ja erityisesti Wadō-ryū olivat tunnettuja vain Japanissa. Tämä muuttui vuonna 1963, kun kolmimiehinen ryhmä lähti valloittamaan Yhdysvaltoja ja Eurooppaa. Tuohon ryhmään kuuluivat Tatsuo Suzuki (1928–), Tōru Arakawa ja Hajimu Takashima. Wadō-ryū otettiin erittäin hyvin vastaan eri puolilla maailmaa, ja se sai lukuisia kannattajia.

1964 Japaniin perustetaan katto-organisaatio kaikille karaten tyylisuunnille, Zen Nippon Karatedō Renmei (JKF). Wadō-tyyli on yksi liiton suurimmista tyylisuunnista.

1965 Tatsuo Suzuki palaa Englantiin opettamaan Wadō-ryūta, karate leviää Eurooppaan.

1966 Keisari Hirohito myönsi Ōtsukalle arvonimen "Kun goto Suokuo Kyoku Jūjutsu Shō". Hän sai tämän arvonimen ansioistaan karaten parissa.

1967 5. kesäkuuta Wadō-organisaatio vaihtaa nimekseen Wadōkai.

1970-luvulla karate oli saanut jo hyvin jalansijaa maailmalla. Ōtsuka itse opetti lähinnä vain Japanissa, mutta samaan aikaan hänen parhaimmat oppilaansa kiersivät eri puolilla maailmaa opettamassa Wadō-tyyliä. Hironori Ōtsuka oli antanut köyhyyslupauksen, mikä vaikeutti hänen matkusteluaan. Hänen mielestään karate kuului kaikille, eikä siitä saisi hyötyä rahallisesti. Nykyään hänen poikansa toteuttaa myös tätä samaa periaatetta.

1970 Ōtsuka julkaisi kirjan Karatedō.

1972 Ōtsuka sai arvonimen "Meijin", 10. dan. Tätä nimitystä ei ollut koskaan annettu kenellekään karatemestarille. Se oli suurin mahdollinen kunnianosoitus tuohon aikaan.

1980 Hironori Ōtsuka suunnitteli siirtyvänsä eläkkeelle Wadō-organisaatiosta ja halusi poikansa jatkavan työtään. Tällöin kuitenkin paljastui, että Wadōkain taloudessa oli väärinkäytöksiä. Tämän seurauksena Wadōkain johtokunta, johon kuuluivat Eiichi Eriguchi, Yoshihito Ōta ja Shunichi Niwa erotti Ōtsukan tehtävistään koulukunnan johtajana.

1981 1. huhtikuuta Hironori Ōtsuka perusti Wadō-ryū Karatedō Renmein. 20. marraskuuta 1981 hän siirtyi syrjään ja antoi poikansa jatkaa työtään. Ōtsuka kuoli 29. tammikuuta 1982 vain kaksi kuukautta syrjään siirtymisensä jälkeen. Wadōn johdossa ei jatkanut Hironorin vanhin poika, vaikka se on maan tapa, vaan hänen toinen poikansa Jirō (s. 28. helmikuuta 1934). Jirō Ōtsuka käyttää nykyään nimeä Hironori Ōtsuka II.

Wadō-tyylisuunta on tämän jälkeen jakautunut useita kertoja ja useita uusia organisaatioita on perustettu.

Wadōkain virallinen nimi Japanissa on Zen Nippon Karatedō Renmei, Wadōkai.

Wadō Kokusain virallinen nimi on Wadō Kokusai Karatedō Renmei, tunnetaan myös nimellä Wado International Karatedo Federation, WIKF.

Wadō-ryū Suomeen muokkaa

Wadō levisi 60-luvun puolivälissä Eurooppaan, kun opettajat Suzuki, Arakawa ja Takashima kävivät esittelemässä lajia Englannissa. Vuonna 1965 Japanista tuli joukko opettajia (Tatsuō Suzuki, Masafumi Shiomitsu, Teruo Terukazu Kōno, Yūtaka Toyama, ja Atsuo Yamashita) pysyvästi Eurooppaan opettamaan Wadon perusteita. Suomeen lajin toi Suzuki, jonka entinen oppilas Takashi Ogata saapui Suomeen 1971 ja opetti täällä elämänsä loppuu saakka Ogata -sensei kuoli 22.12.2006.

Suomessa toimii kolme eri linjan Wadō-koulukuntaa: TUL:n alaisuudessa seurataan Tatsuō Suzukin, Suomen Wado-ryu Karateliiton alaisuudessa seurataan Masafumi Shiomitsun ja Suomen Karateliiton alaisudessa seurataan Shingo Ōgamin edustamaa linjaa.

Piirteitä muokkaa

Ōtsukan ajatuksena oli kehittää laji, joka olisi pehmeämpi ja luonnollisempi kuin muut siihen astisista kamppailu- ja itsepuolustuslajeista.

Wadō-ryū eroaa monista karaten tyylisuunnista siten, ettei Ōtsuka uskonut makiwara-harjoittelun vahvistavaan vaikutukseen. Wadōssa ei myöskään otella kovalla kontaktilla. Wadōssa oppilaat pyrkivät aina väistämään hyökkäyksen, samalla pyrkien mahdollisimman hyviin asemiin vastahyökkäystä ajatellen. Wadō-ryūn kihon kumite -paritekniikkaharjoituksissa tämä periaate tuodaan selkeästi esille: väistö ja vastatekniikka tapahtuvat samanaikaisesti ja luonnollisella tavalla vartalon väistöliikkeellä.

Shiomitsu Masafumin mukaan Wadō on puoliksi Shindō Yoshin-ryūta ja puoliksi okinawalaisia karatetyylejä, Toda-ryū kotachi kenjutsua ja Yagyū-ryū kenjutsua. Tatsuō Suzuki taas on sitä mieltä, että Wadō on yhdistelmä okinawalaisen karaten käsitekniikoita ja japanilaisen budōn kehonhallintaa (taisabaki). Yagyū-ryū kenjutsusta wadōhon tulee vartalon väistöliike, joka näkyy parhaiten nagashizuki-lyönnissä. Wadōn sivulle ohjaavat käsitekniikat paljastaa Toda-ryūn vaikutuksen.

Wadō-tyylissä käytetään muita tyylisuuntia hieman korkeampia asentoja, jotta liikkuvuus olisi mahdollisimman hyvä. Siinä on monipuolinen valikoima lyöntejä lyhyelle etäisyydelle, väistöjä hyökkäyksen alta, horjutuksia ja vastustajan hallintatekniikoita. Horjutukset olivat nimenomaan tyypillisiä eri jujutsukouluissa, ja tämän ominaisuuden Ōtsuka halusi ehdottomasti myös Wadō-tyyliin. Torjunnat näyttävät samalta kuin muissakin tyylisuunnissa, mutta wadōssa tärkeintä on päästä aina hyökkäyslinjalta pois, ja "torjunta" onkin itse asiassa vain varmistus.

Wadō-ryūssa olevat veitsitekniikat (tantōdōri), istualtaan tehtävät tekniikat (idōri) ja miekkatekniikat (tachidōri) tulevat tietysti jūjutsun puolelta. Tosin ne ovat muuttuneet vuosien saatossa, kun eri opettajat ovat lisänneet omia ajatuksiaan ja tekniikoita mukaan.

Katat muokkaa

Ōtsuka rekisteröi Wadō-ryūn katat: Pinan 1-5, Naihanchi, Seisan, Chintō, Kūsankū, Bassai, Wanshū, Niseishi, Jitte, Jion, Rōhai ja Suparinpei. Suparinpeitä tosin ei ole juurikaan opetettu 1940-luvun jälkeen. Kirjansa Karatedō ensimmäisessä niteessä Ōtsuka luettelee vain yhdeksän ensimmäistä kataa ja sanoo, ettei tyylisuunnassa ole muita katoja ole.

Erityisesti Euroopassa jotkut ohjaajat opettivat myös muita katoja, vaikka ne eivät olleet virallisia Wadōkai-katoja. Kilpailuissa saattoi nähdä näitä epävirallisia katoja tehtävän monilla eri tavoilla. Nyttemmin Wadōkai on standardisoinut nämäkin katat.

Pinan-katat Ōtsuka oppi Gichin Funakoshilta, mutta myöhemmin hän muutti niitä opiskeltuaan Kenwa Mabunin kanssa samoja katoja. Lisäksi hän otti katoihin vaikutteita myös Shindō yōshin-ryūsta. Naihanchi tulee Chōki Motobulta, tosin Ōtsuka muutti sitäkin hieman. Motobu opetti Ōtsukalle kolme Naihanchia, mutta Ōtsukan mielestä vain ensimmäinen oli käyttökelpoinen, muut silkkaa kertausta. Seisan on suoraan kopioitu Funakoshilta (Shōtōkanissa tuo kata on nimeltään Hangetsu). Chintō tulee Funakoshilta ja Mabunilta, jotka oppivat sen Ankō Itosulta (1831 – 1915). Bassai opittu Funakoshilta, mutta tulee alun perin Itosulta. Jion ja Jitte tulivat Funakoshilta ja Mabunilta. Niseishi ja Rōhai Mabunilta, Wadōn Rōhai on Itosun Rōhai shodan, Shōtōkanin Meikyō on Rōhai nidan. Wanshū periytyy myös Funakoshilta.

Ōtsuka muistutti aina, että katan tulisi olla elävää, eikä tyhjää muodon kertaamista.

Kirjallisuutta muokkaa

Tatsuo Suzuki: Karate-do

Kirja esittelee Wadōn perustekniikat, kihon kumitet, ohyo kumitet (ōyō kumite), veitsitorjunnat sekä Kusanku katan.

Tatsuo Suzuki: Wado-ryu Advanced Katas

Katat Naihanchi, Seishan ja Bassai.

Hironori Ōtsuka: Wado Ryu Karate

Perustekniikat sekä katat Pinan 1-5, Kūsankū, Naihanchi, Seisan ja Chintō.

Shingo Ōgami: Karate Katas of Wadoryu

Tässä 210 sivuisessa kirjassa esitellään Wadōn tärkeimmät yhdeksän kataa. Pinan 1-5, Kūsankū, Naihanchi, Seisan ja Chintō.

Shingo Ōgami: An Introduction to Karate

Kirjassa käydään läpi perustekniikat, ohyo kumitet ja kihon kumitet.

Timo Klemola: Zen-karate

Perustekniikat ja Naihanchi kata.