Vogonit

Vogonit ovat Douglas Adamsin Linnunrata-kirjasarjan kansa, joka on lähtöisin Vogosfääristä, Vogon-tähteä kiertävältä planeetalta.

Linnunradan käsikirja liftareille kertoo vogoneista seuraavasti:

»Jos haluat saada kyydin vogoneilta unohda koko juttu. He ovat yksi Linnunradan epämiellyttävimmistä roduista - eivät suoranaisesti ilkeitä, mutta äreitä, pikkutarkkoja, tunkeilevia ja paatuneita. He eivät tekisi elettäkään pelastaakseen isoäitinsä traalilaisen sontiaismolottajapedon kynsistä ennen, kuin ovat saaneet asianmukaiset allekirjoitetut määräykset kolmena kappaleena, jotka on lähetetty hyväksyttäväksi, palautettu, lähetetty tarkastettavaksi, lausuntokierrokselle, hukattu, löydetty, alistettu kansanäänestykseen ja kompostoitu lopuksi kolmen kuukauden ajan ja käytetty uusiovessapaperin valmistukseen.

Paras tapa pummata vogonilta ryyppy on työntää kaksi sormea hänen kurkkuunsa, ja paras tapa ärsyttää vogonia on syöttää hänen isoäitinsä traalilaiselle sontiaismolottajalle.

Varoitus: Älä missään tapauksessa anna vogonien lukea sinulle runojaan.»

Käsikirjan mukaan kun ensimmäiset vogonit ryömivät ylös merestä, evoluutio piti niitä niin epäonnistuneina, että kieltäytyi kehittämästä niitä enää. Vogonit säilyivät olemassaolossa silkkaa ilkeyttään. Lähemmissä tarkasteluissa on paljastunut, että vogonien aivot ovat kehittyneet väärään paikkaan joutuneesta, huonovointisesta maksasta.

Vogonit pitävät huutamisesta ja mm. ”Vastarinta on hyödytöntä” on suosittu lause heidän keskuudessaan. Vogonit harrastavat säkenöivien, jalokivien lailla hohtavien sateenkaarirapujen hakkaamista rautavasaroilla pirstaleiksi (jotka evoluutio teki huomatessaan minkä erehdyksen teki vogonien kanssa ja yrittäessään korjata asian.)

Vogonit tuhosivat Maan joka oli itse asiassa valtaisa supertietokone, jonka tarkoitus oli laskea kysymys Syvän Mietteen tuottamasta vastauksesta "Elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta".

Vogonien runous

Vogonien runous on maailmankaikkeuden kolmanneksi karmeinta runoutta. Heidän runoutensa syntyi alun perin innosta, jolla he pyrkivät hyväksytyiksi kehittyneiden kulttuurirotujen joukkoon. Näyte vogonien runoudesta:

»Oi kurjulaiset kultamunat joita mielessäni haudon,
ne unelmissain riutoo ikihaamuina kellarissain
ja kuni tyrän saanut ampiainen surraa.
Ah, kuinka sua kaipaan, sa sydänkäppyräisein mun.
Sa roikutat mua tuskassain kuin taudinlyömä kurttumöykkiäinen.
Sulle tahdon antaa lempeni ma palavaisen,
ja ostaa kioskilta kerrospurilaisen.»