Viritys (musiikki)
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Viritys musiikissa tarkoittaa soittimen säätämistä oikeaan vireeseen. Soittimien vireellä viitataan tuottamien äänien värähtelytaajuuteen. Yleensä musiikkia soitetaan länsimaisen järjestelmän mukaisesti, jolloin sävelille on ennalta määritelty tarkat värähtelytaajuudet. Jos soitin poikkeaa tästä vakiovirityksestä, on se epävireessä. Joillekin soittimille, kuten kitaralle, on olemassa myös useampia vaihtoehtoisia virityksiä. Sävelten suhteellisen virityksen lisäksi tärkeää on sävelten absoluuttinen vire. Esimerkiksi usein a1-sävel on taajuudeltaan 440 Hz tai 442 Hz, ja muut sävelet suhteutetaan tähän.
Eri soittimien suhteen on suuria eroja siinä, kuinka nopeasti ne menevät epävireeseen. Monia puhallinsoittimia ei tarvitse virittää, kun taas esimerkiksi harppua pitää virittää jatkuvasti. Myös pilliurut pysyvät vireessä, ja vanhoja urkuja tutkimalla onkin voitu selvittää, kuinka korkeassa tai matalassa vireessä aiemmilla vuosisadoilla soitettiin. Tutkimuksissa on todettu, että urkujen, ja näin ollen myös muiden soittimien, vireet vaihtelivat huomattavasti paikkakunnittain.lähde?
Viritys orkestereissa muokkaa
Monet orkesterien soittimet tarvitsevat jatkuvaa viritystä, joten ennen harjoittelua tai esiintymistä soittimet viritetään. Usein oboisti antaa viritysäänen. Jousiorkesterissa vireestä vastaava ykkösviulisti yleensä ”noutaa” tämän viritysäänen, virittää oman soittimensa sen mukaan ja antaa sen jälkeen äänen eri jousisoitinryhmille. Sen jälkeen oboisti antaa viritysääneen muille soitinryhmille. Virittäminen tapahtuu kurinalaisesti, jotta kaikki saavat kuulla viritysäänen mahdollisimman häiriöttömästi. Sinfoniaorkesterin viritysjärjestys on yleensä sellot ja kontrabassot ja sitten viulut ja alttoviulut, ja näiden jälkeen muut soitinryhmät.