Villikaislat
Villikaislat (Les Roseaux sauvages) on André Téchinén ohjaama ranskalainen draamaelokuva vuodelta 1994. Téchiné on myös käsikirjoittanut omaelämäkerrallisen elokuvansa yhdessä Olivier Massartin ja Gilles Taurandin kanssa.
| Villikaislat | |
|---|---|
| Les Roseaux sauvages | |
 |
|
| Ohjaaja | André Téchiné |
| Käsikirjoittaja |
Olivier Massart Gilles Taurand André Téchiné |
| Tuottaja | Pierre Soula |
| Säveltäjä | Chubby Checker |
| Kuvaaja | Jeanne Lapoirie |
| Leikkaaja | Martine Giordano |
| Pääosat |
Élodie Bouchez Gaël Morel Stéphane Rideau |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Ranska |
| Levittäjä | Netflix |
| Ensi-ilta | 1994 |
| Kesto | 110 minuuttia |
| Alkuperäiskieli | ranska |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Juoni muokkaa
Lounais-Ranskassa Algerian sodan aikana vuonna 1962 ujo, työväenluokkainen teinipoika François (Gaël Morel) käy lukiota ja intoilee elokuvista ja kirjallisuudesta parhaan kaverinsa, kommunistiperheen tytön Maïtén (Élodie Bouchez) kanssa. Maïtén äiti, rouva Alvarez (Michèle Moretti), on François’n äidinkielen opettaja. Sisäoppilaitoksensa asuntolassa François tutustuu rohkean aistilliseen Sergeen, maahanmuuttajaviljelijöiden poikaan (Stéphane Rideau), ja ystävyys johtaa homoseksuaalisiin kokeiluihin. Pian Serge ihastuukin Maïtéen, joka kuitenkin rakastaa François’ta. Sergen veli Pierre kaatuu Algerian sodassa, ja Maïtén äiti ottaa tämän raskaasti koska kieltäytyi auttamasta Pierreä välttämään joutumista rintamalle.
Vastaanotto ja jälkimaine muokkaa
Villikaislat sai Louis Delluc -palkinnon ja Parhaan elokuvan César-palkinnon. César-gaalassa palkittiin myös Téchiné parhaasta ohjauksesta, Élodie Bouchez vuoden tulokkaana sekä työryhmä elokuvan käsikirjoituksesta.
The New York Timesin kriitikot valitsivat Villikaislat vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ The Best 1,000 Movies Ever Made, The New York Times. Perustuu teokseen The New York Times Guide to the Best 1,000 Movies Ever Made, St. Martin's Griffin 2004. Viitattu 31.7.2017 (Internet Archive).