Vesivainajala
Vesivainajala on monissa uskonnoissa ja mytologioissa esiintyvä vedenalainen tai -takainen vainajala, joka sijaitsee vielä usein elävien maailman alapuolella tai äärimmäisellä laidalla. Muinaisbabylonialaisessa mytologiassa vainajala oli lähteen tapaisesta aukosta levittäytyvä maanalainen alkumeri, kun taas kiinalaiset uskomukset tuntevat kaukana pohjoisessa sijaitsevan vedenalaisen vainajalan. Myös eskimot tunsivat vesivainajalan, ja suomensukuisten hantien mukaan Objoen suun takana, veden ympäröimänä, oli tuonpuoleiseen johtava aukko.[1]
Vesivainajala muistuttaa saamelaisten saivo-käsitettä, ja Martti Haavion mukaan saamelaisen noidan apuhenki tuli vesivainajalasta.[1] Karjalan kielen livvin ja lyydin murteissa ruumisarkkua on kutsuttu ruuheksi, ja ruuhentapaista onttoa puuta on varhaisina aikoina käytetty ruumisarkkuna laajalla Brittein saarilta Siperiaan ulottuvalla alueella. Hantien keskuudessa tapa on ollut tunnettu aivan näihin päiviin asti. Käytäntö saattaa olla jäänne varhaisemmista vesivainajalauskomuksista. Toisaalta karjalaisissa itkuvirsissä ei esiinny vesivainajalaan viittaavia mainintoja, poikkeuksena eräiden eteläaunukselaisten huondezitkujen motiivit, joissa sielun oli huhuttava venettä päästäkseen Tuonelan virran yli. Myöskään venehautauksia ei tunneta Laatokan etelärannikolta; sen sijaan Skandinaviassa tapa on ollut yleinen. Karjalaiset kuolinitkut edustavat kuitenkin suhteellisen myöhäistä, laajalla alueella Itä-Euroopassa tunnettua lähivainajalaan liittyvää perinnettä, kun taas varhaisemmat käsitykset tulevat ilmi Tuonela-aiheisista runoista ja loitsuista, joissa vallitsevat uskomukset ovat etävainajala-tyyppiä.[2] Tuonen virta esiintyy myös suomalaisessa kansanrunoudessa ja sen pohjalta rakennetussa Kalevalassa (Väinämöisen Tuonelan-matka).
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Saivojen salaisuus: Saivot osana saamelaisten maailmankuvaa trepo.tuni.fi. Viitattu 20.2.2021.
- ↑ Siikala, Anna-Leena: Suomalainen šamanismi, s. 120. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1992. ISBN 978-951-858-169-0.