Venezuelan kriisi oli 1800-luvun lopulla tapahtunut kansainvälinen kriisi, joka liittyi rajanvetoon brittien siirtomaan Guayanan ja Venezuelan välillä. Yhdysvallat asettui tukemaan Venezuelaa Monroen opin mukaisesti.

Guayana oli brittien ainoa siirtomaa Etelä-Amerikassa. Britit olivat saaneet sen 1814 Alankomaiden kanssa tehdyn sopimuksen seurauksena. Sen länsiraja oli arvotonta viidakkoa. Tästä huolimatta Venezuela väitti brittien vuoden 1841 rajalinjauksen, ns. Schomburgkin linjan (komissaari Robert Schomburgkin mukaan), vievän heiltä heidän ominaan pitämiään maita. Venezuelan mukaan sen raja ulottui Essequibo-joelle, mikä käsitti 2/3 Guayanan alueesta. Kun alueelta löytyi kultaa, Iso-Britannia ulotti vaatimuksensa vieläkin kauemmas ja vaati 33 000 neliömailia Schomburgkin linjan länsipuolelta. Venezuela katkaisi diplomaattiset suhteet Britanniaan 1876 ja pyysi Yhdysvalloilta apua. Presidentti Grover Cleveland ulkoministeri Thomas F. Bayard aloitti neuvottelutmilloin?, mutta asia jäi ratkaisematta.

Vuonna 1895 Yhdysvaltain ulkoministeri Richard Olney tulkitsi Monroen doktriinia laajemmin ja vaati välitystä. Pääministeri Robert Salisbury myöntyi luopumaan osasta alueesta, mutta kieltäytyi luovuttamasta brittiläisiä asutuksia. Presidentti Cleveland julisti 17. joulukuuta 1895 kongressille, että oli Yhdysvaltain velvollisuus vetää raja ja vastustaa Britannian aggressiota määrätyn rajalinjan yli. Kongressi tuki presidenttiä ja sodastakin puhuttiin, mutta kumpikaan maa ei ollut siihen oikein halukas. Tuolloin Euroopan tilanteen ja Etelä-Afrikan buurien vaivaama Salisbury tunnusti Yhdysvaltain oikeuden, ja uusi raja vedettiin 1899 välimiesmenettelyn jälkeen Schomburgkin linjaa pitkin, jolloin se edelleen suosi Britanniaa.

Vuonna 2023 Venezuela järjesti kansanäänestyksen vaatimansa alueen palauttamisesta.

Lähteet muokkaa