Kirkkokari
Kirkkokari (myös Pyhän Henrikin saari tai Henrikin kari, ruots. Kyrkholmen[1])[2][3] on pieni Köyliönjärven saari, jonka läheisyydessä Piispa Henrik perimätiedon mukaan surmattiin vuonna 1156.[4] Myöhemmin keskiajalla Kirkkokarista muodostui pyhiinvaelluspaikka ja saarelle rakennettiin myös Köyliön ensimmäinen kappeli. Nykyään saarella on muun muassa vuonna 1955 pystytetty muistomerkki ja se on edelleen kesäisten pyhiinvaelluksien kohde.[3] Kirkkokari on osa Köyliönjärven kulttuuriympäristöä, joka on yksi Suomen kansallismaisemista.[5]
| Muut nimet |
Pyhän Henrikin saari, Henrikin kari |
|---|---|
| Sijainti | |
| Vesialue | |
| Pinta-ala |
0,003 km² |
| Asukasluku |
asumaton |
|---|
Maantiede muokkaa
Kirkkokari on 0,30 hehtaarin kokoinen saari Köyliönjärven pohjoisosassa. Se on pienin järven viidestä saaresta. Sieltä on matkaa mantereelle noin 200 metriä ja eteläpuoliseen Kaukosaareen sata metriä. Kirkkokari on samaa osittain vedenalaista harjumuodostumaa kuin järven keskellä sijaitsevat Kaukosaari ja Kirkkosaari.[6][7] Kivikkoisen saaren korkein kohta kohoaa vain noin metrin korkeudelle vedenpinnasta. Vielä 1900-luvun alussa Kirkkokari oli täysin puuton luoto, mutta nykyisin saarta reunustavat korkeat puut.[8]
Pyhiinvaellusperinne muokkaa
Perimätiedon mukaan talonpoika Lalli surmasi Piispa Henrikin tammikuussa 1156 Köyliönjärven jäällä.[4] Läheisestä saaresta muodostui myöhemmin keskiajalla pyhiinvaelluspaikka. Viimeistään 1400-luvun alussa saareen rakennettiin Köyliön ensimmäinen kirkko tai kappeli, joka oli käytössä ainakin sadan vuoden ajan.[8] Kirkkokari oli Pyhän Henrikin tienä tunnetun pyhiinvaellusreitin alkuperäinen lähtöpaikka, josta suunnattiin kohti piispa Henrikin hautapaikkaa Nousiaisten kirkkoa. Myöhemmin reitiksi vakiintui Turun tuomiokirkosta Kokemäellä sijaitsevaan Pyhän Henrikin saarnahuoneeseen johtava kulkureittien yhdistelmä, joka kulki myös Kirkkokarin kautta.[9] Pyhiinvaellusperinne jatkui uskonpuhdistuksesta huolimatta ainakin 1600-luvulle saakka, jolloin Kirkkokarin lähellä mantereella järjestettiin myös vilkkaita markkinoita. Niiden yhteydessä saarella pidettiin säännöllisesti jumalanpalveluksia. Pyhiinvaellukset ja uhrilahjojen tuonti Kirkkokarille hiipuivat lopullisesti vasta 1700-luvun aikana.[8]
Perimätieto ja kirjalliset lähteet muokkaa
Varhaisin kirjallinen tieto Kirkkokarin kappelista on vuodelta 1422. Turun tuomiokirkon Mustassakirjassa säilyneessä dokumentissa mainitaan Köyliössä sijaitseva ”Lähteen kappeli”[3] eli ”Keldona kapellis”. Sen on tulkittu tarkoittavan juuri Kirkkokarin kappelia. Ruotsalainen historioitsija Johannes Messenius puolestaan mainitsee kappelin 1600-luvun alussa kirjoittamassaan teoksessa Scondia illustrata. Vanhimpiin Köyliön karttoihin vuosilta 1688 ja 1700 saari on merkitty nimellä St. Henriks Holm, ’Pyhän Henrikin saari.’ Vuonna 1868 Köyliön silloinen kirkkoherra Johan Adolf Lindström mainitsi perimätiedosta, jonka mukaan saarella olisi vielä sukupolvea aikaisemmin ollut näkyvissä yksi hirsikerta vanhasta kirkkorakennuksesta.[8]
Kaivaukset Kirkkokarissa muokkaa
1800–1900-lukujen vaihteessa Kirkkosaari herätti myös tutkijoiden huomion. Vuonna 1904 kirkkoherra Viktor Salminen ja Köyliönkartanon omistaja Axel Cedercreutz ottivat yhteyttä Muinaistieteelliseen toimikuntaan, joka kesäkuussa lähetti paikalle arkeologi Hjalmar Appelgrenin. Vuosina 1904–1905 saarella suoritettiin toistaiseksi ainoat arkeologiset kaivaukset. Niiden valvojana toimi Köyliönkartanon metsänhoitaja Herman Väisänen, joka vastasi myös kaikista alueen piirroksista ja kartoista.[8]
Kaivauksissa saatiin näkyviin hirsikerros, jonka perusteella saarella oli sijainnut noin 7 × 11 metrin kokoinen kivi- tai hirsirakennus. Rakennus oli peittänyt lähes puolet koko saaren pinta-alasta. Kaivauksissa ei löydetty merkkejä hautauksista. Nykyisin Kirkkokarissa on nähtävissä osa kivijalkaa, joka ei kuitenkaan ole jäänne vanhasta kirkosta. Kivijalka on rovasti Salmisen ja vapaaherra Cedercreutzin johdolla kaivausten aikana rakennettu muistomerkki. Siihen kerättiin saarella olleita kiviä, jotka asettiin suurin piirtein keskiaikaisen kappelin seinälinjoille.[8]
Kirkkokarilta on löydetty rahaa, kullattu hopeinen kantasormus, jossa on Kristuksen kasvokuva, Pyhää Olavia esittävä pyhiinvaellusmerkki, joka todennäköisesti on peräisin Norjan Trondheimista, joitakin tinaesineitä sekä gagaatti- ja meripihkahelmiä, jotka saattavat olla peräisin rukousnauhasta. Lisäksi saarelta on löydetty ikkunalasia ja ikkunoiden puitteissa käytettyä lyijynauhaa. Osa löydöistä on värjättyä lasia, joten kappelissa on tavallisten ikkunoiden lisäksi ollut ainakin yksi lasimaalaus. Numismaatikko Otto Alcenius laati Kirkkokarin kolikoista luettelon, jonka mukaan saarelta kaivettiin yhteensä 66 hopea- ja 78 kuparirahaa. Hänen mukaansa vanhimmat löydetyistä rahoista olivat kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen (1338–1412) ajalta peräisin olevia brakteaatteja. Alcenius ajoitti lisäksi yhteensä 17 kolikkoa keskiajalle. Arkeologi Pekka Sarvas luetteloi rahat uudelleen 1970-luvulla. Hänen mukaansa brakteaatit ovat peräisin vasta 1500-luvulta. Myöhäisimmät rahalöydöt puolestaan ovat kuningas Aadolf Fredrikin valtakaudelta 1700-luvun puolivälin jälkeen. 1500-lukua edeltävien löytöjen puuttuminen saattaa selittyä sillä, että paikallisilla asukkailla oli 1800-luvulla tapana kaivaa rahoja. Vanhimmat ja hauraimmat rahat ovat mahdollisesti tuhoutuneet.[8]
Vuosien 1904–1905 jälkeen Kirkkokarilla ei ole tehty arkeologisia tutkimuksia, mutta vuonna 1998 Museovirasto suoritti saarella kartoituksen.[8]
Nykyinen pyhiinvaellusperinne ja muistomerkit muokkaa
Kirkkokari on yksi harvoista katolisen kirkon pyhiinvaelluspaikoista Pohjoismaissa. Suomen katolinen kirkko järjestää vuosittain Turusta alkavan pyhiinvaelluksen, joka päättyy Kirkkokarilla järjestettävään muistomessuun.[10] Muistomessu pidetään kesäkuun 18. päivää lähimpänä olevana sunnuntaina.[11]
Kappelin perustusten lisäksi Kirkkokarissa on nähtävissä vuonna 1955 paljastettu kristinuskon Suomeen saapumisen muistomerkki, sekä 1999 valmistunut Pyhän Henrikin alttari.[5] Kirkkokarille voi soutaa Ristolan kyläyhdistyksen veneellä, joka on vapaasti käytettävissä Lähteenkylän rannassa.[12] Samassa rannassa on nykyisin myös lautta, jolla pyhiinvaeltajat ja muut suuremmat ryhmät pääsevät saarelle.[13]
Lähteet muokkaa
- ↑ Är allt bara påhitt? Katternö Group. Viitattu 23.9.2021. (ruotsiksi)
- ↑ Salminen, Viktor: Köyliön pitäjän historia, s. 12–17. Pitäjänkertomuksia VII. Rauma: Suomen Kirjallisuuden Seura, 1904.
- ↑ a b c Tietoa seurakunnasta Säkylä-Köyliön seurakunta. Viitattu 2.9.2021.
- ↑ a b Hujanen, Miikka: Suomen kuuluisin murha nosti piispa Henrikin suojelupyhimykseksi – mutta onko liki 900-vuotiaassa legendassa perää? 19.1.2021. Ilta-Sanomat. Viitattu 2.9.2021.
- ↑ a b Muinaisjäännösrekisteri: Kirkkokari Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 12.9.2012. Museovirasto. Viitattu 10.2.2013.
- ↑ Kirkkokari, Köyliö Kansalaisen karttapaikka. Maanmittaushallitus. Viitattu 23.3.2015.
- ↑ Köyliöjärven kulttuurimaiseman inventointilomake (arkistoitu sivu) Satakuntaliitto. Arkistoitu 2.4.2015. Viitattu 20.3.2015.
- ↑ a b c d e f g h Haggrén, Georg: ”Katolinen traditio ja sitkeä kansanusko – Köyliön Kirkkokarin Pyhän Henrikin kappelin löydöt”, Köyliist... 7 : Aarnivalkeita ja ratsastavia ritareita, s. 56–69. Köyliö: Köyliö-seura, 2006. ISSN 1457-7143.
- ↑ Katiskoski, Kaarlo: Pyhän Henrikin tiestä (arkistoitu sivu) 2.8.2005. Valomerkki. Arkistoitu 18.5.2015. Viitattu 13.5.2015.
- ↑ Tiihonen, Paavo: Pyhän Henrikin tie DIGI - Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa. kirjastot.fi. Viitattu 4.9.2021.
- ↑ [ttp://www.koylio.fi/nahtavyyksia.htm Nähtävyyksiä] (arkistoitu sivu) Köyliön kunta. Arkistoitu 8.2.2012. Viitattu 17.4.2012.
- ↑ Ristolan kyläyhdistys (arkistoitu sivu) Köyliön yrittäjät. Arkistoitu 23.12.2014. Viitattu 17.4.2012.
- ↑ Mäkipere, Tuovi: Murhamies vei Köyliön maailmankartalle 3.9.2017. Satakunnan Kansa. Viitattu 25.4.2021.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kirkkokari Wikimedia Commonsissa
