Wikipedia

Ero sivun ”Reino Oittinen” versioiden välillä

Selaa historiaa interaktiivisesti
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
typo
Detaljien lisäilyä
Rivi 12:
Oittinen toimi opetusministerinä 1948–1950 [[Fagerholmin I hallitus|Fagerholmin]], 1951–1953 [[Kekkosen III hallitus|Kekkosen]], 1957–1958 [[von Fieandtin hallitus|von Fieandtin]], 1963–1964 [[Lehdon hallitus|Lehdon]] ja 1966–1968 [[Paasion I hallitus|Paasion]] hallituksissa, joista kolmessa viimeisessä samanaikaisesti pääministerin sijaisena. Hänet kutsuttiin aina, kun opetusministerin salkku osui SDP:lle; von Fieandtin ja Lehdon hallituksissa hän oli ammattiministerinä. Ollessaan ensi kertaa ministerinä vuonna 1948 [[K.-A. Fagerholm]]in sosiaalidemokraattisessa vähemmistöhallituksessa Oittinen joutui puolueensa linjan mukaisesti hylkäämään henkilökohtaisesti kannattamansa ns. [[Ruudun komitea]]n yhtenäiskouluesityksen, joka oli tarpeettomasti leimaantunut kommunistien hankkeeksi. Noustuaan vuonna 1950 [[Yrjö Ruutu|Yrjö Ruudun]] seuraajana kouluhallituksen pääjohtajaksi [[yhtenäiskoulu]]n toteuttamisesta tuli Oittiselle elämäntehtävä. Ruotsissa siihen siirtyminen alkoi jo samana vuonna, mutta Suomessa saatiin odottaa vielä yli kaksikymmentä vuotta. Oittisen kaksi seuraavaakaan ministerikautta eivät vieneet tavoitetta sanottavasti eteenpäin, sillä poliittinen tahto siihen puuttui yhä.
 
Kehitys lähti liikkeelle maalaisliittolaisen opetusministeri [[Johannes Virolainen|Johannes Virolaisen]] asetettua koulujärjestelmän uudistamista pohtineen komiteankouluohjelmakomitean 1950-luvun lopulla. Oittisen johtama riitaisa komitea pusersi 1959 vähemmistönsä kantaa heijastelevan mietinnön, jossa tuettiin yhtenäiskouluun siirtymistä. Vuonna 1961 Oittisen johtama kouluhallitus antoi mietintöä puoltavan lausuman, joka auttoi kääntämään riittävän monen porvaripuolueen poliitikon pään. Eduskunnassa meni syksyllämarraskuussa 1963 läpi ponsi, jossa vaadittiin hallitusta ryhtymään toimiin yhtenäiskoulun toteuttamiseksi. Opetusministeriksi sopivasti palannut Oittinen asetti uuden peruskoulukomitean, jonkajota jälleen johti itse. Komitean työn valmistuttua hän oli jälleenjo ministerinäopetusministerinä uudessa hallituksessa, ja saattoi keväällä 1967 antaa peruskoulu-uudistusta koskevan lakiesityksen eduskunnalle. Hän joutui arvostelun kohteeksi vastustettuaan ns. [[pakkoruotsi]]a, joka lisättiin jälkeenpäin esitykseen, eikä häntä siksi huolittu opetusministeriksi enää keväällä 1968 aloittaneeseen [[Koiviston I hallitus|Koiviston hallitukseen]]. [[Ateismi|Ateistina]] hän olisi halunnut myös lakkauttaa tunnustuksellisen [[uskonnon opetus|uskonnon opetuksen]], mutta katsoi sen olevan toistaiseksi epärealistinen tavoite.
 
Oittisen viimeisiä työvuosia haittasi ja eläkkeellejäämistä ennenaikaisti loukkaantuminen auto-onnettomuudessa vuonna 1967. Kouluhallituksen johdossa Oittisenhänen uranuransa viimeiseksi vaiheeksi jäi eduskunnan vuonna 1968 hyväksymän peruskoulu-uudistuksen toimeenpano, joka kesti vielä vuosikymmenen. Hän oli mielissään satojen vanhojen yksityisten oppikoulujen ottamisesta valtion ja kuntien haltuun uudistuksen yhteydessä; hän(näissä piireissä olivat olleet peruskoulu-uudistuksen vankimmat vastustajat). Hän oli kannattanut myös elitisten vanhan [[Suomen akatemia]]n lakkauttamista, joka myös toteutui vuonna 1969. Oittisen viimeisinä pääjohtajavuosina koulumaailmankin yli pyyhkäissyt vasemmistolainen opiskelijaradikalismi ja kouludemokratiavaatimuksetkouludemokratiahankkeet jättivät hänet kylmäksi. Lapualaisaikana miltei koulutoveriensa muiluttamaksi joutunut Oittinen ei ollut innoissaanvastusti politiikan tuomisestatuomista kouluihin<ref>Kärenlampi, Taistelu kouludemokratiasta, s. 39</ref>, muttei voinut vastustaapysäyttää ajan virtaa. Vaikka oli ollut ikänsä johdonmukainen marxilainen sosialisti, hän oli henkisesti eri aallonpituudella kuin vallankumousaatteista innostuneet radikaaleimmat nuoret, jotka kohosivat [[Teiniliitto|Teiniliiton]] johtoon. Oittisen seuraaja [[Erkki Aho (pääjohtaja)|Erkki Aho]] suvaitsi heitä enemmän.
 
Muiden toimiensa ohella Oittinen oli 1950–1957 [[Suomen Taideakatemia]]n hallituksen, 1952 alkaen [[Kansallisooppera]]n hallintoneuvoston ja 1957–1965 Suomen [[UNESCO]]-toimikunnan puheenjohtajana. Kasvatustieteen [[kunniatohtori]]n arvonimi hänelle myönnettiin vuonna 1964<ref>[https://www.jyu.fi/akateemiset-tapahtumat/promootio/kunniat Jyväskylän yliopiston kunniatohtorit]</ref> ja [[Ministeri (arvonimi)|ministerin]] arvon hän sai 1971.
Rivi 21:
 
== Lähteet ==
* Veli-mattiMatti Autio: Oittinen, Reino. Teoksessa ''Suomen Kansallisbiografia 7''. SKS, Helsinki 2006, s. 303–307.
* Paavo Kärenlampi: ''Taistelu kouludemokratiasta: Kouludemokratian aalto Suomessa''. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1999, s. 31–39.
* [https://www.jyu.fi/akateemiset-tapahtumat/promootio/kunniat Jyväskylän yliopiston kunniatohtorit]
 
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/wiki/Reino_Oittinen”