Ero sivun ”Ydinainevalvonta” versioiden välillä

Ydinainevalvonnan tarpeellisuus juontuu fissiilien aineiden fysikaalisista ominaisuuksista. Luonnossa esiintyy merkityksellisiä määriä yhtä fissiiliä ainetta, uraanin isotooppia U-235. [[Ketjureaktio]]ssa fissiilit aineet luovuttavat suhteessa painoonsa suunnattomia määriä energiaa niin, että kolme kiloa U-235:a riittää joko tuottamaan sähköt keskisuurelle kaupungille päiväksi tai aiheuttamaan räjähdyksen, joka vastaa 50&nbsp;000 tonnia [[TNT]]:tä. Fissiilien aineiden teknisestä käyttötavasta ja niiden koostumuksesta, etenkin rikastuasteesta, riippuu mitkä käyttötarkoitukset ovat mahdollisia. Kansainvälisissä sopimuksissa fissiilien aineiden rauhanomaiset käyttötarkoitukset ja asekäytöstä luopuminen nähdään hyväksyttävinä tavoitteina. Jotta nämä kahtalaiset tavoitteet voivat valvotusti toteutua, täytyy olla teknisesti mahdollista erottaa nämä kaksi käyttötarkoitusta valvontatarkoituksessa. Seuraavassa käsitellään ydinainevalvonnan fysikaalista taustaa.<ref name="Pedia"> Feiveson, H.: ''Nuclear Proliferation and Diversion'', [http://www.sciencedirect.com/science/referenceworks/012176480X Encyclopedia of Energy], Boston University, Boston, USA, 2004, ISBN 0-12-176480-X.</ref>

 

 

Luonnonuraani sellaisenaan ei kuitenkaan ole fissiiliä, eli kykeneväistä ylläpitämään fissioiden ketjureaktiota. Näin on siksi, että luonnonuraanista alle prosentti on uraanin fissiiliä isotooppia U-235 pääosan ollessa huomattavasti yleisempää, mutta halkeamatonta isotooppia U-238. Jotta uraanista saataisiin fissiiliä, se täytyy [[ydinpolttoainekierto|rikastaa]], joka on suhteellisen vaativa tekninen prosessi. [[Ydinvoima]]loissa käytetään yleensä rikastettua uraania, jossa U-235-pitoisuus on noin kolme prosenttia. [[Ydinase]]issa sen sijaan käytetään yli 95 prosentin rikastusastetta, sillä alhaiset rikastusasteet eivät kykene ylläpitämään fissiota muuta kuin kontrolloiduissa olosuhteissa, joita luonnollisesti ei ydinräjähdettä käytettäessä voida ylläpitää.