Ero sivun ”Alexander Dubček” versioiden välillä

[[file:Dubcek.jpg|thumb|150px|Alexander Dubček]]

'''Alexander Dubček''' ([[27. marraskuuta]] [[1921]] – [[7. marraskuuta]] [[1992]]) oli tšekkoslovakialainen [[poliitikko]]. Hän oli [[Tšekkoslovakia]]n johtaja vuosina [[1968]]–[[1969]]. Kansallisuudeltaan Dubček oli [[Slovakit|slovakki]].

Dubčekin vanhemmat olivat [[Yhdysvallat|Yhdysvaltoihin]] muuttaneita köyhiä slovakkisiirtolaisia, joilla oli [[sosialismi|sosialistisia]] ihanteita. Isä Stephan oli saanut vuonna [[1916]] [[Yhdysvallat|Yhdysvaltojen]] kansalaisuuden. Seuraavana vuonna [[Yhdysvallat]] liittyi [[ensimmäinen maailmansota|ensimmäiseen maailmansotaan]] ja pasifistisen vakaumuksensa vuoksi Alexander Dubčekin isä meni [[pasifismi|pasifistisen]] vakaumuksensa vuoksi mieluummin vankilaan kuin lähti sotimaan. Vuonna [[1921]], saatuaan tiedon uuden Tšekkoslovakian synnystä, perhe päätti palata syntymämaahansa Slovakiaan. <ref> Dubček, Alexander: Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat1993, 10-15, toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993s. 10–15.</ref>

Alexander Dubček syntyi [[Uhrovec]]issa, joka oli hänen isänsä suvun kotikaupunki. Sattumalta Alexander Dubčekin syntymätalo oli myös 1800-luvun slovakialaisen kansallisen liikehdinnän keskushahmon, [[Ludovit Štúr]]in syntymäkoti. Dubčekin syntymän aikoihin Tšekkoslovakian tasavaltaa koettelivat taloudelliset vaikeudet, jotka tuntuivat erityisen hankalilta juuri Slovakian puolella. Taloudelliset vaikeudet vahvistivat Dubčekin perheen sosialistista vakaumusta ja [[25. syyskuuta]] vuonna [[1921]] Stefan Dubček johti puhetta Slovakian sosiaalidemokraattisen puolueen paikallisosaston kokouksessa. Kokouksessa muodostettiin Tšekkoslovian kommunistisen puolueen paikallisosasto, jonka puheenjohtajaksi valittiin Stefan Dubček.<ref name="Dubček20-21"> Dubček, Alexander: Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,20-211993, toimittanuts. Jiri Hochman,WSOY,Juva 199320–21.</ref>

Dubčekin perhe kuuli [[Interhelpo]]sta vuoden [[1924]] paikkeilla. Se oli työläisten ja maanviljelijöiden osuuskunta, joka auttoi [[Neuvostoliitto]]a teollisuuden ja maatalouden kehittämistyössä. Perhe muutti vuonna [[1925]] [[Kirgisia]]an, yli 60006&nbsp;000 kilometrin päähän kodistaan, [[Biškek]]in kaupunkiin. Monelle Interhelpon 303 jäsenestä Kirgisian alkukantaiset olot olivat pettymys. Ensimmäisiltä kuukausilta ei saatu lainkaan palkkaa ja asuntoina olivat vuoden [[1905]] [[Venäjän–Japanin sota|Venäjän ja Japanin välisen sodan]] aikaiset sotilasparakit. Neuvostoliiton johtaja [[Josef Stalin]] kielsi osuuskunnan toiminnan vuonna [[1943]]. Muuten Dubček kuvailee lapsuuttaan Kirgisiassa onnelliseksi.<ref name="Dubček20-21"/>

Vuonna [[1929]] Neuvostoliitossa aloitettiin kollektivisointi, joka seuraavana vuonna ulottui myös Kirgisiaan. Nuori Alexander muistaa nähneensä [[Ukraina]]sta ja Venäjältä karkotettuja talonpoikia. Perhe asui tuolloin [[Frunze]]n (nykyisin Biškek) kaupungissa ja kaupungin hedelmänviljelijät kaatoivat hedelmäpuitaan vastustaakseen kollektivisointia. Vuonna [[1933]] perhe muutti [[Gorki]]n kaupunkiin (nyk. Nižni Novgorod).<ref> Dubček, Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat1993, 36-37,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993s. 36–37.</ref>

Vuonna [[1935]] sattui välikohtaus, jonka vuoksi perheen äiti ja vanhempi poika, Julius, muuttivat takaisin kotimaahan. Alexander jäi vielä kolmeksi vuodeksi isänsä kanssa [[Neuvostoliitto]]on. Vaikka veli ja äiti olivat poissa oli elämä muuten onnellista. Vuodesta [[1936]] lähtien alkoi kuitenkin aikuisten elämä synkentyä ja se heijastui myös lapsiin ja nuoriin. Koulussa opettajat käskivät leikata kirjoista irti sellaisista henkilöistä kertovia sivuja, jotka oli julistettu "vallankumouksen vihollisiksi". Erityisen hämmentävä oli [[Buharin]]in, [[Jagoda]]n ja [[Rykov]]in oikeudenkäynti maaliskuussa [[1938]]. Kuinka oli mahdollista, että aikaisemmin sankareina pidetyt henkilöt olivatkin nyt valtion vihollisia? <ref> Dubček,Alexander: Viimeisenä kuolee toivo - poliittiset muistelmat1993, sivuts. 40–41, toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva, 1993 .</ref>

Kesällä [[1938]] Neuvostoliiton korkein neuvosto julkaisi asetuksen, jonka mukaan kaikkien ulkomaalaisten pitää joko ottaa Neuvostoliiton kansalaisuus tai poistua maasta. Saman vuoden marraskuussa Stefan Dubček päätti palata poikansa kanssa kotiseudulleen.<ref> Dubček Alexander: Viimeisenä kuolee toivo - poliittiset muistelmat1993, sivuts. 44–45, toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva, 1993 .</ref>

Alexander Dubček liittyi Slovakian kommunistiseen puolueeseen vuonna [[1939]] isänsä antaman esimerkin innostamana.<ref> Dubček,Alexander: Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat1993, sivut 50-51, toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva, 1993s. 50–51.</ref> [[Toinen maailmansota|Toisen maailmansodan]] aikana hän taisteli vastarintaliikkeessä. Vuonna 1939 [[Slovakian tasavalta (1939–1945)|Slovakian tasavalta]] oli itsenäistynyt [[Jozef Tiso]]n johdolla. Maa oli kuitenkin kansallissosialistisen Saksan "suojelussa". Toisen maailmansodan puhjettua Slovakian aseteollisuus tarjosi työpaikkoja, samoin Tison hallinnon turvallisuus- ja poliisiorganisaatiot. Tämän johdosta jotkut slovakkipiirit katsovat vuosien 1939–1944 luoneen maahan vakautta ja vaurautta. Alexander Dubček on itse muistellut, että ei muista tuolloin juuri kenenkään iloinneen elinoloistaan, saati sitten vaurastuneen. Lisäksi hän muistuttaa kyseisen ajan inhimillisistä ja moraalisista seuraamuksista. Näin ollen kommunistinen puolue ja toimiminen vastarintaliikkeessä olivat hänelle itsestäänselvyys, vaikkakin hän huomauttaa, ettei hänellä juuri ollut vertailukohtaa tekemilleen valinnoille.<ref> Dubček, Alexander: Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat1993, sivuts. 69–70, toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva, 1993 .</ref>

[[29. elokuuta]] vuonna [[1944]] alkoi Slovakian epäonnistunut [[Slovakian kansannousu 1944|kansannousu]]. Dubček osallistui veljensä kanssa taisteluihin, joissa hän haavoittui ja hänen Julius-veljensä kuoli. Saksan armeija kukisti kansannousun ja Dubček joutui piileskelemään vangitsijoita pienessä Velčicen kylässä aina sodan loppuun asti. Rauhan saavuttua hän työskenteli vuoteen [[1949]] asti [[Trencin]]issä hiivatehtaan huoltomiehenä.<ref> Dubček, Alexander: Viimeisenä kuolee toivo - poliittiset muistelmat1993, sivuts. 72–81, toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva, 1993.</ref>

Vuodesta [[1945]] alkaen [[Tšekkoslovakia]]ssa ryhdyttiin toteuttamaan kansallistamista ja maauudistusta. Lisäksi asettiin voimaan yleinen sairausvakuutus. Vuoden [[1948]] alussa kommunistit nousivat valtaan ("Voittoisa helmikuu"). Dubček ajatteli tuolloin, että tavallisille ihmisille avautuisi nyt mahdollisuus kunnolliseen elämään: jokaisella olisi asunto ja kaikkien vatsat olisivat täynnä. Myöhemmin, vanhana miehenä, hän katsoo olleensa tuolloin naiivi ja miettineensä liian vähän vapauden merkitystä.<ref>Dubček Dubček1993,Alexander: Viimeisenäs. kuolee toivo-poliittiset muistelmat,82,toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva, 1993 .</ref>

Kolmen kuukauden kuluttua puoluetyön alkamisesta Dubček osallistui puoluetyön kursseille Harmonian kylpyläkaupungissa ja kurssin päätyttyä maaliskuussa [[1950]] hän suoritti asepalveluksensa. Perhepiirissä sattui tuohon aikaan surullinen tapahtuma: Alexander Dubčekin setä Michal surmasi itsensä. Michal Dubček oli joutunut aiheettomien kavallussyytteiden uhriksi. Hänen väitettiin kavaltaneen rahaa räätälien osuuskunnasta, jonka johtaja ja perustaja hän oli. Myöhemmin syytteet kumottiin aiheettomina.<ref> Dubček Alexander:1993, Viimeisenäs. kuolee toivo-poliittiset muistelmat,83,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993 .</ref>

Sotilaspalveluksen suorittamisen jälkeen Dubček työskenteli Trencinin aluekomitean ensimmäisenä sihteerinä. 1950-luvun alkuvuodet Dubček muistaa surullisina ja huolestuttavina. Häntä huoletti paitsi setänsä kohtalo myös se, että Tšekkoslovakiassa oli tuohon aikaan ankara poliittinen sortokausi. Useita tunnettuja patriootteja ja poliitikkoja vangittiin ja heitä syytettiin mitä mielikuvituksellisimmin perustein. Rangaistuksina oli usein elinkautinen vankeus tai kuolemantuomio. Sortoa puolusteltiin [[Josef Stalin]]in teorialla "luokkataistelun kiihtymisestä".<ref>Dubček Dubček1993,Alexander: Viimeisenäs. kuolee toivo-poliittiset muistelmat,84,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993 .</ref>

Myöhemmin 1960-luvulla tutkiessaan edellisen vuosikymmenen poliittisia oikeudenkäyntejä Dubčekille ilmeni, että valtionpoliisi oli toiminut kuin valtio valtiossa. Se sai usein ohjeensa suoraan Neuvostoliitosta ja 1950-luvun näytösoikeudenkäynnit olivat neuvostoliittolaisten suunnittelemia ja ohjaamia. Ankaraa sortoa jatkui vuosia ja Dubček oli monien ystäviensä kanssa hämmentynyt.Mitä heidän suurelle unelmalleen oli tapahtumassa? Toisaalta ajateltiin, että sosialismi oli ajautunut kunnottomien ja vilpillisten ihmisten käsiin ja jos sen käytännön toteutus palautettaisiin sopimaan yhteen sen filosofisten arvojen kanssa, kaikki muuttuisi.<ref> Dubček Alexander: Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat1993,85-86,toimittanut Jiris. Hochman,WSOY,Juva 199385–86.</ref>

Samana vuonna (1955) hän lähti opiskelemaan [[Moskova]]n poliittiseen instituuttiin, josta hän valmistui vuonna [[1958]]. Puoluekoulun opetus oli tiukasti [[Marxismi-leninismi]]n viitekehykseen sidottua. Mitään ei opetettu objektiivisesti. Eriävistä mielipiteistä kerrottiin, mutta ne kaikki leimattiin "vihamielisiksi" ja "revisionistisiksi". [[Lev Trotski]]n, [[Karl Kautsky]]n ja [[Rosa Luxemburg]]in kirjoituksista esitettiin sitaatteja vain niiden virheellisiksi osoittamisen vuoksi. Historian tapahtumien tulkinta vaihteli jatkuvasti puolueen linjan mukaan. Koulun kirjaston virallisissa luetteloissa ei ollut ainuttakaan Leniniä kritisoivaa teosta.<ref> Dubček Alexander: Viimeisenä kuolee toivo - poliittiset muistelmat1993, sivus. 91,toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva, 1993,.</ref>

Moskovan poliittisen instituutin vuosina Dubčekin mieleen kylvettiin ensimmäiset epäilyksen siemenet. Hän luki Neuvostoliiton kommunistisen puolueen virallisesta linjasta suuresti poikkeavat Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen Gothan ja Erfurtin julistukset. Hän alkoi myös kriittisesti vertailla Marxin ja Leninin kirjoituksia toisiinsa. Marxin pohdinnat sosialistisen muutoksen edellytyksistä saattoivat Leninin pohdinnat epäilyttäviksi, vaikka ne esiteltiin lopullisena totuutena. Lisäksi Marx oli demokraattisempi kuin Lenin, hänen ajatuksensa proletariaatin diktatuurista ei merkinnyt poikkeamista enemmistövallasta. Dubček alkoi mielessään kyseenalaistaa Leninin Marxin teorioihin tekemien viitteiden relevanttiuden.<ref> Dubček, Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat1993,91-92,toimittanut Jiris. Hochman,WSOY,Juva,199391–92.</ref> Merkittävältä tuntui myös Leninin lause, joka kyseenalaisti Neuvostoliiton johtoaseman sosialistisen leirin johdossa. Lenin oli kirjoittanut, että vallankumouksen voittaessa kehittyneessä maassa, seuraa takapajuinen [[Venäjä]] perässä. Dubček muistaa alleviivanneensa lauseen ja kirjoittaneensa marginaaliin "[[Tšekkoslovakia]]?" ,"Itä-Saksa"? <ref> Dubček, Alexander: Viimeisenä kuolee toivo - poliittiset muistelmat1993, sivus. 93, toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva, 1993.</ref>

Poliittisen instituutin vuosina Neuvostoliitossa alkoi [[Nikita Hruštšov]]in johdolla "suojasääksi" kutsuttu aika. Poliittisen instituutin ulkomaalaiset oppilaat saattoivat kuulla neuvostoliittolaisten oppilaiden arvostelevan Stalinia murhaajaksi ja vankeja alkoi palailla leireiltä. Neuvostoliittolaiset oppilaat lukivat otteita Hruštšovin [[Neuvostoliiton kommunistinen puolue|Neuvostoliiton kommunistisen puolueen]] 20. edustajakokouksessa pitämästä puheesta. Paluu takaisin Tšekkoslovakiaan tuntui paluulta "stalinistiseen talveen".<ref> Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat1993, sivuts. 95–96, toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva, 1993.</ref>

Syyskuussa vuonna [[1958]] Dubček palasi perheensä luo Trenciniin, minne perhe oli asettunut isän opiskelujen ajaksi. Pian sen jälkeen oli edessä muutto Bratislavaan, missä odotti työ piirisihteerinä. Tšekkoslovakian poliittisessa ilmapiirissä oli ollut jonkin verran liikehdintää. Jotkut olivat jo vaatimassa kommunistisen puolueen ylimääräistä puolukokousta. Aloitteellisuus oli ollut kuitenkin pienten piirien asia ja stalinismin vastainen oppositio oli helppo tukahduttaa. Tšekkoslovakian presidentti [[Antonín Zapotky]] oli kuollut ja uudeksi presidentiksi valittiin marraskuussa [[1957]] [[Antonín Novotný]], joka oli kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri. Ensimmäisen sihteerin ja presidentin tehtävät kiedottiin yhteen ja puolue ja valtio sekoitettiin toisiinsa. Novotný tunnettiin kaikkien muutosten sitkeähenkisenä vastustajana ja hänen uhmaamistaan pidettiin poliittisena itsemurhana. Novotný ajoi läpi vuoden [[1959]] perustuslakiuudistuksen joka kodifioi kommunistisen puolueen vallan ja heikensi Slovakian itsehallintoa.<ref> Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat1993,99-104,toimittanut Jiris. Hochman,WSOY,Juva,199399–104.</ref>

Toimittuaan kaksi vuotta Bratislavassa Dubček sai siirron [[Praha]]an keskuskomitean teollisuussihteeriksi. Vuosia [[1960]]–[[1962]] Dubček on kuvannut hyödyllisiksi, sillä hän sai kokonaiskuvan maan taloudellisista ja poliittisista ongelmista ja tutustui muihin uudistusmielisiin, joista [[Ota Šik]]in ja [[Karel Kuba]]n kanssa teki yhteistyötä vuonna [[1968]]. Näinä aikoina Dubček otti ensi kertaa yhteen Novotnýn kanssa. Asiat koskivat 1950-luvun poliittisten vainojen uhrien rehabilitointia ja maan talouden investointikohteita.<ref> Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat1993,106-107,toimittanut Jiris. Hochman,WSOY,Juva 1993106–107.</ref>

1960-luvulla Tšekkoslovakiassa alkoi nousta esiin mielipiteitä, jotka vaativat uudistuksia ja vapaampia oloja. Vuodesta [[1963]] lähtien Slovakian kirjailijaliiton lehti "Kultúrny život" alkoi ottaa esille aikaisemmin kiellettyinä pidettyjä asioita. Lehti oli ollut vapaa ennakkosensuurista. Pian samankaltaisia kirjoituksia tuli myös Slovakian kommunistisen puolueen sanomalehden "Pravdan" sivuille. Dubček sekä rohkaisi arvostelua, että katsoi sitä tarvittaessa läpi sormiensa. Antonin Novotnýn hallinto vastasi tähän sekä perustamalla lehdistösensuuriviraston vuonna [[1964]] että yrittämällä syrjäyttää Dubčekin. Tšekinmaan kultturielämä ja lehdistö oli myös otettu tiukkaan kontrolliin.<ref>Dubček, Alexander: Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat1993, sivuts. 116–117, toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva, 1993.</ref>

Painostuksesta huolimatta Dubček päätti jatkaa oikeaksi katsomallaan linjalla. Hän liikkui kansan parissa ilman poliiseja ja keskusteli vapaasti kaikkien halukkaiden kanssa. Kansalaisten luottamus kasvoi ja toistaiseksi Dubček tunsi tunsi olevansa turvassa syrjäyttämisyrityksiltä.<ref> Dubček 1993,Alexander:Viimeisenä kuolees. toivo-poliittiset muistelmat,124,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993.</ref>

Vuoden [[1967]] loppupuolella oli tullut selväksi, että välienselvittelyä uudistusmielisten ja stalinistien välillä ei voitu välttää. Tšekkoslovakiassa oli alkuvuodesta 1967 käynnistetty "uusi talousmekaniikka". Pian selvisi, että tämä supistettu projekti ei riittänyt mihinkään. Kommunistisen puolueen aluekomiteoiden istunnoissa niin [[TšekinmaaTšekki|Tšekissä]]lla kuin Slovakiassakin kävivätkäytiin kiivasta keskustelua yhteiskunnan tilasta ja maan todettiin olevan kriisissä talouden, kulttuurin ja kansallisuuksien välisten suhteiden alueilla. Useat tunnetut kirjailijat kuten [[Pavel Kohout]], [[Ludvík Vaculík]] ja [[Milan Kundera]] tuomitsivat stalinistisen hallinnon ja vaativat demokratiaa.<ref> Dubček, Alexander Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat1993,144-145,toimittanut Jiris. Hochman,WSOY,Juva 1993144–145.</ref>

[[30. lokakuuta]] vuonna [[1967]] käynnistettiin Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen keskuskomitean istunto. Dubček oli keskittynyt kokouksessa kolmeen aiheeseen: 1) Puoluejohdon oli tehtävä itsekritiikkiä eikä vain tuomittava aluejärjestöjä, 2) Puolueen ja hallituksen välille oli tehtävä selkeä raja; puolue ei saa sekaantua päivittäin valtionhallintoon, 3) Oli aloitettava keskukomitean päätöksiin perustuvan toimintaohjelman laatiminen. Antonin Novotný ja hänen liittolaisensa torjuivat Dubčekin ehdotukset ilman äänestystä. Seuraavana päivänä Novotný matkusti [[Moskova]]an lokakuun vallankumouksen 50-vuotisjuhliin.<ref> Dubček Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat1993,148-150,toimittanut Jiris. Hochman,WSOY,Juva 1993148–150.</ref>

Palattuaan Moskovasta Antonin Novotný syytti Dubčekia "nationalistisesta poikkeamasta". Lisäksi hän oli pyytänyt [[Leonid Brežnev]]in Prahaan ratkaisemaan asian stalinistisiiven eduksi. Brežnev saapuikin [[Praha]]an kaikessa hiljaisuudessa [[8. joulukuuta]]. Uudistusmieliset totesivat neuvotteluissa Brežneville, että Antonin Novotnýn hallinto on kaiken kehityksen tiellä. Brežnev ei esittänyt asiasta mitään mielipidettä eikä puuttunut siihen, kuka olisi Novotnýn seuraaja. Brežnev poistui maasta jo seuraavana päivänä. Keskuskomitea keskusteli taloudesta [[19. joulukuuta]] ja [[5. tammikuuta]] vuonna [[1968]] alkoi ratkaiseva kokous. Antonin Novotný saatiin syrjäytettyä ja Alexander Dubček valittiin ainoana ehdokkaana kommunistisen puolueen ensimmäiseksi sihteeriksi. Virkaanastujaispuheessaan Dubček herrasmiesmäisesti kiitti Antonin Novotnýta tämän tekemästä työstä.<ref>Dubček Dubček1993,Alexander:Viimeisenä kuolees. toivo-poliittiset muistelmat,161,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993.</ref> Presidentin virasta Antonin Novotný erotettiin 22. maaliskuuta 1968 ja uudeksi presidentiksi nousi toisen maailmansodan veteraani, kenraali [[Ludvik Svoboda]].

Ajanjaksoa maaliskuusta elokuuhun nimitetään [[Prahan kevät|Prahan kevääksi]]. Pian presidentin vaihdoksen jälkeen Dubček ja hänen [[Harmaa eminenssi|harmaana eminenssinään]] pidetty professori [[Zdenĕk Mlynar]] julistivat toimintaohjelmansa. Ohjelma sisälsi murskaavan arvion kommunistien 20 vuotta kestäneestä valtakaudesta. Todettiin, että talouspolitiikka oli "tyhjentänyt maan aineelliset ja henkiset voimavarat, johtanut kehityksen pysähtymiseen ja väestön elintason alenemiseen". Asuntokannan todettiin olevan "katastrofaalisessa tilassa", miljöö oli "kulttuuriton". Hyvin suoritetusta työstä tunnetun mielihyvän sijaan oli astunut "välinpitämättömyys, tehtävien mekaaninen täyttäminen ja alistuminen tilanteeseen, jonka oli luonut pätemätön ja aloitetekyvytön johto". Nyt luotaisiin uusi "ihmiskasvoinen sosialismi".<ref> Grimberg,Carl:Kansojen historia1985,osa 24-Vallankumouksen ja nälän maailma, sivus. 192, kirjoittanut Erling Bjøl, WSOY:n graafiset laitokset, Porvoo 1985.</ref>

Dubček kumosi lehdistösensuurin. Lisäksi vuonna [[1948]] kielletty perinteikäs voimisteluseura "[[Sokol]]" sallitiinsallittiin jälleen ja poliittisesti vainotut perustivat [[Klubi 231]]|Klubi 231:n]], joka vaati syyttömästi tuomittujen kunnian palauttamista. Pian muodostettiin myös "osallistuvien puolueettomien klubi" (KAN), jolla oli poliittisen puolueen piirteitä olematta kuitenkaan poliittinen puolue. Suoritettiin mielipidekysely, jonka mukaan vain 6kuusi %prosenttia uskoi kehityksen heikentävän sosialismia ja vain 1,9 %prosenttia halusi suurempaa riippumattomuutta Neuvostoliitosta.<ref> Grimberg,Carl: Kansojen historia1985, osa 24 - Vallankumouksen ja nälän maailma, sivuts. 194–195, kirjoittanut Erling Bjøl, WSOY:n graafiset laitokset, Porvoo 1985.</ref> Henkilökohtaisesti Dubček piti tärkeänä parantaa tšekkien ja slovakkien suhteita ja luoda Tšekkoslovakiasta aidosti toimiva liittovaltio. Lakiesitys asiasta oli määrä hyväksyttää parlamentissa [[20. elokuuta]] [[1968]].<ref> Dubček, Alexander: Viimeisenä kuolee toivo - poliittiset muistelmat1993, sivus. 195,toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva, 993.</ref> Uudessa ohjelmassa tähdennettiin myös vapautta: kaikki ulkojuridiset rajoitukset tuli poistaa, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden tuli olla myös todellisuutta sekä irtisanouduttiin diktatorisista toimenpiteistä. Kansalaisille taattiin matkustusvapaus myös ulkomaille. Taloudessa pyrittiin yritysten itsehallintoon, keskusjohtoisuuden purkuun ja palvelualojen yksityisyritysten laillistamiseen. Neuvostoliittolaiset tulkitsivat viimeisen kohdan tarkoittavan kapitalismiin palaamista.<ref>Dubček, Alexander: Viimeisenä kuolee toivo - poliittiset muistelmat1993, sivus. 188, toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva, 1993.</ref>

Dubčekin "Prahan kevään" alkuaikojen toiminnasta on esitetty kahdenlaista kritiikkiä. Joidenkin mielestä hän oli liian varovainen ja joidenkin mielestä hän eteni asioissa liian nopeasti. Dubček itse on todennut, että yritti huolellisesti punnita vallitsevia tosiseikkoja eri puolilta. Hän ei missään vaihessa uskonut, että maa miehitettäisiin. Politiikassaan hän pyrki nojautumaan yleiseen mielipiteeseen. Vappuna 1968 hän liikuttui suuren yleisön spontaanisti esittämästä tuesta. Osaltaan Dubčekin suosiota kasvatti hänen vaatimattomuutensa. Tultuaan kommunistisen puolueen ensimmäiseksi sihteeriksi hän asui Prahassa vaatimattomassa hotellissa ja matkusti viikonlopuiksi perheensä luo Bratislavaan. Protokollapäällikkö joutui taivuttelemaan häntä etsimään asemaansa vastaavan asunnon.<ref>Dubček 1993,Alexander:Viimeisenä kuolees. toivo-poliittiset muistelmat,163, 190,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993.</ref>

[[23. maaliskuuta]] vuonna 1968 Tšekkoslovakian edustajat kutsuttiin [[Dresden]]iin käsittelemään taloudellista yhteistyötä. [[Romania]]n edustajat eivät olleet paikalla. [[DDR]]:n johtaja [[Walter Ulbricht]] avasi kokouksen, hylkäsi esityslistalla olleet talousasiat ja siirtyi käsittelemään Tšekkoslovakian tilannetta. Dubček muisteli myöhemmin tunteneensa itsensä niin petetyksi, että oli kävellä ulos salista. Kokouksessa luettiin tšekkoslovakialaisia sanomalehtiä joiden artikkeleista etsittiin perusteita syytöksille "vastavallankumouksesta" ja "otteen menetyksestä" ja väläyteltiin sosialismiin kohdistuvan ulkovaltojen uhkia. Dubček puolusteli lehdistön oikeutta kirjoittaa asioista vapaasti ja toimivansa kansan parhaaksi. Lisäksi hän tähdensi maansa hoitavan velvollisuutensa [[Varsovan liitto|Varsovan liitossa]] tinkimättä. Kokouksessa [[Leonid Brežnev]] näytteli huolestunutta isää ja Walter Ulbricht ja [[Władysław Gomułka]] syyttäjiä.<ref>Dubček, Alexander: Viimeisenä kuolee toivo - poliittiset muistelmat1993, sivuts. 175–178, toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva, 1993.</ref>

Leonid Brežnev, [[János Kádár]], Walter Ulbricht, Władyslaw Gomułka ja [[Todor Živkov]] kokoontuivat [[Varsova]]ssa [[14. heinäkuuta]] 1968. Seuraavana päivänä he julkaisivat kommunikean, jossa totesivat viiden Varsovan liiton maan johtajan tavanneen ja lähettäneen kirjeen Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen keskuskomitealle. Kirjessä, joka nykyään tunnetaan "Varsovan kirjeenä" todettiin uudistusten olevan "vastavallankumouksellisten voimien" aikaansaannosta, "antisosialistiset järjestöt" piti lakkauttaa ja lehdistön vapaus piti lakkauttaa. Dubček otti kirjeen puolueensa keskuskomitean käsittelyyn, missä se tuomittiin yksimielisesti.<ref> Dubček, Alexander: Viimeisenä kuolee toivo - poliittiset muistelmat1993, sivuts. 206–207, toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva ,1993.</ref> Dubček sanoi edelleen uskoneensa tässä vaiheessa, että Neuvostoliitto ja muut Varsovan liiton maat eivät hyökkäisi asevoimin Tšekkoslovakian uudistuksia vastaan.

Leonid Brežnev soitti Dubčekille [[19. heinäkuuta]] 1968 ja ehdotti kahdenvälistä kokousta. Ilmassa leijui pelottelua: DDR:n lehdistö väitti Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun lähettäneen aseita vastavallankumouksellisille ja Neuvostoliiton lehdistö väitti Tšekkoslovakian yrittävän kaapata itselleen osaa [[Ukraina]]sta. Neuvottelupaikasta käytiin kädenvääntöä ja lopulta sovittiin tapaamispäiväksi [[29. heinäkuuta]] Čiernan rautatieasemalla, minne Neuvostoliiton valtuuskunta tuli junalla. Neuvottelut ajautuivat heti alussa umpikujaan, mutta ne kestivät kaikkiaan kolme päivää. Neuvostoliittolaiset käyttäytyivät neuvotteluissa karkeasti: [[Aleksei Kosygin]] solvasi tšekkoslovakialaista František Kriegeliä "Galitsian juutalaiseksi" ja Brežnev vetäytyi tekosairaana junanvaunuunsa, minne Dubčekin täytyi tulla hänen luokseen henkilökohtaisiin keskusteluihin.<ref> Dubček,Alexander: Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat1993,211-212,toimittanut Jiris. Hochman,WSOY,Juva 1993211–212.</ref>

Elokuun alkupäivinä käytiin [[Bratislava]]ssa tuloksettomia neuvotteluja kiistojen sopimiseksi. Viiden Varsovan liiton maat kokoontuivat Moskovassa [[18. elokuuta]] 1968 ja tekivät päätöksen miehityksestä.<ref> Dubček, Alexander: Viimeisenä kuolee toivo - poliittiset muistelmat1993, sivus. 215,toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva, 1993.</ref>

[[21. elokuuta]] 1968 Neuvostoliitto ja muut [[Varsovan liitto|Varsovan liiton]] joukot miehittivät maan ja pian demokraattiset uudistukset peruttiin seuranneen "normalisoinnin" aikana. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen puheenjohtaja Leonid Brežnev totesi, että sosialismin vaarantuminen yhdessä maassa on kaikkien sosialististen maiden asia. Tätä alettiin kutsua [[Brežnevin oppi|Brežnevin opiksi]].

Miehityksen alettua Dubček ja muita uudistuspoliitikkoja vietiin vangittuina [[Moskova]]an. Dubček oli työtovereineen puolueensa keskuskomitean rakennuksessa, kun sen valtasi joukko laskuvarjomiehiä. Mukana seurasi [[KGB]]|KGB:n]] virkailijoita, joista yksi julisti: "Pidätän teidät toveri Indran johtaman Työläisten ja talonpoikain hallituksen nimissä". [[Alois Indra]] oli kommunistisen puolueen keskuskomitean sihteeri, joka oli siirtynyt miehittäjien palvelukseen.

Dubček vietiin Moskovaan vankina, ilman mahdollisuutta tavata muita kaapattuja. Seuranneet neuvottelut olivat täysin muodolliset. Neuvottelupöytään päästiin [[23. elokuuta]] ja vastapuolella olivat Leonid Brežnev, [[Nikolai Podgornyi]], Aleksei Kosygin ja Voronovin. Brežnev aloitti puolustelemalla tapahtunutta. Hän totesi, että keskuskomitean selän takana oli vehkeilty Tšekkoslovakian muuttamiseksi porvarilliseksi valtioksi, minkä vuoksi tarvitaan aikaa normalisoinnille, eikä joukkoja voida vetää pois.<ref> Dubček,Alexander: Viimeisenä kuolee toivo - poliittiset muistelmat1993, 230-238,s. toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993230–238.</ref> Muita Moskovan neuvotteluihin osallistuneita olivat uudistumieliset Černík, Smrkovský, Bilák ja vapaaehtoisesti saapunut presidentti Svoboda. Neuvostoliittolaiset yrittivät painostaa tšekkoslovakialaisia myöntämään "Varsovan kirjeen" syytökset paikkansapitäviksi sekä myöntämään Prahassa miehityksen alkaessa salaisesti pidetyn Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen 14. edustajakokouksen mitättömäksi.<ref> Dubček,Alexander: Viimeisenä kuolee toivo - poliittiset muistelmat1993, 254-255,s. toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva 1993254–255.</ref>

Dubček joutui allekirjoittamaan [[26. elokuuta]] 1968 niin kutsutun Moskovan julistuksen, jossa todettiin, että erimielisyydet sosialististen maiden välillä eivät ole ylipääsemättömiä. Moskovan julistus julistettiin "puolueiden yhteisten etujen" ja "keskinäisen ystävyyden nimissä" salaiseksi. Allekirjoittamiseen johti Dubčekin pelko siitä, että kieltäytyminen olisi tulkittu kehotukseksi avoimeen vastarintaan, minkä miehitysarmeija olisi kukistanut ihmishenkiä säästämättä. Dubček on todennut tilanteen olleen kuin suora kopio Tšekkoslovakian viimeisen sotaa edeltäneen presidenttipresidentin, [[Emil Hácha]]n, neuvotteluista Berliinissä [[15. maaliskuuta]] [[1939]], missä [[Adolf Hitler]] otti Tšekin kansan Saksan valtakunnan "suojeluun".<ref> Dubček,Alexander: Viimeisenä kuolee toivo - poliittiset muistelmat1993, 261-262,s. toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva 1993261–262.</ref> Neuvottelujen päätteeksi Brežnev piti puheen, jossa totesi aatteiden ja ihanteiden olevan sivuseikka. Tšekkoslovakia kuului Neuvostoliiton etupiiriin ja Dubček oli ollut liian itsenäinen; hän ei ollut tarkistuttanut puheitaan Neuvostoliitossa eikä kysynyt lupaa henkilövaihdoksiin. Brežnev oli puhuessaan liikuttunut aina kyyneliin saakka ja Dubček muistelee olleensa keskellä kyynistä byrokraattikoplaa, jonka maailmankuva oli valjastettu omien etujen ajamiseen.<ref> Dubček Alexander1993,Viimeisenä kuolees. toivo-poliittiset muistelmat,264-265,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993264–265.</ref>

Dubček sai muodollisesti pitää pääsihteerin asemansa lyhyen aikaa. Puoluetta kontrolloivat kuitenkin miehityksen jälkeen Moskovan otteessa olevat kovan linjan stalinistit. Neuvostoliittolaiset olivat hylänneet Alois Indran Dubčekin seuraajana ja hänen tilalleen nousi aiemmin uudistusmielisenä pidetty [[Gustáv Husák]] joka ryhtyi kovaotteisesti tukahduttamaan uudistusliikettä. Puhemiehistön kokouksessa [[17. huhtikuuta]] [[1969]] Dubček syrjäytettiin ensimmäisen sihteerin virasta ja siirrettiin liittoneuvoston puheenjohtajaksi.

Liittoneuvoston puheenjohtajana toimiessaan Dubček joutui Husákin ja tämän liittolaisten nöyryytyksen kohteeksi. Kommunistisen puolueen uusi puhemiehistö oli valmistellut lain, jolla oikeutettiin poikkeustoimet. Kyseinen laki, laki 99, tunnettiin opposition parissa myöhemmin "patukkalakina". Dubček kyseenalaisti lain liian kovaotteisena ja epäili sen valmistelun lainvoimaisuutta, sillä juristit eivät olleet saaneet tutkia sen sopivuutta perustuslain säädösten kanssa. Husák huusi Dubčekille, että jos tämä jättää allekirjoittamatta, hän on vastuussa uusissa mellakoissa syntyneistä kuolonuhreista. Dubček allekirjoitti ja katui lähes välittömästi. Hän yritti myöhemmin saada lakia lievennetyksi, mutta turhaan. Dubček erotettiin liittoneuvoston puhemiehen virasta ja puolueen puhemiehistöstä [[25. syyskuuta|25.]] – [[26–26. syyskuuta]] 1969 pidetyssä kokouksessa.<ref> Dubček, Alexander: Viimeisenä kuolee toivo - poliittiset muistelmat1993, 302-310,s. toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva, 1993302–310.</ref> Samoihin aikoihin Dubčekin isä kuoli. Hautajaisiin osallistui satoja ihmisiä ja niistä muodostui hiljainen mielenosoitus miehitystä vastaan.

[[15. joulukuuta]] vuonna 1969 Dubček lähetettiin suurlähettilääksi [[Turkki]]in vuosiksi [[1969]]–[[1970]] ja erotettiin kommunistisesta puolueesta vuonna 1970. Kotimaahansa Dubček palasi kesäkuussa 1970.

Kommunistivalta hankaloitti Alexander Dubčekin ja hänen Anna-vaimonsa elämää monin tavoin. Perhe joutui elämään säästöillään ja Alexander Dubčekin äiti tuki perhettä taloudellisesti. Viranomaiset osoittivat puolen vuoden työttömyyden jälkeen Dubčekille työpaikan metsähallituksen moottorisahakorjaamolta. Anna-puoliso ei sairauksiensa johdosta kyennyt työelämään. Dubčekien asunnosta löytyi kuuntelulaiteita, heidän ei sallittu vastaanottaa ulkomaanpostia ja kolme turvallisuuspoliisia seurasi heitä aina kun he liikkuivat kaupungilla. Alexander Dubčekia puhutelleita henkilöitä uhkailtiin työpaikan menetyksellä ja he joutuivat ilmoittautumaan poliisille. Anna-puolison pääsy saamaan hoitoa sappivaivoihin tehtiin hankalaksi.<ref> Dubček,Alexander: Viimeisenä kuolee toivo - poliittiset muistelmat1993, 315-322, toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva, 1993s. 315–322.</ref>

Ensimmäiset merkit siitä, että ajat olivat muuttumassa, Dubček sai vuonna [[1988]] saatuaan tiedon, että hänet oli nimetty italilaisen [[Bologna]]n yliopiston kunniatohtoriksi. Yllätyksekseen Dubček sai sekä luvan mennä ottamaan huomionosoituksen vastaan, että myös oikeuden palata kotimaahansa. Bolognassa hän piti puheen, jossa puolusti uudistuspolitikkaansa. Hänen sydäntään lämmitti satojen tavallisten italialaisten osoittama myötätunto.<ref> Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat1993,331-332,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993s. 331–332.</ref>

[[Samettivallankumous|Samettivallankumouksen]] aikana Dubček tuli takaisin. Hän tuki [[Václav Havel]]in liikettä. Dubček valittiin kansalliskokouksen puhemieheksi [[28. joulukuuta]] [[1989]] ja uudelleen vuonna [[1990]]. Hän katsoi Samettivallankumouksen olevan voitto hänen "ihmiskasvoiselle sosialismilleen". Hän liittyi Slovakian sosiaalidemokraattisen puolueen jäseneksi vuonna [[1992]]. Dubček kuoli auto-onnettomuudessa [[7. marraskuuta]] [[1992]]. Hänet haudattiin Slávičie Údolieen, [[Bratislava]]an, Slovakiaan. Dubčekin kuolema oli isku monille Tšekkoslovakian yhtenäisyyttä kannattaneille. [[Tšekki]] ja [[Slovakia]] erosivat toisistaan [[1. tammikuuta]] [[1993]].

Markkinataloudelle Dubček ei nähnyt vaihtoehtoa. Idealistina hän halusi säädellä sitä lainsäädännöllä, joka mahdollistaisi kaikille hyvän elämän ja sen rinnalle tarvittaisiin myös vahvaa osuusliikettä. Dubček piti esikuvinaan [[Olof Palme]]a ja [[Willy Brandt]]ia .<ref>Dubček Dubček1993,Alexander: Viimeisenä kuolee toivo - poliittiset muistelmat,s. 340–343, toimittanut Jiri Hochman, WSOY Juva, 1993.</ref>

=== LähdeviitteetViitteet ===