|
== Keskittäminen ==
9. divisioonaa ei [[Ylimääräiset harjoitukset|YH]]:n]] aikana keskitetty pois perustamisalueeltaan, jonne se jäi [[ylipäällikkö|ylipäällikön]] reserviksi.<ref name="TH1_106" />
== Yleiskuvaus divisioonan käymistä taisteluista ==
Divisioonan tehtävä oli suoritettu Suomussalmen alueella. Suomalaisjoukot asettuivat aluksi puolustukseen ja taistelutoiminta oli vähäistä. Suomalaisten esikunnilta meni useita vuorokausia divisioonan joukkojen jatkokäytön suunnitteluun ja joukot käyttivät aikaa mm. lepoon ja sotasaaliin keräämiseen. Divisioona sai uusia käskyjä ja siitä irrotettiin mm. JR 64, joka siirtyi 12. tammikuuta saamansa käskyn perusteella Laatokan Karjalaan IV armeijakunnan alaisuuteen.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.294-295</ref> 9. divisioonan pääosat (mm. JR 27, JR 65 pois luettuna yksi pataljoona, divisioonan esikunta, pioneeri- ja viestipataljoonat sekä huoltojoukot) siirtyivät Kuhmon rintamalle 21. - 26. tammikuuta välisenä aikana.<ref name="Raunio_155">Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" s. 155</ref>
=== Divisioonan taistelut Kuhmon suunnassa joulukuussa ===
[[Kuva:Tolvajärven taistelijoita.jpg|thumb |left|250px|Suomalaiset käyttivät taistelualueella runsaasti suksia esim. keskitysmarsseihin.]] ▼{{pääartikkeli|[[Kuhmon taistelut]]}}
Puna-armeijan [[Neuvostoliiton divisioonat talvisodassa|54. divisioonan]] päästyä etenemään syvälle Suomen alueelle sodan alkupäivinä Kuhmossa päämaja alisti 9. divisioonan joukoista mm. JR 25:n ja Kevyt osasto 9:n suoraan pohjoisPohjois-Suomen Ryhmälle. 9. divisioonan alueelle 5.-6. joulukuuta välisenä aikana siirretyistä joukoista muodostettiin komentajansa (everstiluutnantti [[Aksel Vuokko]]) mukaan nimetty Prikaati Vuokko.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.211-212</ref> ▼
Heti Raatteen tien voittoisan taistelun jälkeen Pohjois-Suomen Ryhmän esikunta esitti [[päämaja]]lle eversti Siilasvuon komentaman 9. divisioonan pääosien siirtämistä Kuhmoon ja puna-armeijan [[Neuvostoliiton divisioonat talvisodassa|54. divisioonan]] tuhoamista hyökkäyksellä. Vasta lisäperusteluiden jälkeen P-SRE sai haluamansa divisioonan käyttöönsä 18. tammikuuta annetulla käskyllä . Divisioona aloitti siirtymisensä seuraavana päivänä saamansa käskyn perusteella. Divisioonan pääosien (mm. JR 27, vajaa JR 65, Viesti- ja Pioneeripataljoonat 9) keskitysmarssit Kuhmoon olivat suoritettu 26. tammikuuta mennessä.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.219</ref> ▼▲Puna-armeijan [[Neuvostoliiton divisioonat talvisodassa|54. divisioonan]] päästyä etenemään syvälle Suomen alueelle sodan alkupäivinä Kuhmossa päämaja alisti 9. divisioonan joukoista mm. JR 25:n ja Kevyt osasto 9:n suoraan pohjois-Suomen Ryhmälle. 9. divisioonan alueelle 5.-6. joulukuuta välisenä aikana siirretyistä joukoista muodostettiin komentajansa (everstiluutnantti [[Aksel Vuokko]]) mukaan nimetty Prikaati Vuokko.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.211-212</ref>
9. divisioonan esikunta aloitti oman hyökkäyssuunnitelmansa laatimisen jo ennen siirtymistään Kuhmoon. Divisioonan esikunnan tekemä hyökkäyssuunnitelma, jokaHyökkäyssuunnitelma oli hyvin samankaltainen kuin Raatteen tien hyökkäyssuunnitelma , ja se hyväksyttiin Pohjois-Suomen Ryhmän esikunnassa 25. tammikuuta sellaisenaan. Divisioonan hyökkäyssuunnitelman mukaan hyökkäyksellä tulisi katkaista alueelle edenneen neuvostodivisioonan joukot useaan pienempään osaan. Neuvostodivisioona oli ryhmittynyt lähelle tielinjaa noin 40 kilometrin matkalla, joten suomalaisjoukkojen keskittämisellä tielinjan katkaisukohtiin uskottiin saatavan puna-armeijan joukot useampaan [[motti]]in . Aktiivista toimintaa neuvostodivisioonan kärkeä vastaan ei suunniteltu toteutettavaksi operaation alkuvaiheessa. Divisioonan esikunta oli käskenyt hyökkäykseen osallistuvat joukot siirtomarsseilleen jo ennen suunnitelman hyväksymistä. Prikaati Vuokko (mm. JR 25) alistettiin takaisin divisioonalle 28. tammikuuta.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.219-221</ref> ▼Neuvostoliiton alueelle edennyt divisioona oli puna-armeijan 9. armeijan parhaiten talvisodankäyntiin pohjoisilla metsäalueilla soveltunut yhtymä. Divisioonan kaksi rykmenttiä hyökkäsi [[Kuhmo]]n alueella ja yksi rykmenteistä etelämpänä kohti [[Lieksa]]a. Divisioonaa komensi prikaatinkomentaja [[Nikolai Gusevski]].<ref name="Raunio_155"/>
Divisioonan hyökkäys alkoi suunnitelman mukaisesti 29. tammikuuta<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.221-222 ja 225</ref><ref>Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" s.157</ref> ja 31. tammikuuta puna-armeijan 54. divisioonan joukot oli käytännössä jaettu kolmeen osaan.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.221-223 ja 225-226</ref>
Prikaati Vuokko joutui käyttämään kokonaisen vuorokauden (7. joulukuuta) hyökkäykseen lähtöasemiin siirtymiseen ja omiin valmisteluihinsa.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.212</ref>
Helmikuun puoltaväliä lähestyttäessä 9. divisioona oli lähes kaksi viikkoa kestäneiden taisteluiden aikana saanut puna-armeijan 54. divisioonan jaettua noin 45 kilometrin mittaisella alueella useaan mottiin. Suomalaisjoukot sitoutuivat nyt neuvostojoukkojen 54. Divisioonan divisioonan avustamiseen pyrkivien puna-armeijan yksiköiden hyökkäysten torjuntaan. Merkittävimmät taistelut käytiin suoraan idästä (Löytövaaran alueella) hyökkääviä neuvostojoukkoja vastaan ja erityisesti suoraan pohjoisesta, erämaan halki, etenevää [[Dolinin hiihtoprikaati]]a vastaan .<ref>Sotatieteen (nimettylaitos: komentajansa"Talvisodan everstihistoria" Dolininosa mukaan)3 s. 229</ref> 16. helmikuuta tehdyn ratkaisevan hyökkäyksen jälkeen koko Dolinin hiihtoprikaati käytännössä tuhottiin.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s. 229 230 ja 235</ref> ▼▲[[Kuva:Tolvajärven taistelijoita.jpg|thumb|left|250px|Suomalaiset käyttivät taistelualueella runsaasti suksia esim. keskitysmarsseihin.]]
8. joulukuuta Prikaati Vuokko aloitti hyökkäyksensä, jonka alkuperäisenä tavoiteena oli hyökkäyksen jatkaminen aina [[Repola]]an saakka. I/JR 25 pääsi 20 kilometriä noin kahdeksassa tunnissa hiihdettyään yllättämään neuvostodivisioonan joukot Sivakan tienhaarassa. Pataljoonan hyökkäys sivustasta tuli puna-armeijalaisille yllätyksenä ja mainittu tienhaara onnistuttiin valtamaan. I/JR 25 määrättiin kuitenkin perääntymään vieressä (vasemmalla) hyökänneen II/JR 25:n hyökkäyksen juututtua paikalleen neuvostojoukkojen vastarinnan vuoksi. Jälkimmäisen pataljoonan hyökkäys Rastin ja Sivakan tienhaarojen välisellä alueella pyhähtyi mm. neuvostojoukkojen tykistön tuliaseman eteen. Vasemman kautta kiertäen aloitettu hyökkäys ei myöskään johtanut toivottuun tulokseen pataljoonan joukkojen jouduttua avoimessa maastossa ristituleen. Pataljoonan komentajan (majuri [[Aarne Taube]]) kaaduttua taistelussa pataljoonan joukot hajaantuivat ensimmäisessä taistelussaan ja ne oli vedettävä takaisin lähtöasemiinsa illan hämärtyessä. Pohjoisesta hyökännyt III/JR 25 aloitti oman hyökkäyksensä kolme tuntia myöhästyneenä (takanaan 15 kilometrin hiihtomarssi). Pataljoona saavutti Klemetin kylän alueella tien ja aloitti hyökkäyksensä kohti itää vastakkaiseen suuntaan etenemässä olleita puna-armeijan JR 118:n joukkoja vastaan. Neuvostojoukkojensa saatua tulitukensa järjestettyä ja siirrettyä taistelualueelle panssarivaunuja suomalaisten hyökkäys pysähtyi. Suomalaispataljoona meni hajalle ja hyökkäys jouduttiin keskeyttämään. Tämän jälkeen pataljoona vetäytyi takaisin lähtöasemiinsa.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.212-213</ref>
[[Taktiikka|Taktisesti]] hyvin suunniteltu hyökkäys ei tuottanut tulosta ja Pohjois-Suomen Ryhmä päätti keskeyttää hyökkäyksen. Epäonnistuminen hyökkäyksessä johtui mm. yhtenäisen johdon ja hyökkäävien joukkojen sotakokemuksen puutteesta sekä osin valmistautumisajan niukkuudesta. P-SR käski joukkojen asettua alueella puolustukseen.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.213</ref>
Divisioonan joukot (nyt nimettynä Prikaati Vuokoksi) ja alistettuna suoraan Pohjois-Suomen Ryhmälle jatkoivat taisteluaan kolmen eri tielinjan läheisyydessä. Pohjoisimpana toimivat Osasto Kekkoseen kuuluneet joukot, jotka joulukuun aikana joutuivat ensin perääntymään Tyrävaaran ja Kiekinkosken välisellä tielinjalla neuvostojoukkojen hyökkäyksen vuoksi. Osasto pystyi kuitenkin Tyrävaaran asemissaan torjumaan puna-armeijan hyökkäykset 17. ja 19. joulukuuta ja jouluaattona aloitettu vastahyökkäys johti neuvostojoukkojen irtautumiseen ja perääntymiseen liki 25 kilometriä taaemmaksi aina Kiekinkoskelle saakka. Rastin tienhaarasta kohti Kuhmoa johtavan tien varrella puna-armeijan joukot saivat hyökkäyksellään työnnettyä suomalaiset joulukuun aikana parisen kilometriä taaksepäin huolimatta suomalaisten tekemästä vastahyökkäyksestä, jonka tavoitteena oli vallata mainittu tienhaara takaisin itselleen 12. joulukuuta toteutetulla hyökkäyksellä. Divisioonan joukoista III/JR 25 osallistui taisteluihin, jotka johtivat rintamalinjan vakiintumiseen alueella. Rastin tienhaarasta lounaaseen johtavan tielinjan alueella suomalaiset joutuivat perääntymään (15.-16. joulukuuta suoritetusta vastahyökkäysyrityksestä huolimatta) neuvostojoukkojen hyökkäysten vuoksi myös parin kilometrin matkan, jonka jälkeen puolustus saatiin vakiintumaan Maunuvaaraan.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.213-216</ref>
Divisioonan joukot osallistuivat myös joulukuun loppupuolella Lieksan suunnassa käytyihin taisteluihin, joten hyökkäyksellisiin sotatoimiin ei Kuhmon suunnassa ollut mahdollisuuksia lukuun ottamatta jouluaattona alkaneita taisteluita Rastin tienhaaraa puolustavia neuvostojoukkoja vastaan. Hyökkäys kuitenkin epäonnistui sen heikon suunnittelun ja aikataulun kireyden vuoksi. Tilanne Kuhmon suunnalla rauhoittui myös puna-armeijan hyökkäysvoiman ehdyttyä. Molemmat osapuolet aloittivat linnoittamaan asemiaan ja taistelutoiminta rajoittui lähinnä tykistötuleen sekä erisuuruisten sotilaspartioiden käymiin kahakoihin laajoilla metsäalueilla.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.216-217</ref>
=== Divisioonan taistelut Kuhmon suunnassa tammikuussa ===
Taistelut Kuhmon suunnassa rajoittuivat tammikuun alkupuolen lähinnä partioiden välisiin kahakoihin sekä ajoittaiseen tykistötuleen. Partiokahakat liittyivät sekä suomalaisten aloittamaan vilkaaseen [[sissi]]toimintaan että neuvostojoukkojen lähettämien 30-40 henkisten tiedustelupartioiden torjuntaan. Merkittävin suomalaisten puna-armeijan tiedustelupartiota vastaan käymä taistelu käytiin Lutjan alueella 20.-21. tammikuuta. Mainitussa taistelussa suomalaisten onnistui saartaa 120-miehinen neuvostoliittolaisten tiedustelupartio aluetta halkaisevien tielinjojen puolivälissä. Taistelun jälkeen yli 90:n puna-armeijalaisen todettiin kaatuneen.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.213,215 ja 217</ref>
▲Heti Raatteen tien voittoisan taistelun jälkeen Pohjois-Suomen Ryhmän esikunta esitti [[päämaja]]lle eversti Siilasvuon komentaman 9. divisioonan pääosien siirtämistä Kuhmoon ja puna-armeijan [[Neuvostoliiton divisioonat talvisodassa|54. divisioonan]] tuhoamista hyökkäyksellä. Vasta lisäperusteluiden jälkeen P-SRE sai haluamansa divisioonan käyttöönsä 18. tammikuuta annetulla käskyllä. Divisioona aloitti siirtymisensä seuraavana päivänä saamansa käskyn perusteella. Divisioonan pääosien (mm. JR 27, vajaa JR 65, Viesti- ja Pioneeripataljoonat 9) keskitysmarssit Kuhmoon olivat suoritettu 26. tammikuuta mennessä.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.219</ref>
:Tilanne Kuhmon rintamalla 18. tammikuuta oli pääpiirteissään seuraava <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.218-219</ref>:
:: - Neuvostojoukot olivat edeneet syvälle Suomen alueelle lähinnä taistelualueella ollutta eteläistä (liki itä-länsi - suuntaista) tielinjaa pitkin. Puna-armeijan joukot olivat edenneet Riihivaarasta Saunajärven kautta Rastin tienhaaraan ja jatkaneet siitä vajaa 10 kilometriä pohjoiseen Jyrkänkoskelle ja muutaman kilometrin etelään Maunuvaaraan asti.
:: -Suomalaiset olivat vastahyökkäyksellään päässeet etenemään noin 10 kilometriä pohjoisempana sijaitsevaa (niinikään lähes itä-länsi - suuntaista) tielinjaa pitkin jopa 30 kilometriä neuvostojoukkojen selustaan, tosin välissä oli kymmenen kilometrin levyinen korpialue.
▲9. divisioonan esikunta aloitti oman hyökkäyssuunnitelmansa laatimisen jo ennen siirtymistään Kuhmoon. Divisioonan esikunnan tekemä hyökkäyssuunnitelma, joka oli hyvin samankaltainen kuin Raatteen tien hyökkäyssuunnitelma, hyväksyttiin Pohjois-Suomen Ryhmän esikunnassa 25. tammikuuta sellaisenaan. Divisioonan hyökkäyssuunnitelman mukaan hyökkäyksellä tulisi katkaista alueelle edenneen neuvostodivisioonan joukot useaan pienempään osaan. Neuvostodivisioona oli ryhmittynyt lähelle tielinjaa noin 40 kilometrin matkalla, joten suomalaisjoukkojen keskittämisellä tielinjan katkaisukohtiin uskottiin saatavan puna-armeijan joukot useampaan [[motti]]in. Aktiivista toimintaa neuvostodivisioonan kärkeä vastaan ei suunniteltu toteutettavaksi operaation alkuvaiheessa. Divisioonan esikunta oli käskenyt hyökkäykseen osallistuvat joukot siirtomarsseilleen jo ennen suunnitelman hyväksymistä. Prikaati Vuokko (mm. JR 25) alistettiin takaisin divisioonalle 28. tammikuuta.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.219-221</ref>
Divisioonan hyökkäys alkoi suunnitelman mukaisesti 29. tammikuuta aamun sarastaessa JR 27:n aloittaessa etenemisensä Kälkäisen suunnasta kohti etelää noin 8 kilometrin päässä olevaa tielinjaa Saunajärven itäpuolella. Puolilta päivin käydyn lyhyen tulitaistelun jälkeen JR 27:n joukot pääsivät katkaisemaan tien ja aloittivat etenemisensä sekä itään että länteen. Päivän aikana käydyissä taisteluissa suomalaisjoukot saivat haltuunsa tietä noin kahden kilometrin matkalta. Länteen edenneet joukot eivät yrityksistään huolimatta päässeet etenemään kovinkaan pitkälle neuvostojoukkojen vastarinnan vuoksi Saunajärven ja Alasjärven välisellä kannaksella. Muutama kilometri lännenpänä ErP 14 yritti hyökätä suoraan pohjoisesta tielinjalle Saunajärven luoteispäässä Luelahden alueella. Pataljoona ei saanut tielinjaa kuitenkaan katkaistua vaan sitoutui tulitaisteluun noin 400 metriä ennen tielinjaa. Prikaati Vuokon joukot pystyivät etenemään päivän aikana Sivakan ja Luelahden väliselle tielle noin kuusi kilometriä Luelahdesta länteen katkaisten sen.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.221-222 ja 225</ref><ref>Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" s.157</ref>
30. tammikuuta JR 27 yritti jälleen tuloksetta edetä Sauna- ja Alasjärven välisellä kannaksella länteen. Tielinjan katkaisukohdasta itään edennyt III/JR 27 yritti päivän aikana myös tuloksetta vallata neuvostojoukkojen hallussa ollutta Reuhkavaaraa. Molempien suuntien hyökkäysyritykset kilpistyivät puna-armeijan kiivaaseen vastarintaan ja vastahyökkäyksiin. Luelahden alueella edennyt ErP 14 ei myöskään päässyt eteenpäin. Kiivas tulitaistelu alueella jatkui koko päivän molempien osapuolien kärsiessä raskaita tappioita. Prikaati Vuokko pystyi pitämään tielinjan katkaistuna Klemetin ja Sivakan välisellä tieosuudella. Tämän lisäksi ErP 12 yritti hyökätä kohti Luelahtea lännestä. Hyökkäykset eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen. Neuvostojoukkojen yhteydet itään pysyivät kuitenkin edelleen suljettuina JR 27:n pitäessä tielinjaa katkaistuna Saunajärven itäpuolella. Tien katkaisukohdasta lähes kaksikymmentä kilometriä itään yritettiin päivän aikana päästä itään johtavalle tielinjalle Löytövaaran kylän alueella JR 27:stä irrotetuilla joukoilla. Eteneminen kuitenkin pysähtyi ennen tielinjaa.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.220-223 ja 225</ref> Neuvostojoukkojen 9. armeijan esikunta oli perustanut heti suomalaisten hyökkäyksen aloittamisen jälkeen tilapäisen joukko-osaston, jonka tehtävänä oli hyökkäyksellään Löytövaaraan pitää tieyhteys 54. divisioonaan auki. Joukko-osastoon kuuluivat mm. 3., 17. ja 34. hiihtopataljoona ja 11. PionP. Hyökkäysjoukkojen esikunnalla ei kuitenkaan ollut tarvittavia viestivälineitä ja lisäksi sen komentaja kaatui ennen pääsemistään esikuntaansa. Mm. näistä syistä hyökkäykset jäivät hajanaisiksi ja suomalaiset onnistuivat ne torjumaan aiheuttaen puna-armeijan yksiköille merkittäviä tappioita.<ref>Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" s. 159</ref>
31. tammikuuta JR 27 yritti edelleen jatkaa etenemistään länteen siinä kuitenkaan onnistumatta. III/JR 27 jätti osan joukoistaan Reuhkavaarassa olleen neuvostojoukkojen puolustuskeskuksen vartiointitehtävään ja jatkoi keskuksen kierrettyään etenemistään itään. Pataljoonan joukot etenivät tielinjaa noin neljä kilometriä itään ottaen sen samalla haltuunsa. Losossa pataljoonan joukot törmäsivät puna-armeijan uuteen puolustuskeskukseen. Löytövaaran suunnassa suomalaiset pääsivät etenemään neuvostojoukkojen vastatoimista huolimatta seuraavan yön aikana tielinjalle saaden sen katkaistua Löytövaaran pohjoispuolella taisteltuaan ensin puna-armeijan hiihtopataljoonaa vastaan. Luelahden alueella suomalaiset pääsivät etenemään ensin noin 200 metriä saaden tavoittelemansa tielinjan vihdoin tulensa alle. Neuvostojoukkojen vastahyökkäys johti kuitenkin asemien menetykseen, mutta yöllinen uusi hyökkäys johti suomalaisjoukkojen tavoitteen uudelleen saavuttamiseen. Puna-armeijan 54. divisioonan joukot olivat nyt käytännössä jaettu kolmeen osaan.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.221-223 ja 225-226</ref>
=== Divisioonan taistelut Kuhmon suunnassa helmikuussa ===
1. helmikuuta aamuyöstä suomalaiset saivat tielinjan Löytövaarassa katkaistua ja neuvostodivisioonan yhteydet itään oli nyt täälläkin katkaistu. Puna-armeijan aktiivisuus alueella jatkui kuitenkin ja suomalaiset joutuivat käymään taisteluita mm. hyvin varustettuja puna-armeijan hiihtojoukkoja vastaan. Sauna- ja Alasjärven välisellä kannaksella suomalaisjoukkojen hyökkäykset eivät tuottaneet tulosta. Luelahden suunnalla suomalaisjoukot (divisioonalle alistettu ErP 14) saivat lopullisesti neuvostojoukkojen käyttämän tielinjan tulensa alle.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.220 ja 222-223</ref>
2. helmikuuta divisioonalle alistettu ErP 12 yritti jälleen hyökkäystä Luelahteen etelästä. Hyökkäys Luelahteen ei kuitenkaan tuottanut tulosta, mutta suomalaisjoukot pääsivät etenemään Saunajärven rantaan noin kilometrin Luelahdesta etelään. Suomalaiset saivat samassa yhteydessä tuhottua kaksi Luelahden jäälle laskeutunutta lentokonetta. Vasemmalta kiertäneet suomalaisjoukot saivat päivän aikana katkaistua tielinjan Luelahdesta noin kilometrin länteen. Pohjoisesta Luelahtea painostava ErP 14 keskittyi linnoittamaan asemiaan ja tulittamaan neuvostojoukkojen hallussa olevalla tielinjalla havaittua liikennettä. Idempänä Sauna- ja Alasjärven välisellä kannaksella JR 27:n (I ja II pataljoona) joukot pääsivät etenemään muutettuaan taktiikkaansa. Suomalaisjoukot ryhtyivät hyökkäämään iskuosastoja käyttäen ja alueen itäisin tukikohta saatiin vallattua. III/JR 27 kiersi jälleen puna-armeijan joukkojen puolustuskeskuksen ja jatkoi etenemistään itään kohti Löytövaaraa ottaen samalla haltuunsa tielinjaa. II/JR 25 joutui neuvostojoukkojen useita päiviä jatkuneiden vastahyökkäysten vuoksi luopumaan tielinjasta Klemetin ja Sivakan välillä. Suomalaisjoukot saivat päivän aikana ensimmäisen kosketuksen taistelualuetta pohjoisesta lähestyviin neuvostoliiton hiihtojoukkoihin, joiden kanssa käytiin seuraavien kolmen päivän aikana taisteluita noin 20 kilometriä varsinaisen taistelualueen pohjoispuolella. Puna-armeijan yksiköt saatiin mainituissa taisteluissa karkotettua takaisin valtakunnan rajan itäpuolelle. Tilanne vaikutti rauhoittuvan, mutta taisteluita oli tulossa lisää alueelle keskitettyä [[Dolinin hiihtoprikaati]]a vastaan. <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.222, 226, 228 ja 230-231</ref>
3. helmikuuta JR 27:n joukot etenivät Lososta itään kohti Löytövaaraa ja saivat kosketuksen neuvostojoukkojen alueen koillispäässä olleeseen varustettuun taisteluasemaan noin viisi kilometriä Loson puolustuskeskuksesta itään. Kahdelta puolelta suoritetun kierron seurauksena yhteys alueelle edenneisiin muihin suomalaisjoukkoihin saavutettiin. Lännenpänä II/JR 27 otti rintamavastuun koko Saunajärven ja Alasjärven välisellä kannaksella I/JR 27:n siirtyessä jatkamaan hyökkäystä kohti Löytövaaraa. Lännempänä II/JR 25 yritti ilman merkittävää tulosta hyökätä Klemetissä puolustautuvaa neuvostodivisioonan 14. pioneeripataljoonaa vastaan. Itäisimmällä taistelualueella, Löytövaaran itäpuolella, suomalaisjoukot saivat viimein pysäytettyä puna-armeijan 3. erillisen hiihtopataljoonan hyökkäykset omaa huoltoväyläänsä vastaa. Puna-armeijan hiihtopataljoona oli kolmipäivissä taisteluissa menettänyt pelkästään kaatuneina lähes 400 miestä.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.222-223 ja 227</ref>
4. helmikuuta JR 27 yritti edetä Löytövaarassa itään ja toisaalta Losossa olleen motin alueelle idästä. Hyökkäykset eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. JR 27 luopui toistaiseksi tielinjan varrella olevien mottien tuhoamisyrityksistä mm. Losossa ja Reuhkavaarassa. Löytövaarasta kohti rajaa johtavan tien suunnalla suomalaiset onnistuivat torjumaan neuvostojoukkojen hyökkäykset, joiden tavoitteena oli tielinjan aukaiseminen ja huoltoyhteyden saaminen motitettuihin neuvostoyksiköihin. 3./ErP 12 sai lännenpänä tehtävän edetä Luelahdesta länteen. Komppania joutui kuitenkin puna-armeijan joukkojen onnistuneeseen tuliylläkköön menettäen kaatuneina 19 ja haavoittuneina 17 miestä hyvin lyhyessä ajassa. Eteneminen keskeytettiin ja komppania jäi varmistamaan ErP 14:ta läntistä sivustaa. Luelahden alueella tilanne säilyi seuraavat päivät lähes muuttumattomana. II/JR 25 yritti jälleen hyökkäystä Klemetissä, mutta hyökkäys torjuttiin.<ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.222-223,226 ja 228</ref>
5. helmikuuta II/JR 25 onnistui Klemetin oikealta kiertäen saada tielinja Luelahteen tulensa alle. Löytövaarasta kohti rajaa johtavalla tielinjalla suomalaisjoukot saivat päivän aikana torjuttua neuvostojoukkojen avustushyökkäykset. <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.223 ja 228</ref>
6. helmikuuta Löytövaaran alueelle siirtynyt II/JR 65 onnistui aamupäivällä kiertää neuvostojukkojen sivustaan pohjoisen kautta Löytövaaran ja Kuusijoen puolivälissä. Iltapäivään jatkuneessa taistelussa pataljoonan onnistui saavuttaa tie ja katkaista se. Samalla pataljona sai aiheutettua alueelle idästä saapuneelle puna-armeijan 17. erilliselle hiihtopataljoonalle merkittäviä tappioita. Taistelussa saatiin mm. 18 vankia, punapataljoonan kuormasto tuhottiin ja kaatuneita neuvostosotilaita jäi alueelle toista sataa. Divisioonan alueelle kaksi päivää aiemmin saapunut I/JR 65 pääsi tykistön tukemana etenemään Luelahdesta nelisen kilometriä itää kohti johtavalle tielle ilman varsinaista taistelua. Ns. Kannaksen ja Luelahden alueella taistelleet neuvostojoukot menettivät yhteyden toisiinsa. Motteja syntyi päivän aikana siis kaksi lisää. Lisäksi II/JR 27 pääsi etenemään kohti itää Luelahden ja Kannaksen välisellä alueella. Hyökänneiden suomalaisjoukkojen tehtävää helpotti divisioonan esikunnan antama käsky suorittaa pieniä hyökkäyksiä kaikilla taistelualueilla, joten puna-armeijan divisioonan johdolle syntyi todennäköisesti kuva laajemmastakin yleishyökkäyksestä divisioonaansa vastaan, joka taas vaikeutti huomattavasti vastatoimiin ryhtymistä. <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.223 ja 225</ref>
7. helmikuuta suomalaiset yrittivät laajentaa tien katkaisukohtaa Luelahden ja Kannaksen välissä saavuttamatta kuitenkaan merkittävää menestystä neuvostojoukkojen vastarinnan vuoksi. Klemetin suunnassa neuvostojoukkojen käyttämä tieyhteys saatiin lopullisesti katkaistua. <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.225 ja 228</ref>
9. helmikuuta II/JR 65 ja Pataljoona Arponen onnistuivat valtaamaan Kilpelänkankaan ja suomalaiset pääsivät asettumaan puolustukseen Kylmäjoen länsirannalle noin kolme kilometriä aiempaa etulinjaa idemmäksi. <ref>Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" s.160</ref>
Seuraavien päivien aikana suomalaiset kykenivät enää vähäisempiin hyökkäyksiin joukkojen alkaessa jo menettää hyökkäysvoimaansa väsymyksen ja tappioiden vuoksi. Merkittävintä menestystä saatiin Luelahteen kohdistuneella hyökkäyksellä 11. helmikuuta. Lisäksi puna-armeijan hiihtojoukot aiheuttivat hyökkäyksillään eri puolilta jatkuvaa päänvaivaa suomalaisille ja mainittujen hiihtojoukkojen hyökkäysten torjuntaan sitoutui paljon suomalaisvoimia, joten hyökkäysten jatkamiselle ei enää ollut edellytyksiä. <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.223-228</ref>
▲Helmikuun puoltaväliä lähestyttäessä 9. divisioona oli lähes kaksi viikkoa kestäneiden taisteluiden aikana saanut puna-armeijan 54. divisioonan jaettua noin 45 kilometrin mittaisella alueella useaan mottiin. Suomalaisjoukot sitoutuivat nyt neuvostojoukkojen 54.Divisioonan avustamiseen pyrkivien puna-armeijan yksiköiden hyökkäysten torjuntaan. Merkittävimmät taistelut käytiin suoraan idästä (Löytövaaran alueella) hyökkääviä neuvostojoukkoja vastaan ja erityisesti suoraan pohjoisesta, erämaan halki, etenevää [[Dolinin hiihtoprikaati]]a vastaan (nimetty komentajansa eversti Dolinin mukaan). <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.229</ref>
Puna-armeijan hiihtoprikaatin kärkijoukot onnistuivat 10.-11. helmikuuta karkottamaan suomalaiskomppanian varsinaisen taistelualueen pohjoispuolella, noin 20 kilometrin päässä, Hukkajoen alueella päästen etenemään Hamaravaaraan (yli 10 kilometrin päähän valtakunnan rajasta Suomen puolelle). 9. divisioonan esikunta joutui nyt kiinnittämään erityistä huomiota pohjoiseen suuntaan ja hyökkäykset divisioonan alueelle motitettuina olevia neuvostojoukkoja vastaan oli välttämätöntä keskeyttää sekä keskittää suomalaisjoukkoja pohjoisesta eteneviä puna-armeijan joukkoja vastaan. <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s.231</ref>
12. helmikuuta puna-armeijan hiihtoprikaati jatkoi etenemistään kohti lounasta, ensimmäisenä tavoitteenaan Ahvenvaaran alue, lähes 10 kilometriä divisioonan puolustusalueen pohjoisosassa olevien suomalaisjoukkojen takana. Etenemisensä neuvostojoukot suorittivat useampaan, erilliseen osastoon jakautuneena kiertäen molemmilta puolilta suomalaisjoukot, jotka olivat ryhmittyneet koilliseen johtavan tielinjan tuntumaan. Hiihtoprikaatin etenemisreitillä olleet, vähäiset suomalaisjoukot joutuivat vetäytymään (osin hiihtojoukkojen yllättävän ilmestymisen aiheuttaman hämmennyksen johdosta) etenemässä olevien neuvostojoukkojen edestä. Suomalaisilla ei tässä vaiheessa ollut vielä juurikaan tietoa hiihtoprikaatin vahvuudesta, suunnitelmista saati niiden etenemisreiteistä. <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.231-232</ref>
13. helmikuuta Dolinin hiihtoprikaatin joukot saivat Kesselissä haltuunsa JR 27:n huoltotien Rajavaaran ja Nuottiniemen välissä ja rykmentin huolto ei enää toiminut. Kyseinen tielinja oli pituudeltaan noin kuusi kilometriä. Suomalaiset aloittivat nopeasti omat vastatoimensa sekä Nuottiniemessä olleen JR 27:n esikunnan että Rajavaarassa sijainneen JR 65:n esikunnan suunnista. Päivän aikana Rajavaaraan saapui Suomussalmelta myös Sissipataljoona 5, jonka kalustosta osa oli kuitenkin jäänyt jälkeen. Mainittu pataljoona oli kuitenkin ilman sotakokemusta, mutta siitä huolimatta se sai merkittäviä taistelutehtäviä. <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.230-233</ref>
14. helmikuuta sääolot olivat erittäin ankarat pakkasen laskiessa jopa 40 asteeseen, joka johti neuvostojoukkojen vahvasti rasvattujen aseiden toimintahäiriöihin ja edisti näin suomalaisten onnistumisia päivän aikana. Suomalaiset hyökkäsivät Vetkoon edennyttä hiihtoprikaatin kärkipataljoonaa vastaan kahdelta suunnalta ja sitkeän taistelun jälkeen hiihtorikaatin puolustus romahti. Vetkon alueelle jäi lähes 400 kaatunutta neuvostosotilasta ja loput joukoista alkoivat hajota lähialueen metsiin ilman yhtenäistä johtoa. SissiP 5 onnistui puhdistamaan JR 27:n huoltotien aina Kesseliin saakka, mutta palasi takaisin saatuaan tilanteesta vääriä tietoja. Suomalaiset keskittivät lisäjoukkoja huoltotien pohjoispäähän uutta vastahyökkäystä varten. Päivän aikana neuvostojoukot yrittivät neljästi rynnäkköä JR 27:n huoltojoukkoja vastaan, mutta tulivat joka kerran torjutuiksi. Kiekinkosken suunnalla suomalaiset saivat haltuunsa osan edellisinä päivinä menettämistään asemista. <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.232-233</ref>
15. helmikuuta suomalaisjoukkojen kaksi päivää kestäneet taistelut Dolinin hiihtoprikaatia vastaan olivat johtaneet jälkimmäisen merkittäviin tappioihin ja suomalaiset olivat käytännössä estäneet hiihtoprikaatin etenemisen tavoitteeseensa. Tämän lisäksi hiihtoprikaatin joukot olivat osin hajallaan pitkin laajaa taistelualuetta ja osin myös saarrettuna. Hiihtoprikaatin vielä toimintakykyisinä olevat joukot olivat hiljalleen vetäytymässä kohti Kesseliä. Suomalaisten JR 27 oli kuitenkin merkittävissä vaikeuksissa neuvostojoukkojen katkaistua rykmentin huoltotien mainitulla alueella. Päivän taisteluiden aikana suomalaisten onnistui kuitenkin motittaa lähes kaikki hiihtoprikaatin jäljellä olleet noin 700-800 sotilasta ja samalla avata JR 27:n huoltotie. <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss.233-234</ref>
16. helmikuuta kello 3 suomalaiset aloittivat ratkaisevan hyökkäyksensä hiihtoprikaatin joukkoja vastaan. Pimeän turvin suomalaiset pääsivät soluttautumaan neuvostojoukkojen pikalinnoittamiin asemiin. Neljä tuntia kestäneeseen taisteluun suomalaiset heittivät eri suunnilta lisää joukkoja ja puna-armeijan joukkojen puolustus murtui lopullisesti. Pakoon yrittäneet neuvostojoukot törmäsivät suomalaisten luomaan saartorenkaaseen ja taistelun lopputuloksena koko Dolinin hiihtoprikaati oli käytännössä lyöty. <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s. 230 ja 235</ref>
Neuvostoliiton 9. Armeijan taistelukertomuksen mukaan Dolinin hiihtoprikaati tuhoutui saamatta kunniaa. Neuvostojoukkojen liikkumista taistelualueella oli haitannut merkittävästi heidän käytössään olleet huonot kartat, jotka johtivat toistuviin harhautumisiin. Kartat olivat sodan alussa jopa mittakaavaa 1:420000, jossa siis yksi sentti vastasi 4,2:ta kilometriä. <ref>Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluita" ss.164-165</ref> Suomalaiset arvioivat lähes 1800-miehisen hiihtoprikaatin kärsineen noin 1700 miehen tappiot useasta eri syystä. Suomalaisjoukkojen paremman maastonkäyttötaidon ohella hiihtoprikaatin tuhoutumiseen johti mm. sen ylimmän johdon kaatuminen jo 12. helmikuuta ja joukkojen oleminen sen jälkeen ilman yhtenäistä johtoa. Suomalaiset arvioivat myös jopa 40 asteeseen laskeneen pakkasen yhdistettynä neuvostojoukkojen huonoon aseiden huoltamiseen (=rasvan poistaminen) johtaneen aseiden toimimattomuuteen. Tämän lisäksi jopa neuvostojoukkojen käyttämän, kylmiin olosuhteisiin suunnitellun, asun arvioitiin johtaneen osaltaan joukkojen tuhoutumiseen (=asun pään suojaksi tarkoitettu huppu esti vartiossa olevia sotilaita kuulemasta suomalaisjoukkojen lähestymistä). Sotasaaliina divisioonan varastoihin saatiin noin 400 automaattikivääriä, 30 pikakivääriä ja 4 konekivääriä. Arvion mukaan suuri osa saadusta sotasaaliista jäi kuitenkin suoraan suomalaisjoukkojen käyttöön. <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s. 235</ref>
Dolinin hiihtoprikaatia vastaan käytyjen taisteluiden jälkeen suomalaiset ryhmittelivät joukkojaan osin uudelleen. 9. divisioonan joukkojen ryhmitys ja tehtävät olivat pääpiirteissään helmikuun puolivälissä seuraava <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s. 236</ref>:
[[Kuva:Lahti-Saloranta_M-26_in_position.jpg|thumb|left|250px|Kuusijoen asemat olivat osittain kenttälinnoitettuja, mutta osin vain lumeen kaivettuja ojia. Kuvassa pikakivääri asemassa.]]
18. helmikuuta neuvostoliiton joukot aloittivat hyökkäyksensä Kuusijoen asemissa olleen III/JR 65:n joukkoja vastaan.<ref>Sotatieteen Hyökkäykseenlaitos: osallistuivat"Talvisodan alueellehistoria" vast'ikäänosa saapuneet3 (noinss. 1000237-238</ref> miehenTaisteluissa vahvuiset)pataljoonista puna-armeijanII/JR Ratsuväkirykmentit 4565 ja 117.III/JR Neuvostojoukkojen65 tavoitteenakärsivät oli edetä saarrettujen maanmiestensämerkittäviä avuksitappioita. LähimpänäJälkimmäinen tavoitteenapataljoona oli ns.menettänyt Losonmuutamassa mottivuorokaudessa noin kymmenen160 kilometriämiestään suomalaisjoukkojen selustassa. Hyökkäysvaunujenkaatuneina ja tykistönhaavoittuneina. tukemaPataljoona hyökkäyskäy toistettiinhyvin päivänesimerkiksi aikanajoukkojen kolmasti,suuresta mutta neuvostojoukot saivat vallattua vain muutaman suomalaisten etummaisista tukikohdistamieshukasta. TilanneMäärävahvuisessa pääsi iltapäivällä kehittymään jo hyvinkin uhkaavaksi neuvostojoukkojen päästyä kiertämään suomalaisasemat Kuusijärven eteläpuolitse noin 200 hengen vahvuisin joukoin. Kuusijoki-linjallajalkaväkipataljoonassa puolustautuvienolisi suomalaisjoukkojenpitänyt selustayhteydetolla pääsivätyhteensä jo845 katkeamaanmiestä, mutta alueelleaiemmin haalittujenmainittujen suomalaisreservien(160 onnistuimiestä) illantappioiden jajälkeen yönIII/JR aikana65:n saartaavahvuus koukannutoli puna-armeijanenää osasto,109 jokamiestä yönsen aikanasiirtyessä saatiinrykmentin tuhottuareserviksi. <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 sss. 237-238</ref>
19. helmikuuta taistelut Kuusijoki-linjalla alkoivat heti aamusta uudelleen. Puna-armeijan joukot hyökkäsivät päivän aikana sitkeästi suomalaisasemia vastaan ja saivatkin jälleen muutamia tukikohtia haltuunsa. Neuvostojoukkojen saarrostushyökkäys saatiin myös päivän aikana torjuttua vastahyökkäyksellä, tällä kertaa linjan pohjoisella sivustalla. Suomalaisten JR 27:n esikunta vaihtoi sille alistetuista pataljoonista II/JR 65:n etulinjassa taistelleen III/JR 65:n sijaan. Jälkimmäinen pataljoona oli menettänyt muutamassa vuorokaudessa noin 160 miestään kaatuneina ja haavoittuneina. Suomalaisjoukkojen suuresta mieshukasta jälkimmäinen pataljoona käy hyvin esimerkiksi. Määrävahvuisessa jalkaväkipataljoonassa olisi pitänyt olla yhteensä 845 miestä, mutta aiemmin mainittujen (160 miestä) tappioiden jälkeen III/JR 65:n vahvuus oli enää 109 miestä sen siirtyessä muutaman kilometrin taemmaksi, rykmentin reserviksi, Löytövaaraan. <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s. 238</ref>
20. helmikuuta kello 6 aamulla neuvostojoukot aloittivat jälleen hyökkäyksensä Kuusijoki-linjaa vastaan tykistönsä ja viiden hyökkäysvaunun tukemana. Puna-armeijan joukot olivat kuitenkin menettäneet jo siinä määrin hyökkäysvoimaansa, että 180 miehiseksi supistunut II/JR 65 onnistui hyökkäykset torjumaan. Kärsittyään merkittävät tappiot lopettivat neuvostojoukot hyökkäyksensä Kuusijoen linjaa vastaan muutamaksi seuraavaksi päiväksi. II/JR 65 vaihdettiin seuraavana päivänä jälleen III/JR 65:ksi etulinjassa. Ensin mainittu pataljoona oli tässä vaiheessa menettänyt miehistöään siten, että sen vahvuus jäi alle sadan miehen. Seuraavina päivinä molemmat pataljoonat saivat täydennyksenä 180-200 miestä. <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 s. 239</ref>
Kuusijoki-linjan taisteluiden laannuttua suomalaiset pystyivät siirtämään alueelle keskittämänsä lisäjoukot toteuttamaan niille aiemmin annettuja tehtäviä. Muutamia päiviä kestäneiden valmistelujen jälkeen suomalaiset hyökkäsivät 25. helmikuuta motittamiaan neuvostojoukkoja vastaan kahdessakin paikassa. III/JR 27 (ja sille alistetut rykmentin muiden pataljoonien komppaniat) onnistuivat aamuyöstä yllättämään Reuhkavaaran puolustajat ja motti saatiin päivän taisteluissa tuhottua. Päivän aikana suomalaiset yrittivät tykistönsä tuella hyökkäystä myös Luelahden alueen kolmois-motin keskimmäistä, ns. esikuntakukkulaa, vastaan. Neuvostojoukot olivat kuitenkin onnistuneet rakentamaan suomalaisten huomaamatta uusia taisteluasemia myös linjojensa etupuolelle, joten tykistön tulivalmistelu kohdistui osin väärään kohtaan. Suomalaisjoukkojen edettyä kohti neuvostojoukkojen asemia pääsivät nämä yllättämään suomalaiset ja suomalaisten hyökkäys jouduttiin keskeyttämään kasvavien tappioiden vuoksi. <ref>Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 3 ss. 244-245</ref>
{{kesken}}
| 