Ero sivun ”BMP-1” versioiden välillä

Pitkälti Hruštšovin tuonaikaisesta innostuksesta raketti- ja ohjusaseisiin johtuen yhdeksi vaatimukseksi tuotantomallille asetettiin se, että pääaseen oli kyettävä taistelemaan myös taisteluvaunuja vastaan. Alun perin pääaseeksi harkittu 20-30 20–30 mm:n [[konetykki]] hylättiin ja kun Šipunov/Grjasevin suunnittelutoimisto tarjosi uudenaikaista 73  mm:n matalapaine[[tykki]]ä projektiin, se myös hyväksyttiin kompromissiratkaisuna.

Tämän 2A28-kanuunan koettiin olevan riittävän tehokas tuon aikakauden [[NATO]]-vaunuja vastaan alle 800 m:n etäisyyksillä, mitä se pitkälti myös olikin. [[Ammus]], PG-15 (ontelo), läpäisi testeissa 0° osumiskulmalla tuolloin riittävänä pidetyn 300–320  mm. Kyseinen ammus koostui kahdesta osasta; rakettilaukauksen pohjaan kiinnitetystä kartussista joka heitti varsinaisen rakettilaukauksen ulos putkesta, jolloin rakettimoottori syttyi ja kiihdytti itse laukauksen loppunopeuteen noin 550–600 m/s.

Neljän eri suunnittelutoimiston prototyypistä valittiin lopuksi Isakovin toimiston prototyyppi nr.765, suunnittelunimeltään "Koršun". Alustan tilaratkaisu oli käytännöllisin: takana miehistötila, keskellä torni ja edessä moottori kuljettajan ollessa vasemmalla. Vaunun prototyypin ensimmäiset testit olivat [[1964]]-[[1965]] ja vuonna [[1966]] BMP hyväksyttiin Neuvostoliiton sotavarustukseen, jolloin myös pienimuotoinen sarjatuotanto [[Tšeljabinsk]]issa aloitettiin. Vuonna [[1968]] tuotanto siirrettiin Kurganiin ja rakenteeseen, jossa oli varsin paljon "lastentauteja", tehtiin lukuisia pieniä muutoksia. Varsinainen suuren mittakaavan sarjatuotanto aloitettiin vuonna [[1970]], jolloin vaunun rakennetta korjattiin vielä noin 20  cm pidemmäksi paremman uintivakavuuden vuoksi. Tästä mallia kutsutaan yleisesti ensimmäiseksi varsinaiseksi BMP-1:ksi.

Vaunun panssarointi suojaa kevyiden aseiden luodeilta sekä tykistökranaattien sirpaleilta. Alun perin etupanssaroinnin vaatimuksena oli 20  mm konetykin ammuksen kestokyky, mikä myös vastaa todellisuutta, lukuun ottamatta ehkä aivan uusimpia alikaliiperiammuksia. Sivupanssarointi kestää 7,62  mm kk-osumat, mutta läheltä ja edullisella osumiskulmalla 12,7  mm kk läpäisee melko usein kylkipanssarin, tämän vuoksi erityisesti Afganistanin sodassa käytettiin lisäpanssarilevyjä kyljissä ja tornin sivu- ja etusektorissa. Panssarointi vaihtelee välillä 6–33  mm seuraavasti: kansi- ja takapanssari 6–8  mm, sivu- ja etuyläviistopanssari 18  mm, etualaviistopanssari 17  mm, tornin etuosa 25  mm, tykin asekilpi 33  mm ja pohja 12–16  mm. Lisäksi lasikuidusta valmistetut sisäpuoliset sirpalesuojalevyt luukuissa sisäpuolella (noin 8  mm). Erityisesti etupanssari on hyvin kallistettu ja lisää suojaa huomattavasti jo pelkästään suuren kimpoamisriskin vuoksi. Vaunun takaovissa olevat polttoainesäiliöiden sisältävä diesel/polttoöljy lisäävät takapanssarin suojaa jossain määrin, lukuun ottamatta panssarisytytysluoteja, joille ko. rakenne on varsin herkkä.

Taistelukokemukset vaunusta eri sodissa ovat ilmaisseet sen taistelukestävyydestä, että vaunu on varsin arka etenkin sivusta ammutuille raskaan kk:n ja singon osumille. Tosin edestäpäin ammutut kk-osumat, sekä jopa singonosumat on havaittu kimpoavan varsin herkästi tai räjähtävän epätäydellisesti johtuen hyvin kallistetusta etupanssarista. Luonnollisesti tst-vaunujen ammuksille BMP:n panssari ei voi käytännössä mitään, kuten ei juuri mikään muukaan jalkaväen taisteluajoneuvo. Sivun lisäpanssaroinnin (BMP-1D, Afganistan) on havaittu tekevän vaunun käytännössä immuuniksi sivulta päin ammutuille 12,7  mm (joissain tapauksissa myös 14,5  mm) panssariluodeille ja jossain määrin lisännyt myös sinko-osuman kestävyyttä.

Aseistukseen kuuluvat edellä mainitut 73  mm [[tykki]], 7,62  mm konekivääri ja [[panssarintorjuntaohjus|panssarintorjuntaohjuksen]] ampumalaite. Aikanaan aseistus riitti lyömään läntiset kevyet vaunut ja jopa raskaimmat vaunut ohjuksen avulla. Onteloammuksen lentorata oli varsin tasainen 800 metrin sisällä, jolloin taistelutähtäimen käyttö oli helppoa nopeissa tulenavauksissa. Sen sijaan BMP-1:n sijoittaminen sen edellä etenevän jalkaväkiryhmän yhteyteen tuotti taktisessa suunnittelussa ongelmia. BMP-1:n tykin tulikorkeus on niin matala, että etenevät jalkaväkiryhmät olivat vaarassa joutua vaunun tulilinjalle. Tämä ratkaistiin määrittelemällä etenevälle ryhmälle 50 metrin "suoja-alue" vaunun kohdalle, jotta tulitoimintaa pystyttiin esteettä suorittamaan.