Ero sivun ”Tulitikku” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa |
lisäyksiä |
||
Rivi 2:
'''Tulitikku''' on tavallinen [[Tuli|tulentekoväline]]. Puutikun päässä oleva syttymisherkkä seos syttyy kitkan aiheuttamalla lämmöllä raapaisemalla sitä karkeaa pintaa, tavallisesti tulitikkuaskin rapaisupintaa, vasten. Tällä liekillä sytytetään yleensä jokin aine tuleen, mutta tulitikkua käytetään myös hetkelliseen valaisemiseen ja lämmitykseen. Tulitikun liekillä voi olla myös merkinantotarkoitus.
Tulitikku on tavallisesti noin 4,5 senttimetrin pituinen puutikku, jonka päässä on syttyvä aines. Tikun pituus 4,5 cm juontuu kanuunan sytytyslangan pituudesta. Ammattipiireissä puhuttiin aikoinaan tykkimiesten tapaan palamisnopeuksista.<ref>Jukka Sihvonen: Syttyy miten sattuu – Tulitikkuja etsimässä, s. 126. TM, Tekniikan maailma 18/09</ref>
Pidempiä tulitikkuja ovat mm. ''pitkät tulitikut'' (5,6 cm), ''erikoispitkät tulitikut'' (9,5 cm) ja ''takkatikut''. Tulitikun pään aines on tehty [[kaliumkloraatti|kaliumkloraatista]], [[rikki|rikistä]] ja [[lasi]]nsiruista. Kaliumkloraatin tarkoitus on tuottaa happea palamiseen, jonka ansiosta tulitikku syttyy voimallisemmin. Rikki on palava ainesosa. Lasi on tarkoitettu tuottamaan hankausta, jotta rikki syttyisi. Itse tikku on yleensä valmistettu [[haapa|haavasta]]. Tulitikun sytytys tapahtuu raapaisemalla tikkua tulitikkuaskin raapaisupintaan, jossa on punertavaa [[fosfori]]a ja lasijauhetta, tai johonkin muuhun karheaan pintaan. Tikun pään aines ja tulitikkulaatikon raapaisupinta aiheuttavat kitkaa jolloin tulitikku syttyy. Aines palaa voimallisesti. Aineksen palamisen jälkeen tulitikun liekki ei sammu vaan puutikku jatkaa palamista loppuunsa saakka.
Tulitikkuaskissa on keskimäärin noin 50 tulitikkua. Tulitikkuaskeja myydään yksittäin tai punteissa. Punttiin kuuluu 10 tulitikkuaskia. Tulitikkurasioiden [[Etiketti|etiketit]] ovat keräilykohteita.
== Tulitikku keksitään ==
Tulitikun edeltäjät ovat olleet tuluskivi ja taula. Harva nykyisin tulee ajatelleeksi, että vielä vielä 1800-luvun alussa pienintäkin liekkiä asumuksen tulisijassa varjeltiin kalliina aarteena. Jos se sammui, oli ryhdyttävä iskemään tuliraudalla piikivestä kipinää taulaan ja puhalleltava uutta tulta palamaan. Sitä ennen oli ollut vieläkin vaikeampaa, oli iskettävä kipinöitä pelkistä kivistä tai hangattava puupalikoita yhteen tulen saamiseksi, jollei sattunut salaman iskua metsään.
Jos unohdetaan kiinalaiset ja roomalaiset, voidaan tulitikun keksijäksi nimetä ranskalainen kemisti Jean Chancel. Hänen onnistui saada tikku palamaan leimahduksen jälkeen vuonna 1805. Hänen ideansa oli sokeriin, kaliumkloraatin ja kumin seokseen kastetun tikun pään upottaminen pienessä asbestipullossa olevaan rikkihappoon. Suomessa opittiin ulkomaisten keksintöjen esimerkin innostamina valmistamaan kotona yksinkertaisia rikki- ja tervatikkuja, johon tuli puhallettiin tulusten taulasta. Kemistit parantelivat innokkaasti Chancelin keksintöä, mutta harva halusi kuljetella rikkihappopulloa mukanaan. Sitäpaitsi 50 kemikaalitikun laatikko maksoi Euroopassa 1800-luvun alussa 26 nykyeuroa eli 52 senttiä kappale.<ref>Jukka Sihvonen: Syttyy miten sattuu – Tulitikkuja etsimässä, s. 126. TM, Tekniikan maailma 18/09</ref>
Läpimurto tapahtui vuonna [[1826]], kun englantilainen kemisti [[John Walker]] keksi sattumalta raapaisemalla syttyvän tikun. Se tapahtui, kun hän oli vahingossa lisännyt kovettavaa antimonisulfidia sytytysmassaan. Näin hän keksi tikun, joka syttyi raapaisun aiheuttaman kitkan lämmön vaikutuksesta.
Helppokäyttöisten raapaisutikkujen suosio kasvoi ja hinta halpeni, mutta tikut haisivat pahalle ja sytytetyistä tikuista kipinät sinkoilivat ympäriinsä. Hajuhaittaan löytyi ratkaisu, kun valmistuksessa alettiin käyttää valkoista fosforia. tällöin myös tikut syttyivät helpommin. Fosfori oli keksitty [[1600]]-luvun alussa, kun saksalainen [[alkemisti]] yritti valmistaa kultaa haihduttamalla virtsaa.<ref>Jukka Sihvonen: Syttyy miten sattuu – Tulitikkuja etsimässä, s. 126. TM, Tekniikan maailma 18/09</ref>
Valkoisesta fosforista tehdyt tulitikut piti syttymisherkkyyden takia säilyttää pehmustetussa, ilmatiiviissä rasiassa kuten ne neljä kuuluisaa tulitikkua, jotka J: L: Runeberg antoi Sakari Topeliukselle jouluna 1832 sahajauhoilla pehmustetussa peltirasiassa. <ref>Jukka Sihvonen: Syttyy miten sattuu – Tulitikkuja etsimässä, s. 126. TM, Tekniikan maailma 18/09</ref>
Fosforitikkujen myötä tulitikkutehtaita alkoi syntyä ympäri maailmaa ja niistä kehittyi merkittävä teollisuuden muoto. Nämä herkästi syttyvät tikut aiheuttivat kuitenkin lukuisia tulipaloja tehtaissa, kodeissa ja siellä, missä ihmiset kulkivat fosforitikut taskuissaan. [[Suometar]] kertoo vuonna [[1854]] liperiläisestä nuorukaisesta, joka oli "juowuksissa nukkunut makaamaan tulitikkuloota taskussansa. Tulitikut syttyivät tuleen ja polttivat miesparan niin pahasti, ettei jäänyt muuta kuin näkö jäljelle ja hänen täytyi sitä tietä mennä tuonelan tuvalle". <ref>Jukka Sihvonen: Syttyy miten sattuu – Tulitikkuja etsimässä, s. 126. TM, Tekniikan maailma 18/09</ref>
Fosforitikut aiheuttivat myös [[ammattisairaus|ammattisarauksia]]. Kolme neljä vuotta fosforihöyryjä työssään hengittäneille tulitikkutehtaan työläisille alkoi muodostua erilaisia luusairauksia sekä kasvoihin ylä- tai alaleuan kuolioita. Myrkytyksen saaneen kasvot vääristyivät, hampaat irtosivat, ikenet turposivat, iho alkoi vihertää ja muuttua mustaksi. Leukaluu saattoi alkaa hohtaa himmeästi pimeässä. Mitään lääkettä ei ollut, vain joitain leikkauksia oli mahdollista tehdä. Tulitikkutehtaan tytöt erotettiin runneltuneista kasvoistaan jo kaukaa. Fosfori tuhosi heidän elämänsä.
Ensimmäisenä maailmassa [[Suomen suuriruhtinaskunta|Suomen suuriruhtinaskunnassa]] kiellettiin vuonna [[1872]] valkoisten fosforitikkujen valmistaminen ja myyminen. Seuraavaksi kaksi vuotta myöhemmin [[Tanska]]ssa astui voimaan samanlainen määräys, mutta monissa Euroopan maissa valkoisten fosforitikkujen valmistuskielto tuli voimaan vasta vuonna [[1906]] fosforitikkujen käytön kieltäneen [[Bernin sopimus|Bernin sopimuksen]] jälkeen. [[Yhdysvallat|Yhdysvalloissa]] rajoituksia oli ollut jo ennen vuotta [[1913]], mutta silloin näissä maissa fosforitikuille määrättiin niin korkea rangaistusvero, että se lopetti vihdoin valkofosforitikkujen valmistuksen.<ref>Jukka Sihvonen: Syttyy miten sattuu – Tulitikkuja etsimässä, s. 129. TM, Tekniikan maailma 18/09</ref>
Ruotsissa valkoisten fosforitikkujen myyntikieltomääräys annettiin vasta 1901, vientiin niitä sai kuitenkin valmistaa kaupallisista syistä aina vuoteen 1920 saakka. Vientiä riitti, koska tikut olivat halpoja. Sen enempää käyttäjät kuin teollisuusjohtajatkaan eivät välittäneet työntekijöiden, yleensä nuorten naisten terveydestä.<ref>Jukka Sihvonen: Syttyy miten sattuu – Tulitikkuja etsimässä, s. 129. TM, Tekniikan maailma 18/09</ref>
Valkoisen fosforin tilalle alettiin jo varhain keksiä vaihtoehtoa. Se löydettiinkin ilmattomassa tilassa kuumennetun valkoisen fosforin muunnoksesta, punaisesta fosforista, joka tosin oli kalliimpaa, mutta terveydelle vaaratonta.
Jo ennen kuin valkoisen fosforin vaarallisuudesta oli syntynyt kohua, ruotsalainen kemian professori Gustaf Erik Pasch oli kehitellyt vuonna 1844 sellaiset tulitikut, joissa syttymiseen tarvittavat kemikaalit oli jaettu tikun päähän ja säilytyslaatikon kyljen raapaisupintaan. Lähes nykymuotoiset tikut syntyivät, kun ruotsalaisveljekset Johan Edvard ja Carl Frans Lundström viimeistelivät keksinnön ja aloittivat punaista fosforia käyttäen teollisen tuotannon vuonna 1847 Ruotsissa Jönköpingissä.
<ref>Jukka Sihvonen: Syttyy miten sattuu – Tulitikkuja etsimässä, s. 129. TM, Tekniikan maailma 18/09</ref>
== Suomalaiset tulitikkutehtaat ==
Tehdasmaisen tulitikkujen valmistus aloitettiin jo vuonna 1840, jolloin kuopiolainen kauppias Wasilji Moldakoff aloitti puoliksi kotivalmisteisen, puoliksi tehdasmaisen tulitikkutuotannon. Tämä kauppias tunnetaan myöhemmin Kuopio-Pietari-linjaa liikennöineen Kuopion Höyrylaiva-Yhtiön toimitusjohtajana.<ref>Jukka Sihvonen: Syttyy miten sattuu – Tulitikkuja etsimässä, s. 126. TM, Tekniikan maailma 18/09</ref>
Suomen ensimmäinen tulitikkutehdas oli helsinkiläisen I. Gottbergin Tulitikku-wapriikki, joka aloitti toimintansa vuonna 1842 nykyisen asema-aukion tienoilla Kluuvinlahden länsirannan täyttömaalla. Tällöin vielä tehdasoikeudesta maksettiin hopearuplia.<ref>Jukka Sihvonen: Syttyy miten sattuu – Tulitikkuja etsimässä, s. 126. TM, Tekniikan maailma 18/09</ref>
Vuonna 1845 Helsinkiin myönnettiin tulitikkutehtaan perustamislupa kauppias M. Kurocshkinille ja vuonna 1946 H. F. Bergmanin Tulitikku-wapriikille, josta vuoden 1952 verotustietojen mukaan oli suurin tehdas, joka valmisti 24 miljoonaa tikkua vuodessa.Vähitellen tulitikkutehtaita perustettiin nopeassa tahdissa ympäri maata. Suomalaisittain todella suureksi kasvanut oli Porin tulitikkutehdas, joka perustettiin vuonna 1850 ja joka toimi peräti 137 vuotta aina vuoteen 1987 saakka.<ref>Jukka Sihvonen: Syttyy miten sattuu – Tulitikkuja etsimässä, s. 126. TM, Tekniikan maailma 18/09</ref>
Punkaharjulla toimii Suomen valtakunnallinen metsäalan keskusmuseo Lusto, jossa on Porin Tulitikkutehtaasta saatujen materiaalien avulla on esitelty tulitikkuteollisuutta. Museon nettisivuilla esitellään muun muassa 70 tulitikkujen valmistukseen liittyvää esinettä, jos ei pääse paikan päälle esineihin tutstumaan.<ref>[http://www.kantapuu.fi Luston museon sivut]</ref>
Vuonna [[1873]] perustettiin ensimmäinen tulitikkutehdas [[Mäntsälä]]än Hirvivaaran kylään. [[Ruotsi]]ssa oppinsa saanut N. F. Ranin sai siihen valtiolta luvan, kun rahoittajaksi oli löytynyt V. F. Bäckman. Yhtiön nimeksi tuli Mäntsälän Tulitikkutehdas. Tehdas menestyi ja vuonna [[1915]] tehtaalle hankittiin kuorma-auto, Benz-Gaggenaul, sekin Mäntsälän ensimmäinen. Tällä kuorma-autolla tikkuja kuljetettiin sitten 13 vuotta.<ref>Jukka Sihvonen: Syttyy miten sattuu – Tulitikkuja etsimässä, s. 125. TM, Tekniikan maailma 18/09</ref>
Vähitellen Mäntsälään perustettiin jopa seitsemän tulitikkutehdasta, joista suurin oli vapaaherra Richard Casimir de la Chapellen omistama Saaren kartanon tehdas. Kartanon historia sivuaa myös [[Mäntsälän kapinaa]]. Nykyisin tämä italialais-pohjoismaista tyyliä edustava rakennus on maatalousoppilaitoksena. Mäntsälän Tulitikkutehtaasta ovat enää palaneet rauniot jäljellä.Nykyisin tulitikkutehtaita ei enää muisteta, vaikka 1900-luvun alussa tuhatkunta ihmistä sai Mäntsälässä elantonsa tulitikkuteollisuudesta, joka kattoi kolmanneksen koko maan tulitikkutarpeesta.<ref>Jukka Sihvonen: Syttyy miten sattuu – Tulitikkuja etsimässä, s. 125. TM, Tekniikan maailma 18/09</ref>
Suomen viimeinen tulitikkutehdas Finn-Match Oy [[Vaajakoski|Vaajakoskella]] lopetti toimintansa vuonna [[1995]]. Tehtaan viimeinen toimitusjohtaja oli Juha Nurminen. Hän osti itselleen tehtaan myynnin yhteydessä hammastikkujen tuotannon, jota hän on jatkanut Kesmex Oy:n nimellä. Tuotanto on noin 10 miljoonaa hammastikkua kuukaudessa. Suurin osa hammastikuista menee vientiin ympäri maailmaa. Tulitikkutehdas myytiin ruotsalaiselle [[Swedish Match]]ille, joka siirsi käyttökelpoiset koneet [[Kaukoitä|Kaukoidän]] tehtailleen ja romutti loput. Vaha tehdasrakennus on yhä olemassa ja siinä toimii nykyisinkuntokeskus ja mielenterveysasema.
Ruotsalainen liikemies Ivar Kreuger loi yhtiön suuruuden. Kreugeria on kuvattu häikäilemättömäksi mieheksi, joka "valloitti, tuhosi ja tuhoutui lopulta itse". Hänen yhtiönsä tarjosi pääomatrustinsa kautta valtioille suuria ja pitkäaikaisia lainoja monopolioikeuksia vastaan. Tehdas tehtaalta Suomenkin tulitikkuteollisuus joutui Kreugerin valtaan. Tapoihin kuului, että ostettuaan tehtaan Kreuger tuhosi koneet, ettei niitä voinut enää kukaan käyttää ja siten ryhtyä vielä kilpailemaan hänen tehtaittensa kanssa tulitikkujen valmistamisesta. [[Alastaro]]n joen pohjassa on Kreugerin sinne hävittämiä koneita.
Svenska Tändstickor, Kreugerin omistama yritys, houkutteli [[Suomen hallitus|Suomen hallituksen]] määräämään tulitikuille valmisteveron vuonna [[1922]]. Kuopiolainen konsuli Lauri Hallamaa arveli veroa väliaikaiseksi; mutta kun niin ei käynyt, hän poltti Kallaveden autiolla saarella yhtiönsä Oy Savon varastoimat 4700 laatikollista tulitikkuja. Kalliot pamahtelivat, järven vesi kiehui ja liekit nousivat kymmenien metrien korkeuteen, kertovat aikalaiset tapahtumasta. <ref>Jukka Sihvonen: Syttyy miten sattuu – Tulitikkuja etsimässä, s. 129. TM, Tekniikan maailma 18/09</ref>
Suomeen tulitikkuja tuovan [[Euromatches Oy]]:n toimitusjohtaja Heimo Peltonen kertoo Swedish Matchin linjan jatkuvan edelleen tiukkana. Yhtiö omistaa tehtaita halvan työvoiman maissa, vaikka Ruotsissa on suuri toimiva tehdas. Peltonen tekee kauppaa Swedish Matchin kanssa Sveitsin myyntikonttorin kautta. Peltonen arvio, että suurin osa Suomeen tuotavista tikuista tulee Ruotsista, Intiasta ja Puolasta. Intiassa on noin 10 000 tulitikkutehdasta, joissa yhdessä tehtaassa voi olla tuhansiatyöläisiä ja joissa työt tehdään käsityönä ja vanhoilla koneilla. Tikut ovat joko poppelia tai venäläistä haapaa.
== Tulitikut kirjallisuudessa, kansanuskomuksissa ja tavoissa ==
Lähes jokainen on joskus kuullut tai lukenut [[H.C. Andersen]]in sadun Tulitikkutytöstä. Tunnettu on myös Heinrich Hoffmannin [[Jörö-Jukka]] kirjan tarina Tyttö ja tulitikut. Andersenin sadussa tikkuja kaupannut Tulitikkutyttö löytyi jouluaamuna kadulle paleltuneena ja huonosti kävi myös tulitikuilla leikkineelle Lauralle Jörö-Jukka-kirjassa. Hän ei uskonut äitinsä eikä kissojensa varoituksia, vaan syttyi palamaan, niin että jäljelle jäi vain kenkäpari ja läjä tuhkaa. <ref> Jörö-Jukka, Tyttö ja tulitiku</ref>. Sen sijaan [[Maiju Lassila|Algot Untola]]n komediassa [[Tulitikkuja lainaamassa]] ovat nämä tulentekovälineet ovat saaneet monet nauramaan niin elokuvaa tai näytelmää katsellessa kuin kirjaa lukiessakin. Eikä huonosti käynyt [[Alfred Nobel]]illekaan kauppasi lapsena tulitikkuja kadulla ja jatkoi siitä sitten [[dynamiitti|dynamiitin]] keksimiseen. Lapsia varoiteltiin ennen vanhaan tulitikkuleikeistä niin, että jos leikkii illalla tulitikuilla, tulee yöllä pissat housuun. Ja kansa tietää, että, joka ei tuulessa saa tulitikulla tulta tupakkaan,ei osaa pimeässä rakastaa. <ref>Jukka Sihvonen: Syttyy miten sattuu – Tulitikkuja etsimässä, s. 125. TM, Tekniikan maailma 18/09</ref>
Merimiehillä on ollut oma tapansa sytyttää tulitikku. Merillä tuulee ja tulitikun liekki pyrkii sammumaan heti kun pään aines on palanut. Tämä on liian lyhyt aika esimerkiksi [[savuke|tupakan]] sytyttämiseen. Merimiehet kostuttavat rikkipään suussa, jolloin se palaa vaivoin ja hitaasti. Hitaan palamisen vuoksi savukkeen ehtii sytyttää.
== Lähteet ==
* Jukka Sihvonen: Syttyy miten sattuu – Tulitikkuja etsimässä, s. 124–130. TM, Tekniikan maailma 18/09
* Matias Aho: Haapaa metsistä – tulitikkuja Mäntsälästä, 1981
===Viitteet===
{{Viitteet}}
== Aiheesta muualla ==
* [http://www.kantapuu.fi Luston museon sivut]
{{Commons|Match}}
| |||