Ero sivun ”H-mollimessu” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa |
palautus |
||
Rivi 1:
{{Suositeltu}}
[[Kuva:Bwv232-credo.jpg|thumb|250px|H-molli-messun credo-jakson käsikirjoituksen ensimmäinen sivu.]]
'''H-molli-messu''' ([[BWV]] 232) on [[Johann Sebastian Bach]]in uran loppupuolen suurteos. Hyvin monet messun osat ovat [[parodia (musiikki)|parodioita]] Bachin aikaisemmista teoksista, uudelleen sovitettuna ja yhdistettynä. H-molli-messu sisältää Bachin säveltämää musiikkia lähes kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta ja siinä on valtava tyylien kirjo. Teoksessa yhdistyy jo lähes [[Galantti tyyli (musiikki)|galantti]] kepeys raskaan hartaaseen [[renessanssi]]kuoromusiikkiin sekä [[fuuga]]an ja [[Italia|italialaiseen]] [[konsertto|konserttotyyliin]].
Kaikista Bachin teoksista h-molli-messu jakaa ehkä voimakkaimmin mielipiteitä. Jotkut musiikkitieteilijät ja säveltäjät, esimerkiksi [[Carl Friedrich Zelter]] katsovat sen olevan ''"luultavasti suurin musiikkitaideteos, minkä maailma on milloinkaan nähnyt"'', kun taas toiset, jotka arvostavat tyylin yhtenäisyyttä, katsovat sen häviävän vertailussa Bachin [[Passiot (Bach)|Matteus-passiolle]].
==Teoksen historia ==
Bach oli aikaisemmin, vuosien [[1735]]–[[1740]] välisenä aikana, säveltänyt neljä huomattavasti lyhyempää messua (BWV 233–236), joista suurin osa oli ilmeisesti sävelletty [[Dresden]]in hovia ja sen hallitsijaa vaaliruhtinas [[Friedrich August II]]:sta varten osoitukseksi hovisäveltäjän ahkeruudesta. Tätä näkemystä tukee se, että Dresdenin kirjoissa Bach oli merkitty nimenomaan kirkkomusiikin säveltäjäksi. Toisin kuin edeltäjänsä, h-molli-messua ei ollut tarkoitettu jumalanpalveluksissa esitettäväksi. Teoksen säveltäminen ei perustunut mihinkään tilaukseen, ja on hankala kuvitella sille mitään sopivaa käyttötarkoitusta aikansa virallisissa kirkonmenoissa. Monien muiden Bachin teosten tavoin h-molli-messua ei sävelletty yhdellä kertaa, vaan ensimmäiset jaksot, [[Gloria]] ja [[Kyrie]], sävellettiin jo vuosina [[1724]] ja [[1731]]. Ne muodostavat itsenäisen teoksen BWV <math>231^I</math>, jonka Bach lähetti [[Dresden]]in hoviin hakiessaan sieltä hovisäveltäjän paikkaa vuonna [[1733]]. Toisin kuin aikaisemmalla työnhakuyrityksellä, jolloin teosnäytteenä olivat [[Brandenburgilaiset konsertot]], Bachia onnisti tällä kertaa, ja hän sai nimityksen Dresdenin hovin ''Hofkapellmeister''iksi vuonna [[1736]].
Vuonna [[1737]] Bach otti teoksen uudelleen työn alle ja lisäsi siihen [[Credo]]n, jonka Bach nimesi ''Symbolum Nicenumiksi'', eli [[Nikaian uskontunnustus|Nikean uskontunnustukseksi]], ja [[Sanctus|Sanctuksen]] seuraavan kahden vuoden aikana. Bach viimeisteli messun viimeisenä elinvuotenaan, vuonna [[1749]]. Tuolloin sävelletyt osat on kirjoitettu alkuperäiseen käsikirjoitukseen epävakaalla kädellä, mikä johtunee säveltäjän sairauksista. Myös messun loppuosien synkkyyden on ajateltu viittaavan Bachin raskasmielisyyteen hänen aavistaessaan kuolemansa lähestyvän.
Rivi 31 ⟶ 35:
* Confiteor (stile antico, cantus firmus) Fis-molli
* Et expecto (konserttofuuga) D-duuri
Credon aloittavat ja lopettavat ''[[stile antico]]n'' tyyliin eli renessanssityylissä sävelletyt kuoro-osuudet, jotka on suurella todennäköisyydellä sävelletty nimenomaan h-molli-messua varten. Ne ovat merkittäviä Bachin myöhemmän luomiskauden kontrapunktisia teoksia. Molempiin on lainattu osia [[gregoriaaninen kirkkomusiikki|gregoriaanisesta]] sävelmästä, josta Bach sommittelee Credo-jakson aloittavassa osassa ''Credo in unum Deum'' viisiäänisen fuugan. Fuugasta tulee myöhemmin seitsenääninen ensimmäisen ja toisen viulun tullessa mukaan. Sama teema toistuu Credo-jakson viimeisessä osassa ''Confiteor unum baptisma''.
Credon toinen osa on enimmäkseen [[homofonia|homofoninen]] ''Patrem omnipotentem'', joka pohjautuu vuonna [[1729]] kirjoitettuun kantaattiin 171 ''Gott, wie dein Name, so ist auch dein Ruhm''. ''Et in unum Dominum Jesum Christum'' on sopraanon ja alton duetto, jota säestää kaksi oboe d'amorea, jouset ja continuo, ja sitä seuraavaa ''Et incarnatus est''iä säestää viulut ja continuo. ''Crucifixus etiam pro nobis'' on muodoltaan [[passacaglia]] ja sisältää toistuvan, kromaattisesti laskevan bassokuvion, joka on lainattu kantaatista 171 ''Weinen, Klagen, Sorgen, Zagen'' ([[1714]]). Ylösnousemuksen riemua kuvaavassa osassa ''Et resurrexit tertia die'' soittaa täysi orkesteri, jota lisäksi säestävät vielä trumpetit, patarummut ja viisiääninen kuoro. Osan oletetaan olevan lainaus kadonneesta konsertosta.
Credon toinen soolo-osa, ''Et in Spiritum Sanctum'', on basson laulama aaria, jota säestää kaksi oboeta. ''Confiteor'' on ''stile antico''n tyyliin tehty sävellys, jonka keskellä tenorit laulavat [[cantus firmus]]ta. Osa alkaa hidastua ''moderato''-temposta, kun lauletaan ''in remissionem peccatorum'' (syntien anteeksiantamiseksi) päätyen lopulta surumieliseen ''adagioon'', jonka tekstinä on ''Et expecto resurrectionem mortuorum'' (ja odotan kuolleiden ylösnousemusta). Bach korostaa sanan ''mortuorum'' (kuolleet) melankolisuutta, mutta sitten lauseen sanoma ikään kuin selviää: kyse ei olekaan kuolleiden suremisesta vaan ylösnousemuksen riemusta, ja musiikki saa juhlavan riemuitsevan sävyn (edelleen samaan tekstiin). Credo-jakson päättää vuonna [[1729]] sävelletyn hääkantaatin ''Jauchzet, ihr erfreuten Stimmen'' (BWV 120) uudelleensovitus, viisiääninen konserttofuuga.
=== Sanctus ===
| |||