Ero sivun ”Elokuun kansannousu” versioiden välillä

Kapinat olivat kuitenkin paikallisia ja spontaaneita, eivätkä ne houkutelleet suuria joukkoja. Vuosina 1922–1923 yhteensä 57 aktiivisesta sissijoukosta 33 hajosi tai antautui neuvostoviranomaisille. Neuvostovastaisen opposition vaikea tilanne pakotti kaikki suuret maanalaiset puolueet tekemään lähempää yhteistyötä toistensa kanssa. Neuvottelut etenivät kuitenkin hitaasti, eivätkä menševikit päässeet sopuun bolševikkien vastasesta rintamasta pääasiallisten kilpailijoidensa – kansallisdemokraattien ja joidenkin muiden poliittisten ryhmien – kanssa ennen kuin vasta vuoden 1922 puolivälissä. Pian oppositiopuolueet yhdistyivät maanalaiseksi liikkeeksi, joka tunnettiin nimellä [[Itsenäisen Georgian komitea]] eli "Damkom" (lyhenne sanoista ''Damoukideblobis komiteti'', Itsenäisyyskomitea). [[Georgian maanpakolaishallitus|Georgian maanpakolaishallituksen]] rahoittama Damkom aloitti yleisen kansannousun valmistelut. Järjestö perusti "sotilaallisen keskuksen" ja nimitti kaikkien kapinallisjoukkojen komentajaksi kenraali Spiridon Tšavtšavadzen. Useat aiemman menševikkihallituksen jäsenet palasivat laittomasti Georgiaan maanpaosta, esimerkiksi entinen maatalousministeri [[Noe Khomeriki]] ja entinen kansalliskaartin komentaja [[Valiko Džugheli]]. Euroopan georgialaisten emigranttien rohkaisemina kapinan järjestäjillä oli yhä enemmän odotuksia ulkomaisesta avusta kuin länsivalloilla aikomuksia. He toivoivat myös, että Georgian kapina innostaisi muitakin kaukasialaisia kansoja tarttumaan aseisiin, mutta salaiset neuvottelut armenialais- ja azerinationalistien kanssa päättyivät tuloksettomina, ja niitä lupaavammatkin neuvottelut islamilaisen tšetšeenijohtaja [[Ali Mitajev]]in kanssa täytyi keskeyttää Pohjois-Kaukasuksen massapidätysten ja sortotoimien vuoksi.

 

Näissä olosuhteissa jotkut georgialaiset epäilivät, voisiko kansannousu laikaan onnistua. Vangittu kapinallisjohtaja Džugheli yllytti Tšekan virkailijoita sallimaan hänen ilmoittaa tovereilleen, että heidän suunnitelmansa olivat paljastuneet ja neuvoa heitä hylkäämään kapinansa, mutta Tšeka kieltäytyi.<ref>Knight, s. 32</ref> Džughelin viesti kuitenkin tavoitti kapinalliset, mutta he epäilivät sitä Tšekan provokaatioksi ja jatkoivat kapinasuunnitelmiaan.

== Kansannousun jälkeen ==

 

7. lokakuuta 1924 Georgian neuvostohallinto ([[Sovnarkom]], "Kansankomissaarien neuvosto") julisti armahduksen kaikille kapinaan osallistuneille, jotka antautuisivat vapaaehtoisesti. Vuoden 1925 maaliskuun alussa Neuvostoliiton presidentti [[Mihail Kalinin]] saapui Georgiaan ja pyysi armahdusta kansannousuun osallistuneille sekä uskonnollisten vainojen pysäyttämistä. Niinpä Tšekan ote Georgiasta höltyi suhteellisesti (esimerkiksi katolikos-patriarkka Ambrosi ja patriarkaalisen neuvoston jäsenet vapautettiin), sotilaalliset toimet rauhoittuivat ja tilanne maassa palasi normaaliksi. Georgia oli kuitenkin kärsinyt šokin, josta se ei koskaan toipunut täydellisesti. Kansannoususta tuli viimeinen aseellinen yritys kaataa bolševikkihallinto ja saada Georgian itsenäisyys takaisin.<ref>Lang, s. 243</ref> Georgian yhteiskunnan aktiivisin itsenäisyyttä kannattava osa, aatelisto, upseeristo ja älymystö käytännössä tuhottiin, mikä tukahdutti kaiken vakavan vastarinnan neuvostohallintoa vastaan useaksi vuosikymmeneksi. Vain muutama selviytynyt, kuten Tšoloqašvili, Laškarašvili ja jotkut heidän kumppaneistaan onnistuivat pakenemaan ulkomaille. Georgialainen emigrantti Irakly Tsereteli piti tapahtumia katastrofaalisina sekä sosiaalidemokratian että Georgian tulevaisuudelle.<ref>Pethybridge, s. 256; Surguladze, s. 257.</ref>