Avaa päävalikko

Muutokset

16 merkkiä lisätty ,  10 vuotta sitten
p
sama viite kertaalleen
Kapinat olivat kuitenkin paikallisia ja spontaaneita, eivätkä ne houkutelleet suuria joukkoja. Vuosina 1922–1923 yhteensä 57 aktiivisesta sissijoukosta 33 hajosi tai antautui neuvostoviranomaisille. Neuvostovastaisen opposition vaikea tilanne pakotti kaikki suuret maanalaiset puolueet tekemään lähempää yhteistyötä toistensa kanssa. Neuvottelut etenivät kuitenkin hitaasti, eivätkä menševikit päässeet sopuun bolševikkien vastasesta rintamasta pääasiallisten kilpailijoidensa – kansallisdemokraattien ja joidenkin muiden poliittisten ryhmien – kanssa ennen kuin vasta vuoden 1922 puolivälissä. Pian oppositiopuolueet yhdistyivät maanalaiseksi liikkeeksi, joka tunnettiin nimellä [[Itsenäisen Georgian komitea]] eli "Damkom" (lyhenne sanoista ''Damoukideblobis komiteti'', Itsenäisyyskomitea). [[Georgian maanpakolaishallitus|Georgian maanpakolaishallituksen]] rahoittama Damkom aloitti yleisen kansannousun valmistelut. Järjestö perusti "sotilaallisen keskuksen" ja nimitti kaikkien kapinallisjoukkojen komentajaksi kenraali Spiridon Tšavtšavadzen. Useat aiemman menševikkihallituksen jäsenet palasivat laittomasti Georgiaan maanpaosta, esimerkiksi entinen maatalousministeri [[Noe Khomeriki]] ja entinen kansalliskaartin komentaja [[Valiko Džugheli]]. Euroopan georgialaisten emigranttien rohkaisemina kapinan järjestäjillä oli yhä enemmän odotuksia ulkomaisesta avusta kuin länsivalloilla aikomuksia. He toivoivat myös, että Georgian kapina innostaisi muitakin kaukasialaisia kansoja tarttumaan aseisiin, mutta salaiset neuvottelut armenialais- ja azerinationalistien kanssa päättyivät tuloksettomina, ja niitä lupaavammatkin neuvottelut islamilaisen tšetšeenijohtaja [[Ali Mitajev]]in kanssa täytyi keskeyttää Pohjois-Kaukasuksen massapidätysten ja sortotoimien vuoksi.
Neuvostoliiton salaisen poliisin [[Tšeka]]n georgialainen haara,<ref>Jonka jäsenistä suuri osa tuli 11. puna-armeijasta, kesäkuussa 1921 hajotetusta Georgian valloittajasta. Knight, s. 30.</ref> jossa äskettäin nimitetty apulaispäällikkö [[Lavrenti Berija]] oli johtavassa asemassa, onnistui soluttautumaan järjestöön ja aloitti massapidätykset. Huomattava menševikkiaktivisti Davit Sagirašvili pidätettiin ja karkotettiin Saksaan lokakuussa 1922 yhteensä 62 muun menševikin kanssa.<ref name="Knight_237">Knight, s. 237.</ref> Helmikuussa 1923 Georgian oppositio kärsi toisen suuren menetyksen, kun 15 sotilaallisen keskuksen jäsentä pidätettiin. Heidän joukossaan olivat vastarintaliikkeen tärkeimmät johtajat, kenraalit [[Kote Apkhazi]], Aleksander Andronikašvili ja Vardan Tsulukidze; heidät teloitettiin 19. toukokuuta 1923.<ref name="Lang241" /> Maaliskuussa 1923 Tšeka löysi maanalaisen menševikkien painon ja pidätti useita opposition edustajia.<ref>Knight, s.name="Knight_237" 237.</ref> Menševikkijohtajat Noe Khomeriki, [[Benia Tškhikvišvili]] ja Valiko Džugheli joutuivat myös Tšekan käsiin vuorotellen 9. marraskuuta 1923, 25. heinäkuuta 1924 ja 6. elokuuta 1924.
 
Näissä olosuhteissa jotkut georgialaiset epäilivät, voisiko kansannousu laikaan onnistua. Vangittu kapinallisjohtaja Džugheli yllytti Tšekan virkailijoita sallimaan hänen ilmoittaa tovereilleen, että heidän suunnitelmansa olivat paljastuneet ja neuvoa heitä hylkäämään kapinansa, mutta Tšeka kieltäytyi.<ref>Knight, s. 32</ref> Džughelin viesti kuitenkin tavoitti kapinalliset, mutta he epäilivät sitä Tšekan provokaatioksi ja jatkoivat kapinasuunnitelmiaan.
== Kansannousun jälkeen ==
Raportit sortotoimien laajuudesta johtivat vastalauseisiin ulkomaisten sosialistien keskuudessa. [[Toinen internationaali|Toisen internationaalin]] johtajat lähettivät [[Kansainliitto|Kansainliitolle]] päätöslauselman, jossa tuomittiin neuvostohallitus, mutta se ei johtanut merkittäviin tuloksiin. [[Clara Zetkin]], merkittävä saksalainen sosiaalidemokraatti, yritti taistella negatiivista julkisuutta vastaan, vieraili Tbilisissä ja kirjoitti lehtisen, jossa hän väitti vain 320 ihmisen tulleen ammutuksi.<ref>Knight, s.name="Knight_237" 237.</ref> Tästä huolimatta julkinen tuohtumus johti epämiellyttäviin seurauksiin Moskovan keskushallitukselle, mikä sai [[politbyroo]]n asettamaan Ordžonikidzen johtaman erikoiskomission tutkimaan kansannousun syitä ja Tšekan toimia sen kukistamisessa. Lokakuussa 1924 komission raportin julkaisun jälkeen joitakin Georgian Tšekan jäseniä puhdistettiin "epäluotettavina elementteinä", oletettavasti julmuuksien syntipukkeina.<ref>Knight, s. 34.</ref> Ordžonikidze myönsi itse ennen keskuskomitean tapaamista Moskovassa lokakuussa 1924, että "ehkä menimme hieman liian pitkälle, mutta emme voineet sille mitään".
 
7. lokakuuta 1924 Georgian neuvostohallinto ([[Sovnarkom]], "Kansankomissaarien neuvosto") julisti armahduksen kaikille kapinaan osallistuneille, jotka antautuisivat vapaaehtoisesti. Vuoden 1925 maaliskuun alussa Neuvostoliiton presidentti [[Mihail Kalinin]] saapui Georgiaan ja pyysi armahdusta kansannousuun osallistuneille sekä uskonnollisten vainojen pysäyttämistä. Niinpä Tšekan ote Georgiasta höltyi suhteellisesti (esimerkiksi katolikos-patriarkka Ambrosi ja patriarkaalisen neuvoston jäsenet vapautettiin), sotilaalliset toimet rauhoittuivat ja tilanne maassa palasi normaaliksi. Georgia oli kuitenkin kärsinyt šokin, josta se ei koskaan toipunut täydellisesti. Kansannoususta tuli viimeinen aseellinen yritys kaataa bolševikkihallinto ja saada Georgian itsenäisyys takaisin.<ref>Lang, s. 243</ref> Georgian yhteiskunnan aktiivisin itsenäisyyttä kannattava osa, aatelisto, upseeristo ja älymystö käytännössä tuhottiin, mikä tukahdutti kaiken vakavan vastarinnan neuvostohallintoa vastaan useaksi vuosikymmeneksi. Vain muutama selviytynyt, kuten Tšoloqašvili, Laškarašvili ja jotkut heidän kumppaneistaan onnistuivat pakenemaan ulkomaille. Georgialainen emigrantti Irakly Tsereteli piti tapahtumia katastrofaalisina sekä sosiaalidemokratian että Georgian tulevaisuudelle.<ref>Pethybridge, s. 256; Surguladze, s. 257.</ref>
20 367

muokkausta