Ero sivun ”Elokuun kansannousu” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
korjattu ibidemit pois lähteistä koska ne antavat väärää informaatiota katselunäkymässä ja ei voida olettaa että lukia tarkistaa viitteet aina muokkausnäkymästä. |
Jpk (keskustelu | muokkaukset) p samojen viitteiden yhdistelyä |
||
Rivi 9:
Georgialaisten uskollisuutta uudelle hallinnolle oli kuitenkin vaikea saada. Ensimmäisen kolmen hallintovuotensa aikana bolševikit onnistuivat värväämään puolueeseensa alle 10 000 jäsentä, kun taas menševikit olivat huomattavasti suositumpia. Heidän järjestöissään oli yli 60 000 jäsentä. Vuosien 1918–1921 itsenäisyydellä oli ratkaiseva rooli Georgian kansallisessa heräämisessä, vaikka se jäikin lyhytaikaiseksi, ja menševikit saivat sen kuluessa taakseen kansan laajamittaisen tuen. Pakkoliitos Neuvostoliittoon ja katkeruus sitä seuranneista rajojen uudelleenjärjestelyistä, joissa Georgia menetti tuntuvia osia aiemmista alueistaan [[Turkki|Turkille]], [[Azerbaidžanin SNT]]:lle, [[Armenian SNT]]:lle ja Venäjälle, lisäsivät uusien vallanpitäjien epäsuosiota. Uudella Georgian ''[[Revkom]]in'' (vallankumouskomitean) johtamalla bolševikkihallinnolla olikin niin vähän tukea georgialaisten keskuudessa, että se joutui kansannousun ja sisällissodan uhkaamaksi.<ref>Knight, s. 26.</ref> Bolševikeilla oli vain rajoitetut siteet Georgian talonpoikaisvestöön, joka vastusti ankarasti kollektivisointia, ja oli tyytymätön maapulaan ja muihin talousvaikeuksiin. Tilannetta pahensivat edelleen nälänhätä monilla Georgian alueilla ja kesän 1921 [[kolera]]epidemia, joka vaati tuhansia uhreja. Puute ruoasta ja lääkäripalvelujen toimimattomuus johtivat korkeaan kuolleisuuteen. Uhrien joukossa oli muun muassa [[Georgian patriarkka]] [[Leonide]].<ref name="lang/238.">Lang, s. 238.</ref> Georgian politisoitunut työväenluokka, joka kärsi vaikeista talousongelmista, vastusti myös uutta hallintoa, kuten kansallinen älymystö ja aatelisto, jotka olivat vannoneet uskollisuuttaan menševikkihallinnolle. Viivästynyt siirtyminen Revkomin hallinnosta neuvostojärjestelmään, työläisten järjestöjen ja ammattiyhdistysten alistaminen bolševikkien puoluekomiteoille ja Moskovan keskushallintoa suosiva politiikka loivat tyytymättömyyttä jopa kommunisteihin kaikkein myötämielisimmin suhtautuvan Tbilisin monietnisen työläisväestön keskuuteen.<ref name="lang/238."/>
Julkinen tyytymättömyys Georgian yhteiskunnassa heijastui epäsuorasti myös bolševikkien katkeraan, sisäiseen valtataisteluun, jossa kiisteltiin tavasta saada aikaan sosiaalinen ja poliittinen muutos Georgiassa. Kovan linjan edustajat, joita johtivat Venäjän kommunistisen puolueen [[Transkaukasia]]n alueellisen komitean (''Zaikkraikom'') pää [[Sergo Ordžonikidze]] ja Venäjän SFNT:n kansallisuuksien kansankomissari [[Josif Stalin]], aloittivat sarjan Georgian itsehallinnon viimeisten rippeiden tuhoamiseen tähtääviä toimia. Heitä vastusti ryhmä georgialaisia bolševikkeja, joita johtivat [[Pilip Makharadze]] ja [[Budu Mdivani]] ja joita heidän vasustajansa kutsuivat "kansallisiksi deviationisteiksi". He halusivat edistää suvaitsevaisuutta menševikkioppositiota kohtaan, maltillista suhtautumista maareformiin, ja ennen kaikkea he vaativat suurempaa autonomiaa Moskovalta ja vastustivat jääräpäisesti Stalinin hanketta, joka olisi yhdistänyt kolme Transkaukasian tasavaltaa taloudellisesti ja poliittisesti. Kriisi tunnettiin "[[Georgian tapaus|Georgian tapauksena]]", se kesti vuoden 1922 ajan ja päättyi kovan linjan edustajien voittoon. Sen tuloksena Georgia pakotettiin yhdistymään Armenan ja Azerbaidžanin neuvostotasavaltojen kanssa [[Transkaukasian sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta|Transkaukasian SFNT]]:ksi, mikä merkitsi vakavaa iskua georgialaisten kansallisylpeydelle. "Kansallisten deviationistien" hävittyä bolševikkien politiikka muuttui aggressiivisemmaksi: kaikkea oppositiota vastaan kohdistettiin rankkoja sortotoimia, ja edelleen laillisten puolueiden täytyi ilmoittaa hajottamisestaan ja julistaa virallista uskollisuuttaan neuvostoviranomaisille huhtikuun 1922 ja lokakuun 1923 välillä. Puolueet, jotka jatkoivat toimintaansa, vetäytyivät maanalaisiksi järjestöiksi.<ref>Nodia ja Scholtbach, s. 93</ref> [[Georgian patriarkaatti|Georgian ortodoksista kirkkoa]] sorrettiin myös: yli 1 500 luostaria ja kirkkoa suljettiin tai tuhottiin<ref>Surguladze, s. 253.</ref> ja useita kirkon työtekijöitä vangittiin, heidän joukossaan katolikos-patriarkka [[Ambrosi]], joka pidätettiin ja tuotiin oikeuden eteen. Hän oli lähettänyt vuoden 1922 [[Genovan konferenssi]]lle protestikirjeen, jossa hän kuvaili Georgian oloja puna-armeijan invaasion jälkeen, ja pyysi "apua sivistyneeltä maailmalta".<ref name="Lang241">Lang, s. 241.</ref>
== Valmistelu ==
Rivi 17:
Kapinat olivat kuitenkin paikallisia ja spontaaneita, eivätkä ne houkutelleet suuria joukkoja. Vuosina 1922–1923 yhteensä 57 aktiivisesta sissijoukosta 33 hajosi tai antautui neuvostoviranomaisille. Neuvostovastaisen opposition vaikea tilanne pakotti kaikki suuret maanalaiset puolueet tekemään lähempää yhteistyötä toistensa kanssa. Neuvottelut etenivät kuitenkin hitaasti, eivätkä menševikit päässeet sopuun bolševikkien vastasesta rintamasta pääasiallisten kilpailijoidensa – kansallisdemokraattien ja joidenkin muiden poliittisten ryhmien – kanssa ennen kuin vasta vuoden 1922 puolivälissä. Pian oppositiopuolueet yhdistyivät maanalaiseksi liikkeeksi, joka tunnettiin nimellä [[Itsenäisen Georgian komitea]] eli "Damkom" (lyhenne sanoista ''Damoukideblobis komiteti'', Itsenäisyyskomitea). [[Georgian maanpakolaishallitus|Georgian maanpakolaishallituksen]] rahoittama Damkom aloitti yleisen kansannousun valmistelut. Järjestö perusti "sotilaallisen keskuksen" ja nimitti kaikkien kapinallisjoukkojen komentajaksi kenraali Spiridon Tšavtšavadzen. Useat aiemman menševikkihallituksen jäsenet palasivat laittomasti Georgiaan maanpaosta, esimerkiksi entinen maatalousministeri [[Noe Khomeriki]] ja entinen kansalliskaartin komentaja [[Valiko Džugheli]]. Euroopan georgialaisten emigranttien rohkaisemina kapinan järjestäjillä oli yhä enemmän odotuksia ulkomaisesta avusta kuin länsivalloilla aikomuksia. He toivoivat myös, että Georgian kapina innostaisi muitakin kaukasialaisia kansoja tarttumaan aseisiin, mutta salaiset neuvottelut armenialais- ja azerinationalistien kanssa päättyivät tuloksettomina, ja niitä lupaavammatkin neuvottelut islamilaisen tšetšeenijohtaja [[Ali Mitajev]]in kanssa täytyi keskeyttää Pohjois-Kaukasuksen massapidätysten ja sortotoimien vuoksi.
Neuvostoliiton salaisen poliisin [[Tšeka]]n georgialainen haara,<ref>Jonka jäsenistä suuri osa tuli 11. puna-armeijasta, kesäkuussa 1921 hajotetusta Georgian valloittajasta. Knight, s. 30.</ref> jossa äskettäin nimitetty apulaispäällikkö [[Lavrenti Berija]] oli johtavassa asemassa, onnistui soluttautumaan järjestöön ja aloitti massapidätykset. Huomattava menševikkiaktivisti Davit Sagirašvili pidätettiin ja karkotettiin Saksaan lokakuussa 1922 yhteensä 62 muun menševikin kanssa.<ref>Knight, s. 237.</ref> Helmikuussa 1923 Georgian oppositio kärsi toisen suuren menetyksen, kun 15 sotilaallisen keskuksen jäsentä pidätettiin. Heidän joukossaan olivat vastarintaliikkeen tärkeimmät johtajat, kenraalit [[Kote Apkhazi]], Aleksander Andronikašvili ja Vardan Tsulukidze; heidät teloitettiin 19. toukokuuta 1923.<ref
Näissä olosuhteissa jotkut georgialaiset epäilivät, voisiko kansannousu laikaan onnistua. Vangittu kapinallisjohtaja Džugheli yllytti Tšekan virkailijoita sallimaan hänen ilmoittaa tovereilleen, että heidän suunnitelmansa olivat paljastuneet ja neuvoa heitä hylkäämään kapinansa, mutta Tšeka kieltäytyi.<ref>Knight, s. 32</ref> Džughelin viesti kuitenkin tavoitti kapinalliset, mutta he epäilivät sitä Tšekan provokaatioksi ja jatkoivat kapinasuunnitelmiaan.
Rivi 45:
7. lokakuuta 1924 Georgian neuvostohallinto ([[Sovnarkom]], "Kansankomissaarien neuvosto") julisti armahduksen kaikille kapinaan osallistuneille, jotka antautuisivat vapaaehtoisesti. Vuoden 1925 maaliskuun alussa Neuvostoliiton presidentti [[Mihail Kalinin]] saapui Georgiaan ja pyysi armahdusta kansannousuun osallistuneille sekä uskonnollisten vainojen pysäyttämistä. Niinpä Tšekan ote Georgiasta höltyi suhteellisesti (esimerkiksi katolikos-patriarkka Ambrosi ja patriarkaalisen neuvoston jäsenet vapautettiin), sotilaalliset toimet rauhoittuivat ja tilanne maassa palasi normaaliksi. Georgia oli kuitenkin kärsinyt šokin, josta se ei koskaan toipunut täydellisesti. Kansannoususta tuli viimeinen aseellinen yritys kaataa bolševikkihallinto ja saada Georgian itsenäisyys takaisin.<ref>Lang, s. 243</ref> Georgian yhteiskunnan aktiivisin itsenäisyyttä kannattava osa, aatelisto, upseeristo ja älymystö käytännössä tuhottiin, mikä tukahdutti kaiken vakavan vastarinnan neuvostohallintoa vastaan useaksi vuosikymmeneksi. Vain muutama selviytynyt, kuten Tšoloqašvili, Laškarašvili ja jotkut heidän kumppaneistaan onnistuivat pakenemaan ulkomaille. Georgialainen emigrantti Irakly Tsereteli piti tapahtumia katastrofaalisina sekä sosiaalidemokratian että Georgian tulevaisuudelle.<ref>Pethybridge, s. 256; Surguladze, s. 257.</ref>
Kansannousua käytettiin myös verukkeena häiritä [[Tbilisin valtionyliopisto|Tbilisin yliopistoa]], jonka bolševikit näkivät georgialaisen nationalismin suojana. Huolimatta siitä, että useat johtavat akateemikot, jotka suhtautuivat sympaattisesti tai jopa osallistuivat neuvostovastaiseen liikkeeseen, lopulta etäännyttivät itsensä aseellisen kapinan ideasta ja jopa tuomitsivat sen erityisessä lausunnossa, yliopisto puhdistettiin epäluotettavista henkilöistä ja asetettiin kommunistisen puolueen täydelliseen valvontaan. Huomattavia muutoksia tehtiin sen rakenteeseen, opetussuunnitelmiin sekä henkilökuntaan, ja esimerkiksi huomattava historioitsija ja yliopiston rehtori [[Ivane Džavakhišvili]] erotettiin.<ref>Surguladze, s. 257
Toisaalta Georgian tapahtumat osoittivat, että talonpojille täytyi antaa suurempia myönnytyksiä. Stalin julisti elokuun kansannousun syntyneen tyytymättömyydestä talonpoikien keskuudessa, ja vaati puoluetta lepyttämään heitä. Hän myönsi, että "mitä Georgiassa tapahtui voi tapahtua koko Venäjälle, ellemme muuta täydellisesti asennettamme talonpoikaisväestöä kohtaan", ja asetti vastuun alempien virkamiesten tekemille virheille. [[Vjatšeslav Molotov]], politbyroon vaikutusvaltainen jäsen, julisti osaltaan: "Georgia antaa hämmästyttävän esimerkin välirikosta puolueen ja maan talonpoikaisväestön välillä."<ref>Souvarine, s. 373</ref> Tuloksena Georgian kommunistinen puolue päätti toistaiseksi käyttää rauhanomaista suostuttelua aseellisen pakottamisen sijaan laajentaakseen vaikutusvaltaansa talonpoikiin, ja rajoittaa pakkokollektivisointiyrityksiä.<ref name="Lang245">Lang, s. 245.</ref> Radikaalin maareformin laajentaminen ja talonpojille annettu suhteellinen vapaus vähensivät heidän vihamielisyyttään uutta hallintoa kohtaan.<ref name="suny/236">Suny, s. 236.</ref> Vaikka viimeiset Georgian poliittisen ja taloudellisen itsenäisyyden piirteet, joita sekä menševikit että "kansalliskommunistit" olivat yrittäneet säilyttää, oli eliminoitu, neuvostovallan voittoa seurasi Georgiassa maltillinen taloudellinen kasvu, joka toi maahan vuorostaan suhteellista vakautta. Toinen merkittävä tekijä, joka vähensi vastustusta bolševikkeja kohtaan erityisesti älymystössä, oli neuvostohallinnon 1920-luvulla harjoittama "[[Korenizatsija|nativisaatio]]politiikka"; Georgian taidetta, kieltä ja tutkimusta edistettiin, lukutaidon leviämistä rahoitettiin ja etnisten georgialaisten roolia hallinnossa ja kulttuuri-instituutioissa kasvatettiin.<ref name="suny/236"/>
== Arviot ==
| |||