Ero sivun ”Elokuun kansannousu” versioiden välillä

[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Vesteri (keskustelu | muokkaukset)
pEi muokkausyhteenvetoa
Vesteri (keskustelu | muokkaukset)
korjattu ibidemit pois lähteistä koska ne antavat väärää informaatiota katselunäkymässä ja ei voida olettaa että lukia tarkistaa viitteet aina muokkausnäkymästä.
Rivi 7:
Georgia julistettiin neuvostotasavallaksi 25. helmikuuta 1921, kun puna-armeija otti haltuunsa Georgian pääkaupungin Tbilisin ja pakotti maan menševikkihallituksen maanpakoon.
 
Georgialaisten uskollisuutta uudelle hallinnolle oli kuitenkin vaikea saada. Ensimmäisen kolmen hallintovuotensa aikana bolševikit onnistuivat värväämään puolueeseensa alle 10&nbsp;000 jäsentä, kun taas menševikit olivat huomattavasti suositumpia. Heidän järjestöissään oli yli 60&nbsp;000 jäsentä. Vuosien 1918–1921 itsenäisyydellä oli ratkaiseva rooli Georgian kansallisessa heräämisessä, vaikka se jäikin lyhytaikaiseksi, ja menševikit saivat sen kuluessa taakseen kansan laajamittaisen tuen. Pakkoliitos Neuvostoliittoon ja katkeruus sitä seuranneista rajojen uudelleenjärjestelyistä, joissa Georgia menetti tuntuvia osia aiemmista alueistaan [[Turkki|Turkille]], [[Azerbaidžanin SNT]]:lle, [[Armenian SNT]]:lle ja Venäjälle, lisäsivät uusien vallanpitäjien epäsuosiota. Uudella Georgian ''[[Revkom]]in'' (vallankumouskomitean) johtamalla bolševikkihallinnolla olikin niin vähän tukea georgialaisten keskuudessa, että se joutui kansannousun ja sisällissodan uhkaamaksi.<ref>Knight, s. 26.</ref> Bolševikeilla oli vain rajoitetut siteet Georgian talonpoikaisvestöön, joka vastusti ankarasti kollektivisointia, ja oli tyytymätön maapulaan ja muihin talousvaikeuksiin. Tilannetta pahensivat edelleen nälänhätä monilla Georgian alueilla ja kesän 1921 [[kolera]]epidemia, joka vaati tuhansia uhreja. Puute ruoasta ja lääkäripalvelujen toimimattomuus johtivat korkeaan kuolleisuuteen. Uhrien joukossa oli muun muassa [[Georgian patriarkka]] [[Leonide]].<ref name="lang/238.">Lang, s. 238.</ref> Georgian politisoitunut työväenluokka, joka kärsi vaikeista talousongelmista, vastusti myös uutta hallintoa, kuten kansallinen älymystö ja aatelisto, jotka olivat vannoneet uskollisuuttaan menševikkihallinnolle. Viivästynyt siirtyminen Revkomin hallinnosta neuvostojärjestelmään, työläisten järjestöjen ja ammattiyhdistysten alistaminen bolševikkien puoluekomiteoille ja Moskovan keskushallintoa suosiva politiikka loivat tyytymättömyyttä jopa kommunisteihin kaikkein myötämielisimmin suhtautuvan Tbilisin monietnisen työläisväestön keskuuteen.<ref>Ibid name="lang/238.<"/ref>
 
Julkinen tyytymättömyys Georgian yhteiskunnassa heijastui epäsuorasti myös bolševikkien katkeraan, sisäiseen valtataisteluun, jossa kiisteltiin tavasta saada aikaan sosiaalinen ja poliittinen muutos Georgiassa. Kovan linjan edustajat, joita johtivat Venäjän kommunistisen puolueen [[Transkaukasia]]n alueellisen komitean (''Zaikkraikom'') pää [[Sergo Ordžonikidze]] ja Venäjän SFNT:n kansallisuuksien kansankomissari [[Josif Stalin]], aloittivat sarjan Georgian itsehallinnon viimeisten rippeiden tuhoamiseen tähtääviä toimia. Heitä vastusti ryhmä georgialaisia bolševikkeja, joita johtivat [[Pilip Makharadze]] ja [[Budu Mdivani]] ja joita heidän vasustajansa kutsuivat "kansallisiksi deviationisteiksi". He halusivat edistää suvaitsevaisuutta menševikkioppositiota kohtaan, maltillista suhtautumista maareformiin, ja ennen kaikkea he vaativat suurempaa autonomiaa Moskovalta ja vastustivat jääräpäisesti Stalinin hanketta, joka olisi yhdistänyt kolme Transkaukasian tasavaltaa taloudellisesti ja poliittisesti. Kriisi tunnettiin "[[Georgian tapaus|Georgian tapauksena]]", se kesti vuoden 1922 ajan ja päättyi kovan linjan edustajien voittoon. Sen tuloksena Georgia pakotettiin yhdistymään Armenan ja Azerbaidžanin neuvostotasavaltojen kanssa [[Transkaukasian sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta|Transkaukasian SFNT]]:ksi, mikä merkitsi vakavaa iskua georgialaisten kansallisylpeydelle. "Kansallisten deviationistien" hävittyä bolševikkien politiikka muuttui aggressiivisemmaksi: kaikkea oppositiota vastaan kohdistettiin rankkoja sortotoimia, ja edelleen laillisten puolueiden täytyi ilmoittaa hajottamisestaan ja julistaa virallista uskollisuuttaan neuvostoviranomaisille huhtikuun 1922 ja lokakuun 1923 välillä. Puolueet, jotka jatkoivat toimintaansa, vetäytyivät maanalaisiksi järjestöiksi.<ref>Nodia ja Scholtbach, s. 93</ref> [[Georgian patriarkaatti|Georgian ortodoksista kirkkoa]] sorrettiin myös: yli 1&nbsp;500 luostaria ja kirkkoa suljettiin tai tuhottiin<ref>Surguladze, s. 253.</ref> ja useita kirkon työtekijöitä vangittiin, heidän joukossaan katolikos-patriarkka [[Ambrosi]], joka pidätettiin ja tuotiin oikeuden eteen. Hän oli lähettänyt vuoden 1922 [[Genovan konferenssi]]lle protestikirjeen, jossa hän kuvaili Georgian oloja puna-armeijan invaasion jälkeen, ja pyysi "apua sivistyneeltä maailmalta".<ref>Lang, s. 241.</ref>
Rivi 37:
Sarjassa ratsioita puna-armeija ja Tšeka surmasivat tuhansia siviilejä, tappaen kokonaisia perheitä mukaan lukien naisia ja lapsia.<ref>Knight, s. 33; Lang, s. 243.</ref> Vankiloissa tehtiin massateloituksia,<ref>Eversti Tšoloqašvilin tytär Tsitsna, joka pidätettiin alaikäisyydestään huolimatta, myöhemmin "kuvaili erästä tapausta Telavin vankilassa vuonna 1924, kun nuori tšekalainen kohtasi yhtäkkiä isänsä, joka oli tuomittu teloitettavaksi kokonaisen ryhmän kanssa yhden yön aikana. Kun häntä komennettiin ampumaan oman isänsä, hän käänsi aseensa ja tappoi kaksi esimiestään. Tämä johti koko yön kestäneisiin 'veriorgioihin', joissa joukkomurhattiin satoja vankeja. 'Kadut olivat punaiset verestä', muisti Tšoloqašvili." Knight, s. 34.</ref> joissa ihmisiä tapettiin ilman oikeudenkäyntiä, mukaan lukien niitä, jotka olivat olleet vankilassa jo kapinan aikana.<ref>Rummel, s. 68.</ref> Satoja pidätettyjä ammuttiin suoraan tavaravaunuihin, niin että kuolleiden ruumiit saataisiin poistettua nopeammin uudessa ja tehokkaassa Tšekan upseeri Talakhadzen keksinnössä.<ref>Surguladze, p. 255.</ref>
 
Puhdistusten ja kansannousun uhrien tarkkaa määrää ei tiedetä. Arviolta noin 3&nbsp;000 henkeä kuoli taisteluissa.<ref>Cohen, s. 77</ref> Kansannousun aikana tai välittömästi sen jälkeen teloitettujen määrä nousi 7&nbsp;000–10&nbsp;000 henkeen<ref name=P/256/l/243>Pethybridge, s. 256; Lang, s. 243.</ref> tai suuremmaksi. Viimeisimpien ''[[Kommunismin musta kirja|Kommunismin mustan kirjan]]'' lukujen mukaan 12&nbsp;578 henkeä tapettiin 29. elokuuta – 5. syyskuuta 1942. Noin 20&nbsp;000 henkeä karkotettiin [[Siperia]]an ja [[Keski-Aasia]]n aavikoille.<ref>Ibid.< name=P/256/l/243/ref>
 
== Kansannousun jälkeen ==
Rivi 47:
Kansannousua käytettiin myös verukkeena häiritä [[Tbilisin valtionyliopisto|Tbilisin yliopistoa]], jonka bolševikit näkivät georgialaisen nationalismin suojana. Huolimatta siitä, että useat johtavat akateemikot, jotka suhtautuivat sympaattisesti tai jopa osallistuivat neuvostovastaiseen liikkeeseen, lopulta etäännyttivät itsensä aseellisen kapinan ideasta ja jopa tuomitsivat sen erityisessä lausunnossa, yliopisto puhdistettiin epäluotettavista henkilöistä ja asetettiin kommunistisen puolueen täydelliseen valvontaan. Huomattavia muutoksia tehtiin sen rakenteeseen, opetussuunnitelmiin sekä henkilökuntaan, ja esimerkiksi huomattava historioitsija ja yliopiston rehtori [[Ivane Džavakhišvili]] erotettiin.<ref>Surguladze, s. 257; Lang, s. 245</ref>
 
Toisaalta Georgian tapahtumat osoittivat, että talonpojille täytyi antaa suurempia myönnytyksiä. Stalin julisti elokuun kansannousun syntyneen tyytymättömyydestä talonpoikien keskuudessa, ja vaati puoluetta lepyttämään heitä. Hän myönsi, että "mitä Georgiassa tapahtui voi tapahtua koko Venäjälle, ellemme muuta täydellisesti asennettamme talonpoikaisväestöä kohtaan", ja asetti vastuun alempien virkamiesten tekemille virheille. [[Vjatšeslav Molotov]], politbyroon vaikutusvaltainen jäsen, julisti osaltaan: "Georgia antaa hämmästyttävän esimerkin välirikosta puolueen ja maan talonpoikaisväestön välillä."<ref>Souvarine, s. 373</ref> Tuloksena Georgian kommunistinen puolue päätti toistaiseksi käyttää rauhanomaista suostuttelua aseellisen pakottamisen sijaan laajentaakseen vaikutusvaltaansa talonpoikiin, ja rajoittaa pakkokollektivisointiyrityksiä.<ref>Lang, s. 245.</ref> Radikaalin maareformin laajentaminen ja talonpojille annettu suhteellinen vapaus vähensivät heidän vihamielisyyttään uutta hallintoa kohtaan.<ref name="suny/236">Suny, s. 236.</ref> Vaikka viimeiset Georgian poliittisen ja taloudellisen itsenäisyyden piirteet, joita sekä menševikit että "kansalliskommunistit" olivat yrittäneet säilyttää, oli eliminoitu, neuvostovallan voittoa seurasi Georgiassa maltillinen taloudellinen kasvu, joka toi maahan vuorostaan suhteellista vakautta. Toinen merkittävä tekijä, joka vähensi vastustusta bolševikkeja kohtaan erityisesti älymystössä, oli neuvostohallinnon 1920-luvulla harjoittama "[[Korenizatsija|nativisaatio]]politiikka"; Georgian taidetta, kieltä ja tutkimusta edistettiin, lukutaidon leviämistä rahoitettiin ja etnisten georgialaisten roolia hallinnossa ja kulttuuri-instituutioissa kasvatettiin.<ref>Ibid.< name="suny/236"/ref>
 
== Arviot ==