Ero sivun ”Hermann Joseph Muller” versioiden välillä

Muller syntyi [[New York City|New Yorkissa]] vuonna 1910.<ref name="mul">Muller</ref> Hän kiinnostui biologiasta opiskellessaan 16-vuotiaana [[Columbian yliopisto|Columbia Collegessa]] . Samoihin aikoihin hänestä tuli [[Gregor Mendel]]in oppien ja periytymisen mutaatioteorian voimakas kannattaja. Muller myös perusti oppilaitoksensa biologiakerhon ja puhui voimakkaasti [[eugeniikka|eugeniikan]] puolesta. Muller suoritti [[Bachelor of Arts]]-tutkintonsa vuonna 1910.<ref>Carlson, s. 17-37</ref>

Muller kiinnostui [[banaanikärpänen|banaanikärpästutkimuksesta]] tutustuttuaan biologiakerhonsa kautta [[Thomas Hunt Morgan]]in opiskelijoihin, [[Alfred Sturtevant]]iin ja [[Calvin Bridges]]iin. Vuosien 1911 ja 1912 välillä Muller teki metaboliatutkimusta [[Cornellin yliopisto]]ssa, kunnes hän lopulta liittyi Morganin ryhmään vuonna 1912<ref>Carlson, s. 37-69</ref><ref name="mul" />

Morganin ryhmässä Mullerin työ oli pääasiassa teoreettista, eikä hän osallistunut kokeiden suorittamiseen.<ref name="mul" /> Tästä syystä hänen nimeään ei myöskään mainittu useimmissa keskeisissä ryhmän julkaisuissa, vaikka ne saattoivatkin perustua hänen idealleen. Tämän vuoksi Muller tunsi olonsa petetyksi. <ref>Carlson, s. 70-90</ref>

Kun [[Julian Huxley]] tarjosi Mullerille vuonna 1914 paikkaa juuri perustetusta [[Rice University|William Marsh Rice Instituutista]], Muller suoritti väitöskirjatyönsä loppuun erittäin nopeasti. Instituutissa hän opetti biologiaa ja jatkoi Morganin ryhmässä aloittamaansa ''Drosophila''-tutkimusta. Vuonna 1918 hän esitti teorian, joka selitti ''[[Oenothera larmarckiana]]'' -esikon yksilöiden voimakkaat [[fenotyyppi]]set erot [[mutaatio|letaalimutaatioiden]] avulla. Tämä tutkimus toimi mm. [[Hugo de Vries]]in mutationismiteorian pohjana, joka vahvisti myös Mendelin kromosomiteorian oletukset. Pian tämän jälkeen Muller palasi takaisin Columbiaan laajentamaan tutkimuksiaan, kun suurin osa hänen opiskelijoistaan ja laboratoriohenkilökunnastaan kutsuttiin asepalvelukseen Ensimmäisessä maailmansodassa.<ref>Carlson, s. 91-108</ref><ref name="mul" />

Columbian yliopistossa Muller ja hänen pitkäaikainen ystävänsä ja yhteistyökumppaninsa [[Edgar Altenburg]] jatkoivat letaalimutaatioiden tutkimusta. Siellä he saavuttivat huomattavaa menestystä, havaiten mm. mutaatioiden määrän riippuvuuden lämpötilasta. Tärkeimpiä löytöjä olivat kuitenkin banaanikärpäsen mutaatiot, jotka vaikuttivat siipien kokoon ja erityisesti [[crossing over]]in todennäköisyyteen. Mullerin tointa Columbiassa ei kuitenkaan menestyksestä huolimatta jatkettu, joten hän siirtyi vuonna 1920 tutkijaksi [[Teksasin yliopisto]]on.<ref>Carlson, s. 109-119</ref><ref name="mul" />

Muller työskenteli Teksasin yliopistossa vuodesta 1920 aina vuoteen 1932 asti. Pian Teksasiin saapumisensa jälkeen hän nai Jesse Marie Jacobsin, joka toimi yliopiston matematiikan professorina. Alkuvuosina ''Drosophila''-tutkimus eteni hitaasti, joten vuonna 1923 Muller alkoi käyttää [[radium]]ia ja [[röntgensäde|röntgensäteitä]] mutaatioiden tuottamiseen. Työ oli kuitenkin vaikeaa, koska käytetyt säteilyannokset usein myös steriloivat kärpäset. Samoihin aikoihin Muller kiinnostui myös [[eugeniikka|eugeniikasta]] ja ihmisgenetiikasta.<ref name="mul" /><ref name="car">Carlson, s. 120-140</ref> Tutkiessaan syntymässä erotettuja kaksosia hänen tuloksensa näyttivät osoittavan [[älykkyysosamäärä]]n periytyvän voimakkaasti. Muller oli silti kriittinen monia eugeniikan muotoja kohtaan, vaikka hän toivoikin niin sanotun ''positiiivisen eugeniikan'' parantavan ihmiskuntaa.<ref>Carlson, s.name="car" 120-140</ref>

Vuonna 1926 Muller saavutti tutkimuksissaan läpimurron. Säteilyttämällä vaihtelevilla röntgensäteilyannoksilla banaanikärpäskantaa, jolla ei esiinny crossing-overia, Muller havaitsi selvän yhteyden säteilyannoksen ja kuolettavien letaalimutaatioiden määrän välillä. Kun Muller julkaisi havaintonsa [[Berliini]]n viidennessä kansainvälisessä peinnöllisyystieteen konferensissa, artikkelissaan ''The Problem of Genetic Modification'', aiheutti havainto suuren mediakohun. Artikkeli nosti myös Mullerin suuren yleisön tietoisuuteen. Muiden tutkijoiden toistaessa kokeita muilla malliorganismeilla, kuten [[maissi]]lla, siirtyi Muller tutkimaan säteilyn vaikutuksia ihmiseen. Seuraavina vuosina Muller keskittyikin julkituomaan röngensäteilyn mahdollisia haittavaikutuksia ihmisillä.<ref>Carlson, s. 141-164</ref><ref name="mul" />

Ongelmat perhe- ja työelämässä sekä pettymys Yhdysvaltain kapitalistiseen järjestelmään saivat Mullerin muuttamaan Berliiniin vuonna 1932. Berliinissä Mulleria veti puoleensa [[venäläinen]] geneetikko [[Nikolai Timofejew-Ressowski]], jonka kanssa hän halusi työskennellä. Alun perin matkan piti olla lyhyt, mutta loppujen lopuksi Muller päätyi viettämään matkalla kahdeksan vuotta, viidessä eri maassa. Berliinissä Muller tapasi myös kaksi fyysikkoa, [[Niels Bohr]]in and [[Max Delbrück]]in, joista myöhemmin tulisi merkittäviä myös biologian kehittäjinä.<ref name="mul" />

Muller muutti kärpäskantoineen [[Edinburgh]]iin syyskuussa 1937, viivyttyään ensin lyhyen aikaa sekä [[Madrid]]issa ja [[Pariisi]]ssa. Sodan lähestyessä, vuonna 1938, Muller alkoi etsiä vakituista työpaikkaa Yhdysvalloista. Vuonna 1939 hän meni naimisiin Dorothea "Thea" Kantorowiczin kanssa, jota Muller oli tapaillut vuoden päivät.<ref name="mul" />

Kun Muller palasi Yhdysvaltoihin vuonna 1940, hän otti vastaan työpaikan [[Amherst College]]ssa. Täällä hän työskenteli ''Drosophilan'' spontaanien mutaatioiden parissa. Heikosti edenneen tietellisen työn ja lyhyen [[Manhattan-projekti]]in osallistumisen jälkeen Mullerin työsuhde päättyi vuonna 1945. Huolimatta vasemmistolaisesta aatemaailmastaan hän sai eläintieteen professorin paikan [[Indianan yliopisto]]sta.<ref>Carlson, s. 274-288</ref><ref name="mul" />

Vuonna 1946 Mullerille myönnettiin [[Nobelin lääketieteen palkinto]] röntgensäteilyn ja mutaatioiden yhteyden löytämisestä. Varsinkin [[Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset|Hiroshiman ja Nagasakin atomipommien]] jälkeen aihe oli erittäin ajankohtainen. Muller myös toimi aktiivisena ydinkokeiden vastustajana elämänsä loppuun asti.<ref>Carlson, s. 304-318 & 336-379</ref><ref name="mul" />