Ero sivun ”Rannikkotykistö” versioiden välillä

Rannikkotykistön kulta-aikaa erillisenä aselajina oli [[1900-luku|1900-luvun]] alku. Sen rungon muodostivat kiinteät, suurikokoiset, pitkäkantamaiset [[tykki|tykit]] ja [[kanuuna]]t, jotka ampuivat räjähtäviä ammuksia. Tykkeihin liittyi monimutkainen järjestelmä liikkuviin maaleihin tähtäämiseksi. Suomessa tätä kehitysvaihetta edustaa muun muassa Helsingin edustalla [[kuivasaari|Kuivasaaressa]] sijaitseva 12-tuumainen (305 mm) rannikkotykki (ks. [http://www.rt-kilta.net/kuivasaari.html Suomenlinnan Rannikkotykistökilta]) ja vastaavat tykit Örössä. Toisen maailmansodan jälkeen kiinteän tykistön alttius ilma- ja ohjushyökkäyksille on vähentänyt sen merkitystä. Tykistön etu verrattuna ohjuksiin on sen edullisuus. Lisäksi tykistöä on lähes mahdoton häiritä ja sitä voidaan käyttää myös varoitustulen antamiseen. Kuitenkin kiinteiden asemien haavoittuvuus ja staattisuus, pieni kantama verrattuna [[ohjus|ohjuksiin]] (joiden kantama jopa yli 200 km) ja suhteellinen tehottomuus ovat johtaneet siihen, että kiinteän rannikkotykistön aika on loppumassa.

Suomen rannikkotykistö kuuluu nykyään merivoimien alaisuuteen. Se huolehtii jatkuvasta [[tutka|tutka-]], tähystys- ja [[vesikuuntelu]]valvonnasta yhdessä [[merivartiosto]]n kanssa. Rannikkolinnakkeet on varustettu 130 mm:n ja 100 mm:n [[tornikanuuna|tornikanuunoilla]], joiden kantama on parhaimmillaan nykyisillä ammuksilla ja kranaateilla noin 30 km sekä tulevilla ammuksilla jopa 40 km. Kiinteän kaluston lisäksi on liikkuvaa tykistöä sekä meritorjunta[[ohjus]]järjestelmiämeritorjuntaohjusjärjestelmiä, joiden kantama on yli 70 kilometriä. Ampuma-arvojen laskenta ja viestiliikenne on tietokoneistettu.