Ero sivun ”Neuvostoliitto” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Rivi 485:
Maataloustuotanto tapahtui kollektiivitiloilla, jotka olivat sekä osuustoimintatilat eli kolhoosit että valtiontilat eli sovhoosit. Sovhoosien (yhteensä n. 17 000) osuus oli yli 2/3 maatalousmaasta. Kolhoosit (yhteensä n. 31 000) olivat usein vallitsevina vanhoilla viljelysseuduilla. Maatalousväestö sai pitää omia palstoja (maksimikoko puoli hehtaaria) ja ne muodostivat 2% maan peltoalasta. Yksityisviljelmät muodostivat tärkeän osan maan elintarvikehuollosta, sillä niitä tuotettiin vuonna 1974 32 % lihasta, 32 % maidosta, 41 % kananmunista, 64 % perunoista ja 33 % vihanneksista. </br>
Huolimatta laajasta viljelypinta-alasta (0,9 hehtaaria henkeä kohti) ei maataloustuotanto ollut riittävä, vaan muun muassa viljaa jouduttiin usein tuomaan, lähinnä [[Pohjois-Amerikka|Pohjois-Amerikasta]]. Huonoja satotuloksia selittivät muun muassa matala koneistustaso (v. 1975 2, 3 milj. traktoria eli n. 2 traktoria 100 peltohehtaaria kohti ja 675 000 leikkuupuimuria), vähäinen lannoitteiden käyttö (v. 1974 66 milj. tonnia) sekä aro- ja metsäarovyöhykkeellä usein esiintynyt kuivuus. Silti esimerkiksi viljan ja sokerijuurikkaan tuotantoluvut olivat kolminkertaistuneet ja puuvillan kuusinkertaistuneet neuvostovallan aikana. Samoin lihan tuotanto oli kaksinkertaistunut ja maidon nelikertaistunut. </br>
Kalastus on tärkeä elinkeino etenkin Itämerellä, Tyynellä valtamerellä ja Pohjoisella jäämerellä. Merikalastuksen tuotto vuonna [[1973]] oli 9 miljoonaa tonnia, mikä oli kolmanneksi eniten maailmassa. Eniten pyydettiin sillikaloja ja turskaa. Sisävesikalastuksesta ansaitsi erityismaininnan [[Volga]]n suiston ja [[Kaspianmeri|Kaspianmeren]] sampi (kaviaaria). Tärkeimmät kalastussatamat olivat [[Murmansk]], [[Kaliningrad]], [[Astrahan]], [[Vladivostok]] ja [[Petropavlovsk-Kamtšatskij]]. Turkiseläinten pyyntiä (muun muassa [[soopeli]], [[piisami]] ja [[majava]]) ja tarhausta (hopea- ja sinikettu, minkki yms.) harjoitettiin varsinkin taigalla ja Tyynenmeren rannikolla. Neuvostoliitto oli johtava turkisten tuottaja.
=== Metsätalous ===
Neuvostoliitossa sijaisti neljännes maailman metsävaroista ja 60 % havupuuvaroista. Metsäpinta-ala oli 747 milj. hehtaaria ja puusto 80 miljardia m³, josta havupuita 84 %. Metsät peittivät maa-alasta 38 %. Vuotuinen kasvu oli 800 miljoonaa m³ ja tästä hakkuutoiminnan piirissä olevissa metsissä n. 500 miljoonaa m³. Metsätalouden tukialue oli taigavyöhyke. Uralilla ja siitä länteen olivat pääpuulajit [[mänty]], [[kuusi]] ja [[koivu]], idässä lehtikuusi, mänty, sembramänty, kuusi, pihtakuusi ja koivu. Runsain puulaji oli lehtikuusi (yhteensä 28 miljardia m³). Metsävaroista 83 % sijaitsi Uralilta itään olevilla alueilla, mutta hakkuista vain 35 % tapahtui siellä. Hakkuiden painopiste oli siirtymässä koko ajan Uralilta itään. Kokonaishakkuut olivat 390 miljoonaa m³. Maan Euroopan-puoleinen osa oli ollut kauan liikahakkuiden kohteena, ja puun hankintaa olikin siellä jouduttu 1960-luvulta lähtien supistamaan. Lehtipuut muodostivat vielä reservin, jota voitiin kasvavassa määrin hyödyntää. Puun hankinta tapahtui valtaosin avohakkuina. Metsänhoitotyöt olivat vähäisiä puunkäyttöön verrattuna.
=== Kaivannaiset ja energiavarat ===
Maan mineraalivarat olivat mittavat, ja omavaraisuus oli saavutettu useimpien teollisuusmineraalien kohdalla (paitsi bauksiitin, tinan ja uraanin). Malminetsintä paljasti jatkuvasti uusia esiintymiä. Neuvostoliitossa oli esimerkiksi 41 % maailman rautamalmireserveistä (muun muassa 60 miljardin tonnin reservit [[Jakutia]]ssa), 77 % apatiitistä, 88 % mangaanista, 54 % kalisuolasta ja ja 30 % fosfaateista. Rautamalmin vuosituotanto 225 milj. tonnia oli maailman suurin. Tärkeimmät tuotantoalueet olivat Ukraina, Ural, Kurskin seutu ja Kuzbass. Maa oli myös esimerkiksi maailman suurin mangaanin (päämalmiot Nikopol Ukrainasssa ja Tšiatura Gruusiassa), kromin (pääkeskus Ural), rikin, volframin (Ural) ja elohopean tuottaja, toiseksi suurin kuparin (Kazakstan ja Ural), lyijyn, nikkelin (Petsamo ja Norilsk), sinkin (Leninogorsk) ja magnesiumin sekä kolmanneksi suurin molybdeenin (Ural) tuottaja. Myös kullan (Magadanin alue), hopean, platinan, bauksiitin (Leningradin alue ja Taka-Kaukasia), koboltin, vismutin, fosforin, kalisuolan, vuorisuolan, asbestin, grafiitin, uraanin (Tabošar lähellä Taškentia), tinan, fosfaattien, antimonin ja jalokiven (Jakutia) tuotanto oli huomattavaa. Erityismaininnan ansaitsivat Kuolan niemimaan apatiitti ja nefeliini. </br>
Neuvostoliiton energiavarat olivat valtavat. Öljy- ja kaasupotentiaaleja sisältävät sedimenttialueet kattoivat noin puolet maan pinta-alasta. Todetut öljyvarat (yli 11 miljardia tonnia) olivat maailman toiseksi suurimmat, 12 % kaikista reserveistä ja maakaasuvarat maailman suurimmat (32 %). Öljyn vuosituotanto 460 miljoonaa tonnia oli maailman suurin. Tärkein tuotantoalue oli Volgan ja Uralin seutu, mutta painopiste oli siirtymässä 1970-luvulta lähtien idemmäs, etenkin Länsi-Siperiaan, jossa sijaitsi puolet tunnetuista reserveistä. Bakun tuotanto Taka-Kaukasiassa oli sen sijaan taantunut. Tärkeitä öljyalueita olivat myös Etu-Kaukasia, Nebit-Dag Turkmenistanissa, Emba, Mangyšlak, Uhta, Fergananlaakso, Baikal ja Sahalin. Maakaasun tuotanto, runsaat 260 miljardia m³ oli maailman toiseksi suurin. Kaasua porattiin samoilla seuduilla kuin öljyäkin (puolet reserveistä Länsi-Siperiassa) sekä muun muassa Ukrainassa ja Keski-Aasiassa huomattavia määriä. Öljyn ja maakaasun ohella ansaitsi mainittan Viron ja Leningradin alueen palavakivi, jota vuonna 1970 tuotettiin 24 miljoonaa tonnia. </br>
Neuvostoliiton kivihiilivarat arvioitiin 6,6 triljoonaksi tonniksi (58 % maapallon varoista), ja niistä 90 % sijaitsi Siperiassa. Hiilen kokonaistuotanto oli v. 1974 684 miljoonaa tonnia (eniten maailmassa, 1/4 kokot tuotannosta). Siitä 30 % louhittiin Ukrainasta lähinnä Donetsin altaasta. Muita tärkeitä kaivosalueita olivat Kuzbass, Ural, Karaganda, Moskovan seutu, Petšora ja Irkutskin alueet. Neuvostoliitolla oli myös maailman suurimmat turve-esiintymät (60 % maapallon turpeesta). </br>
Polttoainetuotantoa oli 1960-luvulla tarkoitus siirtää jatkuvasti idemmäs kohti raaka-ainelähteitä, mutta työvoiman puute ja kuljetuskustannukset vaikeuttivat esiintymien hyväksikäyttöä. Öljyn poraus tuli kalliiksi myös sen takia, että öljyn purkauspaine oli monta kertaa heikompi kuin esim. [[Saudi-Arabia]]ssa. </br>
Öljyn kuljettamista varten [[SEV]]-maihin rakennettiin vuosina [[1960]]-[[1965]] 5327 kilometriä pitkä öljyjohto Družba (suomeksi ''ystävyys''), joka alkoi Volgan varrelta Almetjevskistä, haarautui Valko-Venäjällä kahdeksi sekä ylitti [[Puola]]n ja [[Tšekkoslovakia]]n rajan. Bratstvo-kaasuputki puolestaan kuljetti maakaasua Ukrainasta Tšekkoslovakiaan ja Puolaan. Öljyjohtoja oli kaikkiaan n. 55 000 kilometriä ja kaasuputkia 90 000 km. Maakaasua oli toimitettu lisäksi muun muassa [[Itävalta]]an, [[Saksan liittotasavalta]]an, [[Italia]]an ja [[Ranska]]an. </br>
Suunnattomista vesivoimavaroista 90 % sijaitsee Uralin itäpuolella alueilla, joilla muutenkin oli riittävät energiaresurssit (öljyä, maakaasua, kivihiiltä). Vasta 5 % vesivoimasta oli valjastettu käyttöön. Suurimmat vesivoimalat sijaistivat Volgalla, Kamalla, Dneprillä, Angaralla, Jeniseillä, Irtyšillä ja Obilla. Maan sähkövoimaloiden kokonaisteho oli noin 200 GW, josta vesivoimaloiden osuus oli 18 % ja ydinvoimaloiden (ensimmäinen ydinvoimala avattiin Obninskissä [[1954]]; suurin voimala, 1, 5 GW sijaitsee Novovoronezissä) vajaat 2 %. Sähköenergian kokonaistuotanto oli vuonna 1974 976 miljardia kWh (1960 vasta 292 miljardia kWh). Vuoteen [[1985]] mennessä oli tarkoitus moninkertaistaa ydinvoimalakapatiseetti. Tavoitteessa onnistuttiin lähes kokonaan. Vuonna [[1973]] tuotettiin Uralin itäpuolella 52 % kivihiilestä, 37 % öljystä, 39 % raakaraudasta, 43 % teräksestä ja 38 % sähkövoimasta.
== Väestö ==
| |||