Ero sivun ”Venäjän ortodoksinen ulkomaankirkko” versioiden välillä

'''Karlovcin synodi''' eli '''Venäjän pakolaiskirkko''' on kirkolliselta asemaltaan määrittelemätön yhteenliittymä, jonka muodostivat joukko eri tavoin [[lokakuun vallankumous]]ta paenneita venäläisiä piispoja Jugoslavian[[Jugoslavia]]n [[Sremski Karlovci]]ssa [[1918]]. Synodi määritteli tehtäväkseen "vanhan Venäjän säilyttämisen" ja "Bolsevismin, tuon rosvoamisen ja jumalanpilkan kultin sukupuuttoon hävittämisen".

Suomalaisten kannalta merkittävintä oli, että Karlovcin synodi halusi saada Suomen ortodoksit alaisuuteensa yrittäen pitää yllä vaadetta, jonka mukaan suomalaisten valitsema, [[Ekumeeninen patriarkka|Konstantinopoli]]ssa vihitty uusi virolainen arkkipiispa [[Herman]] (Aav), (piispana 1923–1961) ei olisi kanonisesti edes piispa, ja että entinen, 1.[[1. tammikuuta]] [[1924]] alkaen lakkautuspalkalle joutunut ja [[Konevitsan luostari]]in kotiarestiin määrätty entinen venäläinen arkkipiispa [[Serafim]] (Aleksander Lukjanov, piispana Suomessa 1914–1923) olisi Suomen kirkon ainoa laillinen päämies. Ekumeeninen patriarkaatti, joka oli 1923 liittänyt Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteensa, kieltäytyi edes kuulemasta tällaisia väitteitä, saati sitten tunnustamasta niitä.

Täten patriarkan kirkolla oli sekä kanonisen että maallisen lain edellyttämä hallinto, jonka myös virallinen valtiovalta tunnusti. Sergij´'n ja koko synodin [[29. heinäkuuta]] [[1926]] allekirjoittama julistus saattoi kirkon ja valtiovallan suhteet aivan uudelle pohjalle.

Tämä merkitsi myös karlovcilaisten Venäjällä toiminnan loppua, vaikka Sergij nimitettiin varsinaiseksi patriarkaksi vasta 1943 ja hän kuoli jo vuotta myöhemmin. Hänen seuraajansa [[Aleksei I (patriarkka)|Aleksei I]] otti yhtä tiukan linjan. Hänen seuraajansakin patriarkka [[Pimen I]] pysyi yhtä tiukalla linjalla.