Ero sivun ”Luce Irigaray” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa |
|||
Rivi 5:
Yleensä esitetään, että Irigarayn tuotannon ymmärtämiseksi ja käyttämiseksi on muotoiltava kysymyksiä naiseudesta, sen merkityksestä ja potentiaalista. Irigarayn tuotannon kannalta keskeinen kysymys on myös, heikentääkö nykyinen tasa-arvoajattelu naisen mahdollisuuksia ja potentiaalia vaatimalla naiselle miehisen arvojärjestyksen etuja.
==Irigarayn
Luce Irigarayn varhaisempi tuotanto perustuu lacanilaisen psykoanalyysin kritiikkiin ja Jacques Derridan dekonstruktioon. Irigaray otti 1960-luvulla osaa psykoanalyytikko Jacques Lacanin seminaareihin ja valmistautui analyytikoksi, mutta hänet erotettiin vuonna 1974 monumentaalisen väitöskirjassa Speculum de l'autre femme – se voidaan suomentaa vaikkapa nimellä "Toisen naisen spekula", mutta myös "Speculum toisesta naisesta" tai vain ”Speculum. Toinen nainen" – esittämien kerettiläisten näkemystensä vuoksi Lacanin perustamasta Vincennesin yliopistossa sijaitsevasta Pariisin freudilaisesta koulusta.
Irigarayn väitöskirjan nimi [[gynekologi]]n spekulaan, jolla katsotaan naisen vaginaan laajentaen sitä. Toisaalta spekulan metalista pintaa vastaan gynekologi näkee omat kasvonsa kuin vääristyneestä peilistä – Lacanin peilivaihetta mukaillen. Norjalainen kirjallisuuden tutkija Toril Moi huomauttaa jo Irigarayn väitöskirjan muodon muistuttavan spekulan/emättimen koveraa pintaa. Keskimmäistä jaksoa ympäröi kaksi massiivista Freudia ja Platonia käsittelevää jaksoa, joiden väliin pirstoutuneempi keskijakso ikään kuin uppoaa. Niin ikään keskimmäisessä osassa Irigaray esittää oman diskurssinsa ensimmäisenä ja viimeisenä, kun taas ensimmäisessä ja viimeisessä osassa Irigrarayn oma diskurssi on sijoitettu miesajattelijoiden väliin. Rene Descartes uppoaa teoksen syvimpään onteloon. (Moi 1990, 146-148.)
Irigarayn varhaisen tuotannon toinen merkkiteos on Ce sexe qui n'en est pas un. Verrattuna Speculimiin se on helppotajuisempi, runollisempi, puoliteoreettinen. Siinä Irigaray korostaa naisen seksuaalisuuden moninaisuutta sanomalla, että naisen sukupuolielimiä on ympäri kehoa; nainen kokee nautintoa ja mielihyvää lähes joka puolella kehoaan. Naisen nautinto on vaihtelevampaa, eroissaan moninaisempaa ja herkempää kuin yleensä kuvitellaan. Koska naisella ei ole yhtä sukuelintä eikä kiinteää seksuaalisuutta. Naisen seksuaalisuutta sellaisenaan ei mikään teoria voi kuvata ja käsitteellistää muuten kuin epäsuorasti.
Irigarayn 1970-luvun tuotannon keskeisenä kysymyksenä oli pyrkiä selvittämään kielen ja symbolisen järjestyksen merkitystä erityisesti naisen seksuaalisuuden ja sukupuoli-identiteetin määräytymisessä. Hänen tavoitteenaan oli osoittaa kielen maskuliinisuus ja purkaa miehisen diskurssin rakennelmaa ja tuomalla esiin tavan jolla diskurssin määrittää feminiinisen ja samalla torjuu sen. Irigarayn mukaan tämän diskurssin vankina nainen tulee määritellyksi miessubjektin kääntöpuolena, miehestä eroavana sukupuoliolentona. Nainen toimii heijastuspintana, josta mies voi peilata itsesään kokonaisena [[subjekti]]na.
Myöhemmässä tuotannossa Irigarya on keskittynyt lukemaan länsimaisia miesfilosofien tekstejä. Vuonna 1980 kirjoittamassa teoksessa Amante marine de Friedrich Nietzsche Irigaray esittää runollisteoreettisen tulkinnan Nietzschen vesikuvastosta väittäen alkuaineista veden olleen hänelle vierain. Niin ikään teoksessa L'Oubli de l'air chez Martin Heidergger Irigaray väittää Heideggerin torjuvan tuotannossaan ilmakuvastot. Heideggerin diskurssista tulee lähtökohta Irigarayn omalle analyysille, jonka mukaan ilma on miehiseen ajatteluun kuuluva yksinkertaistava jaottelua purkava naiselementti. Myöhemmin hän kritisoi myös Freudia siitä, ettei tämä ota huomioon lapsen ratkaisevan tärkeää suhdetta ilmaan. (Moi 1990, 145.)
==Irigarayn ajattelun kritiikkiä==
Feministisessä teoriakeskustelussa Irigarayta on syytetty [[essentialismi]]sta eli olemusajattelusta. Hän kun näyttäisi ajattelevan, että sukupuolet ovat olemukseltaan erilaisia esimerkiksi rinnastaen naisen ja nesteet keskenään tai väittäessään feminiinisyyden löytävän itsensä mystisessä kokemuksessa. Toisaalta Irigaray korostaa kyseessä olevan ironisen eron; rinnastaessaan esimerkiksi naisen ja nesteet, hän vain jäljittelee hysteerikon roolia, jota patriarkaalinen yhteiskunta naisilta olettaa ja johon miesfilosofit ovat naiset ajaneet. Vaikka feministisessä teoriakeskustelussa Irigaraylle on annettu tunnustusta sukupuolieron merkityksen pohtimisesta ja sen uudelleenkäsitteellistämisestä, on [[mimesis]]tä poliittisena [[strategia]]na epäilty. Essentialismin lisäksi Irigarayta kritisoitu historiattomuudesta ja [[idealismi]]sta, tarkoittaen, että hän unohtaa naisten elämän materiaaliset lähtökohdat. (vrt. Moi 1990, 163-165.)
==Irigarayn tieteenkritiikkiä==
Irigaray on kirjoituksissaan kritisoinut tiedettä sen sukupuolittuneisuudesta. Hänen mukaansa [[E=mc²]] on sukupuolittunut yhtälö, koska se pitää valonnopeutta tärkeämpänä kuin muita nopeuksia, jotka ovat ihmisille elintärkeitä. Hän on myös kritisoinut fysiikkaa [[hydrauliikka|nestemekaniikan]] vähäisestä tutkimuksesta, mikä hänen mukaansa kielii "maskuliinisten fyysikoiden" suosivan jäykkiä, kiinteitä asioita. Tämä johtuu hänen mukaansa tieteen kyvyttömyydestä käsitellä "feminiinisiä" virtauksia. Miesten [[sukuelin|sukuelimelle]] on ominaista jäykistyminen kun taas naisilla on [[Kuukautiset|kuukautisverta]] ja [[emätin]]nesteitä vuotava aukko. Tästä näkökulmasta katsottuna Irigarayn mielestä ei ole ihme, ettei tiede ole kyennyt kehittämään onnistunutta [[turbulenssi]]n mallia. Turbulentin virran ongelma ei ole ratkaistavissa, koska nesteiden ja naiseuden käsitteet on muotoiltu puutteellisesti. Irigarayn ajatuksia on esitelty kriittisessä valossa [[Alan Sokal]]in ja Jean Bricmontin kirjassa ''Impostures Intellectuelles'', jossa niille on omistettu oma lukunsa.<ref>Dawkins, R. 1998: [http://www.bruinskeptics.org/Files/Documents/Skeptic_Collection/Postmodernism_Disrobed_by_Richard_Dawkins_sec.pdf Postmodernism Disrobed], Nature 394, s. 141-143.</ref> Sokalin ja Bricmontin edellä mainitussa teoksessa kritisoidaan rankasti myös Jacques Lacania sekä erinäisiä psykoanalyyttisiä koulukuntia ylipäätään.
Rivi 46 ⟶ 62:
* {{kirjaviite | Tekijä=Anttonen, Anneli, Kirsti Lempiäinen & Marianne Liljeström (toim.) | Nimeke=Feministejä: Aikamme ajattelijoita | Selite= | Julkaisija=Tampere: Vastapaino | Vuosi=2000 | Tunniste=ISBN 951-768-066-X}}
* {{Kirjaviite | Tekijä=Sokal, Alan D. & Bricmont, Jean | Nimeke=Fashionable nonsense: Postmodern intellectuals' abuse of science | Julkaisupaikka=New York | Julkaisija=Picador | Vuosi=1998 | Tunniste=ISBN 0-312-19545-1 | Kieli={{en}} }}
* {{Kirjaviite | Tekijä=Moi, Toril | Nimeke=Sukupuoli/teksti/valta | Julkaisupaikka=Tampere | Julkaisija=Vastapaino | Vuosi=1990 | Tunniste=ISBN 951-9066-38-1 | Kieli={{fi}} }}
== Aiheesta muualla ==
| |||