'''Panssarintorjuntakivääri''' on [[kaliiperi|suurikaliiperinen]] kivääri, jonka ammukset läpäisevät panssariterästä. Ase oli tarkoitettu ensisijaisesti [[panssarintorjunta]]an, mutta [[panssarivaunu]]jen nopea kehitys [[toinen maailmansota|toisen maailmansodan]] kynnyksellä ja sen alettua teki siitä pian vanhentuneen. Vaunujen panssarointi oli jo sodan alussa niin paksua, ettei pst-kiväärin ammus yksinkertaisesti läpäissyt sitä. Miesvoimin kuljetettavissa panssarintorjunta-aseissa siirryttiin hyvin pian [[sinko]]aseisiin, joista kenties kuuluisimpia olivat amerikkalainen [[bazooka]] ja saksalainen [[panssarikauhu]] sekä [[panssarinyrkki]].
==Ensimmäinen maailmansota==
Ensimmäiset panssarivaunut jotka ilmestyivät maailmansodan taistelunäyttämölle olivat lähes immuuneja jalkaväen kivääritulelle. Myös panssariautot kykenivät liikkumaan suhteellisen huolettomasti, mutta sellaista tavallinen rivimies harvoin edes kohtasi. Ainostaan tykistön tuli kykeni rajoittamaan vihollisen panssareiden käyttöä mutta jalkaväkimies oli auttamatta alakynnessä niiden rinnalla. Ensimmäisiä yrityksiä panssarintorjunnassa saksalaisilla olivat [[patruuna|erikoispatruunat]], joissa [[luoti (ase)|luoti]] oli asetettu hylsyyn nurinpäin ja ruutimäärää oli lisätty. Tämän kaltaiset luodit osuivat panssariin perä edellä eivätkä hajonneet kuten normaalisti, vaan saattoivat jopa läpäistä panssarin. Tällöin läpäistystä metallista sinkoutui haavoittavia sirpaleita vaunun sisälle.
Seuraava kehitysvaihe olivat panssariluodit (SmK Kurz 7,92 mm), joita pystyi ampumaan tavallisella kiväärillä. Siinä oli suurempi ruutimäärä ja terässydäminen luoti. Sen mahdollisuus läpäistä kohtisuoraan 8 mm panssariterästä oli noin 30 prosenttia. Patruunoiden valmistaminen oli huomattavan kallista joten niiden käyttö rajattiin valio- ja tarkka-ampujien käyttöön. Tavallinen rivimies sai tyytyä käänteisellä luodilla varustettuihin patruunoihin jotka olivat tehottomampia ja edellyttivät silloinkin lyhyttä ampuma-etäisyyttä. Molempin tyyppien haittapuolina oli että ne vaurioittivat ampumiseen käytettäviä kivääreitä. Patruunoiden aiheuttamat vauriot saattoivat haavoittaa tai jopa tappaa kiväärillä ampuvan. Näistä syistä nämä erikoispatruunat eivät olleet miesten suosiossa. Tästä huolimatta ne olivat jalkaväkimiehelle ainoa keino yrittää pysäyttää vihollisen panssarivaunu.
Kun uudemmat vaunumallit sodan jatkuessa varustettiin saatujen kokemuksien perusteella paksummalla panssaroinnilla, nämäkin torjuntakeinot menettivät kerralla tehonsa. Ensimmäisen erityisesti panssarintorjuntaan tarkoitetun kiväärin kehittivät saksalaiset. Tämän suurikaliiperisen kiväärin luoti kykeni läpäisemään uusimpien vaunutyyppien panssaroinnin ja jälleen nykypäiviin jatkunut ase-vastaase-kilpajuoksu sai uuden asetelman. Ongelmaa ei kuitenkaan oltu ratkaistu lopullisesti sillä panssarintorjuntakiväärillä ampuminen oli hankalaa, suuri rekyyli saattoi joskus jopa murtaa ampujan [[solisluu]]n tai saada olkanivelen sijoiltaan. Panssarintorjuntakiväärit olivat kehitetty voimakkaista Mauser-kivääreistä tai brittiläisistä urheiluaseista. Kaliiperit olivat 12–13 millimietriä. Ensimmäisen maailmansodan aikana Yhdysvalloissa kehitettiin puolen tuuman kaliiperinen suurilähtönopeuksinen patruuna ilmatorjuntaan. Sitä käytettiin Browningin suunnittelemassa .50-kaliiperin konekiväärissä. Patruuna perustui yhdysvaltalaiseen .30–06 kaliiperin jalkaväen patruunaan. Kun tieto saksalaisten panssariluodeista levisi käytiin yhdysvalloissa keskustelua sen kopioinnista uuden konekiväärin patruunaksi. Tutkimuksien jälkeen tämä hylättiin, sen ominaisuudet muokattuna tekivät siitä hankalan käytettäväksi automaattiaseissa. Browning M2 .50 sai tehtäväkseen toimia panssaritorjunta-aseena sellaisenaan.
