Ero sivun ”Apoteoosi” versioiden välillä

[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VolkovBot (keskustelu | muokkaukset)
p Botti lisäsi: pt:Apoteose
Ukas (keskustelu | muokkaukset)
Rivi 15:
Keisarien jumalaksi korottamisesta tai keisarillisista hautajaisista on niukasti tietoa vuoden 235 jälkeen. 200-luvun keisarit perustelivat valtaansa edeltäjänsä jumalallisuudella ja yhä enemmän omalla jumalallisuudellaan. Tämä keisariuden muutos yhä teokraattisempaan muotoon huipentui Diocletianuksen aikana (286–305), jolloin korostettiin keisarin jumalallisuutta jo hänen elinaikanaan, eikä vasta hänen kuolemansa jälkeen.
 
[[Konstantinus I Suuri]] (306–337) edustaa siirtymävaihetta roomalaisesta pakanallisesta apoteoosis­ta kristilliseen kuolemattomuuteen. Monien pakanallisten rituaalien tavoin myös konsekraatio säilyi jäänteenä pakanuudesta, ja Konstantinuksen hautajaiset olivatkin sekoitus pakanallista ja kristillistä seremoniaa. Hautajaisten ensimmäinen vaihe voidaan tulkita pakanalliseksi, sillä siinä armeija suoritti seremonian keisarivainajan kunniaksi, kun taas Apostolikirkossa pidettiin kristillisen riitin mukainen jumalanpalvelus. Konstantinuksen kunniaksi vuosien 337–341 välillä lyödyissä konsekraatiorahoissa myös sekoittuvat roomalainen apoteoosisymboliikka, kristillinen ajattelu ja hellenistiset käsitykset astraalista[[astraali]]sta kuolemattomuudesta. Rahoissa esiintyvät jumalan käsi, nelivaljakon vetämät aurinkovaunut ja peitetty pää ovat tulkittavissa sekä pakanallisiksi että kristillisiksi symboleiksi.
 
Kristillisen käsityksen mukaan roomalainen keisari ei ollut jumala, mutta hän oli edelleen muiden ihmisten yläpuolella, sillä Kristuksen sijaisena ja kuvana maan päällä hän oli erikoisasemassa muiden kristittyjen joukossa. Vaikka keisari ihmisenä kuoli, oli keisarius ikuinen ja jumalallinen.