Ero sivun ”Neuvostoliiton laivasto” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Rivi 30:
Sodan jälkeen Neuvostoliiton oli kilpailtava länttä vastaan kaikessa mahdollisessa hinnalla millä hyvänsä. Neuvostoliitto otti käyttöön ohjelman, jolla kilpailla länttä vastaan jos ei laadulla, niin määrällä. Sukellusveneitä tuotettiin edelleen kovaan tahtiin sodanjälkeisinä vuosina. Myöhemmin Neuvostoliitto paransi sukellusvenekalustonsa tasoa, silti pysytellen askeleen jäljessä NATOa.
Oli yleistä että vanhentuneetkin veneet jäivät laivaston vahvuuteen. 1950-luvulla rakennetut dieselsukellusveneet olivat käytössä 1980-luvulle ja 1950-luvun lopulla rakennetut ensimmäiset ydinsukellusveneet vielä 1990-luvulla.
Kylmän sodan alkuvuosina Neuvostoliitto tuotti vahvan joukon hyvin aseistettuja risteilijöitä ja pitkän matkan dieselsukellusveneitä, jotka uhkasivat NATOa Atlantilla. Sukellusveneisiin ryhdyttiin pikaisesti asentamaan ydinohjuksia vastaamaan Yhdysvaltain pommikoneiden tuomaan uhkaan. Ohjusten tuolloisen lyhyen kantomatkan vuoksi ne pystyivät uhkaamaan Yhdysvaltoja vain läheltä sen rannikkoa.
Rivi 37 ⟶ 38:
1950-luvulla Neuvostoliiton suurimmaksi ongelmaksi muodostuivat Yhdysvaltain Pohjois-Atlantilla ja Tyynellämerellä operoivat lentotukialusryhmät, joita vastaan varauduttiin raskain meritorjuntaohjuksin.
Neuvostoliittolaiset varustivat nopeasti myös pinta-aluksensa ohjuksilla. Neuvostoliittolaisten alusten tuntomerkiksi muodostui se, että suhteellisen pieniinkin aluksiin asennettiin suuriakin ohjuksia.
==Ydinaseet==
Laivasto muodosti ydintriadin kolmannen osan mannerten ballististen ohjusten ja pommikoneiden lisäksi.
Ydinohjukset sijoitettiin erityisiin ohjussukellusveneisiin, joiden tehtävä oli [[kauhun tasapaino]]n periaatteen vastaisku siinä tapauksessa, että Neuvostoliittoa vastaan hyökättäisiin strategisin ydinasein ja ilmavoimat tai maalta laukaistavat ohjuksin menetettäisiin.
Ensimmäisinä 1950-luvulla ydinohjuksien kuljetuksiin käytettiin risteilyohjuksia, joita kuljettavien sukellusveneet alkoivat partioida Yhdysvaltain itärannikolla ja myöhemmin länsirannikolla. Tekniikan kehittyessä veneiden havaitseminen ja siten torjunta helpottui. Risteilyohjuksia ei enää käytetty strategisiin tarkoituksiin, ydinkärjet sijoitettiin pidemmän kantomatkan ballistisiin ohjuksiin.
Ydinkäyttöisten ohjussukellusveneiden viimeistä polvea edustivat valtavat [[Projekti 941]] "Akula" (Typhoon) -veneet joihin mahtui 20 ydinohjusta, joissa kussakin 10 ydinkärkeä. Nämä veneet partioivat vain Pohjoisella Jäämerellä, eikä niitä ikinä tarvinnut siirtää Atlantille ohjuksen yli 10 000 km kantaman ansiosta.
Neuvostoliitto "linnoitti" omat lähivetensä pohjoisessa Barentsinmerellä ja Tyynellämerellä [[Ohotanmeri|Ohotanmerellä]] omien ohjusveneittensä suoja-alueeksi, jonne pyrkivät Yhdysvaltain hyökkäyssukellusveneet pyrittiin havaitsemaan.
Laivastolla oli runsaasti taktisia ydinaseita, lentotukialuksen tuhoamiseen pystyviä ydinkärkisiä torpedoita oli lähes jokaisessa sukellusveneessä ja joiden alusten varustukseen kuului myös ydinkärkisiä syvyyspommeja sukellusveneitä vastaan.
==Tukikohdat ulkomailla==
| |||