Ero sivun ”Etymologia” versioiden välillä

'''Etymologia''' (kreikan sanasta ἔτυμον ’oikea merkitys’) eli '''sanojen alkuperän tutkimus'''<ref>{{kirjaviite | Tekijä= | Nimeke=Kielitoimiston sanakirja | Selite=Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132 | Julkaisija=Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy | Vuosi=2004 | Tunniste=ISBN 952-5446-11-5}} Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0</ref> tai '''sananselitysoppi''' on [[kielitiede|kielitieteisiin]], erityisesti [[historiallis-vertaileva kielitiede|historiallis-vertailevaan kielitieteeseen]] kuuluva tutkimusala, jonka tutkimuskohteena on sanojen alkuperä ja historia. Se on menetelmällisesti läheisessä yhteydessä [[äännehistoria]]an. Sanaa etymologia käytetään myös synonyymina sanan alkuperälle.<ref>{{kirjaviite | Tekijä= | Nimeke=Kielitoimiston sanakirja | Selite=Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132 | Julkaisija=Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy | Vuosi=2004 | Tunniste=ISBN 952-5446-11-5}} Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0</ref>

*'''[[johdos|johdokset]]''', jotka on muodostettu [[perussana|perussanoista]] [[johdin|johtimien]] avulla (esim.esimerkiksi lukio < lukea, vuoristo < vuori)

*'''[[lainasana]]t''', jotka on omaksuttu toisista kielistä (esim.esimerkiksi kuppi < ruotsin 'koppe', linja < ruotsin 'linje')

*'''omaperäiset perussanat''', jotka ovat samaan kielikuntaan kuuluvien kielten yhteistä sanastoa ja palautuvat historiallisesti kielikunnan [[kantakieli|kantakieleen]] (esim.esimerkiksi käsi, silmä, vesi)

*'''onomatopoieettiset sanat''', jotka ovat ääntä jäljitteleviä ja perustuvat kielessä oleviin ääntä jäljitteleviin konventioihin (esim.esimerkiksi kolista, pärähtää)

On kuitenkin huomattava, että tällainen jako ei ole ongelmaton. Ns. omaperäisiin perussanoihin kuuluu runsain mitoin varhaisia lainasanoja sillä myös varhaisilla kantakielillä on ollut lainakontakteja toisiinsa. Siksi esim.esimerkiksi suomen kielen sana voi olla yhtä aikaa suomalais-ugrilaista ja laina-alkuperää. Se voi esiintyä lukuisissa sukukielissä, mutta olla alun perin lainattu näihin jostakin toisesta varhaisesta kielimuodosta. Myös alkujaan onomatopoieettinen sana voi olla sekä omaperäinen perussana tai lainasana.

Toinen ongelmaryhmä ovat ns. [[deskriptiivisana|deskriptiiviset sanat]], joissa esiintyy sanan äänneasun kehitystä ohjaavia äänteellisiä konventioita. Esim.Esimerkiksi sellaiset sanat kuin pörröttää, törröttää sisältävät -ö-äänteen, joka ilmaisee jonkinlaista [[affekti]]a. Usein sanat, joiden merkitykseen liittyy tunteita herättävä komponentti, liittyvät affektisanojen ryhmään jolloin niiden äänteellinen ja merkityskehitys voi poiketa odotuksenmukaisesta. Onomatopoieettisia ja deskriptiivisanoja kutsutaan yhteisnimellä [[äänteellisesti motivoidut sanat]].

Etymologian perusoletuksiin kuuluu, että normaalitilanteessa samaan kantakieleen palautuvat sanat ovat kehittyneet säännönmukaisesti [[äännelaki|äännelakien]]en ohjaamana. Hyvinkin erinäköiset sukukielten sanat ovat siis historiallisesti samaa juurta, jos niissä on tapahtunut säännönmukaisia äänteenmuutoksia. Siksi sanan alkuperän määrittelemisen kannalta äännehistorian tuntemus on keskeistä. Toisaalta äännehistoriallinen tietämys perustuu pitkälti etymologiseen tutkimukseen. Näiden kahden läheisen tutkimusalan välillä on siis jännite: toisaalta ne tuottavat toisilleen materiaalia, toisaalta perustuvat toistensa tuloksiin.

Sanojen äänneasun ohella toinen etymologian peruskriteeri on merkitys. Jotta kaksi sanaa voitaisiin liittää toisiinsa, niiden tulee olla merkitykseltään yhteneväiset, tai niiden merkitysten tulee palautua historiallisesti samaan merkitykseen. Merkityskehitys ei kuitenkaan ole samalla tavoin täysin säännönmukaisesti kuin äännehistoriallinen kehitys ideaalitilanteessa. Silti kielellinen merkityksenmuutos sisältää hyvin paljon eri konteksteissa toistuvia kehityksiä (esim.esimerkiksi konkreettisen merkityksen abstrahoituminen, kokonaisuuden nimen siirtyminen osan nimeksi jne.). [[Nomini]]en merkitys on yleensä vähemmän altis muuttumaan kuin [[verbi]]en ja konkreettiset merkitykset ovat yleensä pitkäikäisempiä kuin abstraktit.

Tällä tarkoitetaan, että sanan käsi kantamuoto varhaisimmassa rekonstruoitavissa olevassa suomea edeltävässä kielimuodossa, [[uralilainen kantakieli|uralilaisessa kantakielessä]] on ollut muotoa käti. Tästä sanasta ovat suomen sanan käsi ohella kehittyneet mm.muun muassa unkarin kéz marin kid jne.

Etymologisten tutkimusten lukemista voi joskus hankaloittaa [[tarkekirjoitus|tarkekirjoituksen]] runsas käyttö. Mm.Muun muassa [[Suomen kielen etymologinen sanakirja|Suomen kielen etymologisessa sanakirjassa]] ja sanakirjassa [[Suomen sanojen alkuperä]] käytetään niin sanottua [[Suomalais-ugrilainen tarkekirjoitus|suomalais-ugrilaista tarkekirjoitus]]ta. Tämä on monien kielten perinteinen kirjoitustapa [[suomalais-ugrilaiset kielet|suomalais-ugrilaisten]] ja [[altailaiset kielet|altailaisten kielten]] tutkimuksessa.

Nykyaikainen tieteellinen etymologia kasvoi kuitenkin vasta 1800-luvulla. Sen synnyssä oleellista osaa näyttelivät valistusajan oppineiden, mm.muun muassa [[Gottfried Leibniz]]in ja [[Martin Vogel]]in pyrkimykset ryhmitellä maailman kieliä. Ajan hengen mukaisesti myös mm.muun muassa suomalainen [[H. G. Porthan]] keräsi laajoja aineistoja maailman kielistä ryhmitelläkseen niitä.

Kaisa Häkkinen: ''Suomen kielen vanhimmasta sanastosta ja sen tutkimisesta: suomalais-ugrilaisten kielten etymologisen tutkimuksen perusteita ja metodiikkaa.'' Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja. Turku 1987.