Ero sivun ”Korkean erotuskyvyn nestekromatografia” versioiden välillä

Korkean erotuskyvyn nestekromatografia, josta yleisimmin käytetään lyhennettä HPLC (High Performance Liquid Chromatography), on [[Kromatografia|kromatografinen]] menetelmä, jota käytetään yhdisteiden erottamiseen, tunnistamiseen ja kvantitatiiviseen analysointiin. HPLC -analytiikasta on tullut yksi yleisimmistä kemiallisen analytiikan instrumentaallisista menetelmistä ja sillä on laajat käyttösovellukset lähes kaikilla kemian[[kemia]]n aloilla.

HPLC -laitteistossa liuottimeen liuotettu näyte pakotetaan kulkemaan kolonnin läpi, joka on pakattu tiiviisti hienojakoisella stationaarifaasilla. Yhdisteiden erottuminen korkean erotuskyvyn nestekromatografiassa perustuu yhdisteiden vuorovaikutukseen kiinteän stationäärifaasin ja liikkuvan nestemäisen faasin välillä. Erottuneet yhdisteet havaitaan detektorilla[[detektori]]lla, jonka avulla yhdisteitä voidan esimerkiksi tunnistaa sekä määrittää niiden pitoisuuksia näytteessä.

'''Kolonni''' on osa, jossa yhdisteiden erottuminen tapahtuu. Kolonni koostuu yleensä terässylinteristä, joka on tiiviisti pakattu hyvin hienojakoisella kiinteällä aineella, jota kutsutaan stationaarifaasiksi. Stationaarifaasin koostumus vaihtelee käyttösovelluksesta riippuen. Yleisin stationaarifaasin materiaali on [[silika]] tai kemiallisesti modifioitu silika. Kemiallisesti modifioidussa silikassa silikaan on kinnitetty jokin kemiallinen ryhmä, kuten syano-, amino-, dioli, nitro-, fenyyli-, C18-, C8-, tai C2-ryhmä. Myös muita materiaaleja voidaan käyttää, kuten alumiinioksidia[[alumiinioksidi]]a.

'''Pumppu''' HPLC -laitteistossa pystyy tuottamaan tyypillisesti yli 300 [[baari|bar]] korkean paineen jota tarvitaan liuottimen pumppaamiseen tiivisti pakatun stationaarifaasin läpi. Yleensä pumpuilla voidaan myös tuottaa hyvin tarkasti kahden tai useamman liuottimen seoksia siten, että liuosten tilavuussuhteita voidaan analysoinnin aikana portaattomasti muuttaa.

'''Detektori''' on laite, jolla kolonnissa erottuneet yhdisteet voidaan havaita. Yleisimmin käytetyt detektorit perustuvat valon absorbanssin[[absorbanssi]]n, [[taitekerroin|taitekertoimen]], [[johtokyky|johtokyvyn]] tai muun [[Sähkökemia|sähkökemiallisen]] ilmiön, fluoresenssin[[fluoresenssi]]n tai [[massaspektrometria|massaspektrin]] mittaamiseen. Detektori tuottaa yhdisteen havaitessaan jonkin mitattavissa olevan vasteen, jonka avulla yhdiste voidaan mahdollisesti tunnistaa tai sen määrä liuoksessa voidan mitata.