Ero sivun ”Kapo” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
ML (keskustelu | muokkaukset) Ei muokkausyhteenvetoa |
ML (keskustelu | muokkaukset) miten keskitysleirivartija voi käyttää valtaa "oikein"? |
||
Rivi 2:
'''Kapo''' (saks. sotilasslangia: korpraali tai ''kameradenpolizei'') oli [[Toinen maailmansota|toisen maailmansodan]] aikana mies- tai naispuolinen [[keskitysleiri]]vanki, joka oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut eräänlaiseksi vartijavangiksi. Kapoilla saattoi olla huomattavaakin vaikutusvaltaa ja etuoikeuksia: he pystyivät hankkimaan helpommin lisäravintoa tai jopa alkoholia. Kapojen ei myöskään tarvinnut työskennellä. Vartijoille oli edullista suosia joitakin vankiryhmiä ja kylvää siten eripuraa vankien keskuuteen.
Kapoilla oli tummat takit, käsivarsinauhat sekä aseena puinen patukka. Heidän varsinainen tehtävänsä oli pitää järjestystä vankiparakeissa ja nimenhuutojen aikana sekä avustaa kaasukammioon tuomittujen ohjaamisessa kuolemaansa. Kapojakin alempana olivat [[Sonderkommando]]t, jotka lisäruuasta tekivät kaasukammioiden ja krematorioiden likaisimmat työt. Kapot
Samoin on sanottu, että esimerkiksi vangeilta ryöstetyn arvo-omaisuuden lastaaminen kuorma-autoihin olisi merkinnyt työn suorittaneille kapoille tai Sonderkommandoille automaattista kuolemantuomiota: he saattoivat saada tietoonsa sellaista, mikä olisi ollut julkisuuteen tullessaan jopa hengenvaarallista työn määränneelle upseerille; tätä todistaa se tosiseikka, että teloitetuilta ryöstetyistä arvoesineistä on huomattava osa edelleen kateissa, virallisista säilytyspaikoista löytyi vain alle puolet - eli on varsin todennäköistä, että keskitysleirien upseerit varastivat ainakin osan tästä kateissa olevasta määrästä.{{lähde}} Kun lastauksen tehneet vangit vielä tapettiin niin silloin katosi viimeinenkin todiste - eikä kukaan kysellyt muutaman vangin perään. Kapoehdokkaita puolestaan ilmoittautui enemmän kuin voitiin ottaakaan.<ref>Sachnowitz: Se koskee myös sinua; Espoo, Weilin + Göös, 1979; ISBN 951-35-1702-0 (sid.)</ref>
| |||